Haitarikerhossa juotiin MM-kahvit
9. marraskuu 2009
Martti Rapakko, Asko Sietiö ja Timo Junttila soittavat haitaria kansalaisopiston kerhossa, jota vetää Reino Huhtamella. Marko on jo kakun kimpussa, kun Asko onnittelee ivalolaista maailmanmestaria Timo Junttilaa.
Asko Sietiö kattoi pulpetin koreaksi Inarin kansalaisopiston haitarikerhossa maailmanmestari Timo Junttilan kunniaksi. Timo on voittanut tänä vuonna veteraanien yleisurheilukisojen yhden maailmanmestaruuden ja kaksi suomenmestaruutta. – Eikä kai meillä Inarissa muita maailmanmestareita olekaan, joten kyllä tämän kunniaksi kannattaa yhdet jäätelökakkukahvit juoda, totesi Asko kaataessaan kahvia termospullosta kertakäyttökuppeihin.
Maailmanmestari Timo Junttila innostui juhlakahveja nauttiessaan muistelemaan lapsuusaikojaan Ivalossa. Se oli aikaa, jolloin liikkuminen oli osa lasten jokapäiväistä elämää. – Ei silloin kauhisteltu lasten huonoa kuntoa tai ylipainoa. Jos mikään sairaus ei rajoittanut elämää, niin kyllä me poikaset olimme jatkuvasti liikkeessä ja kunto pysyi hyvänä. Ivalojokivarren pojat kulkivat ahkerasti piirikunnallisissa kisoissa ja kantoivat niistä kovasti mitaleita kotiin. Yhtenä vuonna piirikunnalliset meinasivat mennä mönkäänkin, kun muissa kunnissa tuumattiin, että turha kisoihin on mennäkään, kun Junttilat, Mattilat, Kemppaiset, Välitalot ja Kiviniemet ottavat kuitenkin kaikki mitalit, Timo naureskeli.
Timo Junttila ei osannut lapsena kaivata hienoja urheiluvälineitä tai -vaatteita. Talvisin hän hiihteli paljon isänsä suurilla metsäsuksilla ja leiskautteli niillä alas Ivalon hyppyrimäestä ja rantatörmiltä. Se oli aikaa, jolloin Ivalojoen rannatkin olivat hyppyreitä ja suksenjälkiä täynnä. – Jääkiekosta ei minun lapsuudessa tiedetty mitään, kyllä se hiihto oli silloin etusijalla. Alkutalvesta tosin pelailtiin jääpalloa ja luisteltiin Ivalojoella. Luistimet oli tehty sahanteristä, jotka ennen pitkää upposivat puun sisään ja silloin niillä ei enää voinut luistella. Luistelukausi oli aina melko lyhyt, sillä kun lumisateet ja -tuiskut tulivat, ei joen kenttää enää pystynyt pitämään auki.
Timo Junttila muisteli, että tuli nuorempana kokeilleeksi myös painia. – Ja kyllä minusta tuntuu, että me Ivalon poikaset urheilimme vaikka mitä lajeja. Eikä kukaan vaatinut urheilukenttiä tai valaistuja latuja. Sitä urheiltiin sorateillä ja kivikoissa kun ei paremmasta tiedetty. Yksi urheilijoiden kokoontumispaikka oli Ivalojoen ranta Palokankaan Einon pihapiirissä. Siinä oli iso tasainen kenttä pelaamiseen ja kisailemiseen.
- Joskus minua oikein harmittaakin, kun kuljen kesällä Ivalon urheilukentän ohi eikä siellä näy porukkaa. Se olisi kuitenkin hyvä kenttä verrattuna siihen aikaan jolloin ei kenttää ollut ollenkaan.
Kun Timo Junttila varttui leikki-ikäisestä nuoreksi mieheksi, kuuluivat harrastuksiin pitkät hiihtäen tehdyt pilkkireissut eri puolille Inarin erämaita. Useimmiten hän kuitenkin suuntasi suksensa ja ahkionsa kohti Hammasjärveä.
- Kun nuorella miehellä oli hyvä kunto, niin eihän sitä niillä hiihtoreissuilla tiennyt väsymyksestä mitään. Pohjakuntoa oli hankittu myös polttopuita tekemällä, sillä sehän oli työtä jolta poikaset eivät voineet välttyä. Nythän kaikki fyysinen liikunta täytyy keksimällä keksiä kun ei polttopuitakaan ole pakko talouksissa tehdä talven varalle. Koulumatkojakaan ei enää kävellä, kun auto kuljettaa kotiovelta koulun pihalle.
Kestolinkki · Osasto: Ihmiset ·
Kommentit
Lisää uutisia:
« Sikainfluessaan löytyy sentään lääkkeet | Koppelon kylätalo jo kovalla käytöllä »
