Inarilainen: Paras resurssi on Paatsjoen tie

Paras resurssi on Paatsjoen tie

20. toukokuu 2010

Avonainen raja ja maantie naapurimaitten välillä on sinänsä resurssi. Silloin kun Petsamo kuului Suomelle, raja oli auki ja kanssakäyminen vilkasta. Ja silloin ei tarvinnut passia. Kävimme kylässä naapurimaassa milloin halusimme. Isä ja äiti kävivät ostoksilla, nuoret kävivät iltamissa ja me lapset leikimme keskenään joen jäällä. Joskus Suomen puolella, joskus Norjan puolella. Raja oli auki vielä viime maailmansodan aikanakin. Silloin harjoitimme kaupantekoa joka ei ollut sallittua, mutta niin hyödyllistä vaikeana aikana. Naapuri auttoi naapuria.

Tämä sovinnollinen yhteys loppui lokakuussa 1944, kun Neuvostoliitto valloitti Petsamon. Yhtäkkiä raja pantiin kiinni, ja nopeasti nousi piikkilanka-aita itäpuolella. Sen lisäksi saimme uusia sääntöjä, joitakin jopa naurettavia. Siis vapaus rajalla loppui kun saimme uuden naapurin.

Kirkkoniemessä juhlitaan päivää jolloin puna-armeija ajoi saksalaiset pois ja vapautti Etelä-Varangin. Me rajaseudulla emme nauttineet siitä vapaudesta. Surumielin saimme kaksi kertaa katsoa kun rajakylät Suomen puolella paloivat ja ihmiset karkotettiin, ensin joulukuussa 1939 kun talvisota syttyi ja toisen kerran 1944 kun Neuvostoliitto otti Petsamon. Esirippu laskeutui Paatsjoella ja Vuoremissa. Vuoremin kylä on autio ja Ylä-Paatsjokea ja ehkä myös Nellimiäkin uhkaa sama vaara.

Mutta miksi Suomen ja Norjan raja Ylä-Paatsjoella käytännössä myös on kiinni, sitä emme hyväksy. Virallisesti meillä on passivapaus, yhteiset työmarkkinat ja avonainen raja, mutta erämaa estää lähemmän kontaktin Vaggetemin ja Nellimin välillä. Inarin ja Sør-Varangerin kunta ovat tehneet monta aloitetta tieyhteyden puolesta, mutta tähän mennessä turhaan. Tietä on suunniteltu ja selvitetty monta kertaa, mutta aina on joltakin taholta pantu kapuloita rattaisiin: valvontapoliisi, kenraalit, luonnonsuojelijat ja poromiehet parhaasta päästä.
Meidän alkuperäisestä suomen kielestä on aika-ajoin ollut vilkasta kiistaa, varsinkin tänä talvena. Sen on aiheuttanut identiteetin ryöstö. Nyt on virallisesti päätetty että olemme kväänejä ja kielemme on kvääni tai kainuunkieli.
Meillä on kaksi organisaatiota, on Norjan Suomiseurojen liitto ja Ruijan Kveeniliitto. Suomiseurojen liitossa käytämme itsestämme nimeä Norjan suomalainen ja kielestämme suomi. Kveeniliitossa käyttävät itsestään nimeä kvääni ja kielestä kväänin kieli tai kainuun kieli. Kväänin kieli on virallisesti tunnustettu omaksi kieleksi vuonna 2005. Suomiseurojen liitossa olemme sitä mieltä että kielemme on aina ollut suomi. Seuraus uudesta kielestä on kieliraja ihmisten välille ja kieliraja myös Suomen ja Norjan välille. On syntynyt paha konflikti turhasta syystä.
Nyt, melkein kuin pakanoille, professorit Tromssan Yliopistossa ovat tekemässä meille uutta kirjakieltä. Sitä me emme tarvitse. Meillä on aina ollut kirjakieli. Matti Yli-Tepsa Sodankylästä, joka on kerännyt suomalaista musikki- ja lauluperinnettä Ruijassa, on julkaissut laulukirjan ruijansuomalaisten lauluista. Laulut ovat selvällä suomenkielellä. Hän ei löytänyt laulua josta voi sanoa, että se poikkeaa niin paljon suomenkielestä että se kerrassaan on oma kieli. Sekin on huomattu, että vieraassa kieliympäristössä laulut säilyvät kauemmin kuin puhekieli. Sen sain todeta Suomalaismetsässä Etelä-Norjassa kun kuuntelin kahta naista jotka lauloivat suomalaisen kansanlaulun osamatta suomea. Ja se oli selvää savon murretta. Onhan murteet suomea. Näin se on myös Ruijassa.
Yleensä meidän murre poikkeaa vähemmän suomen yleiskielestä kuin moni murre itsessä Suomessa. Olen kirjoittanut pienen kirjan jonka nimi on ”Niin saapi sanoa”. Siinä on eniten omia tekstejä Paatsjoen murteella, mutta olen kerännyt tekstejä muualtakin.
En ymmärrä miksei meille suoda tietä naapurimaahan. Toinen asia joka huolestuttaa on kieliraja ja riita turhasta syystä.

Ylä-Paatsjoen kyläyhdistyksen puolesta
Olav Beddari

Kestolinkki · Osasto: Ihmiset ·