Karigaskeittiöiden pilkkikisoissa pelkästään siima on kireällä
Riutulan lastenkotia muisteltiin lämmöllä
Inarin Yhteismetsä löysi osakkaitaan hyödyttävän kestävän ratkaisun IFL- alueelle
Enska Mäntykangas muutti majaa Suomussalmelle
Hilpuri pyöritti pullat Attendon päiväkahvipöytään vielä yli 100-vuotiaana
Inarilaiset ikääntyvät kovaa vauhtia
Guttormit kokoontuvat Norjan Karasjoella
Koppelon vanhan koulun päiväkirjat, osa 6
Kunnalliskertomuksen tilasto-osa
Johtaako Martin Scheinin valtiojohtoa tietoisesti harhaan?
A-
A+
Anarâšah-yhdistyksen klubitapaaminen:
Riutulan lastenkotia muisteltiin lämmöllä
– Jos muistelee sitä työn määrää, mitä lapset joutuivat Riutulan lastenkodissa tekemään, niin kyllähän siitäkin voisi kehittää minkälaisen kauhutarinan vain nykyajan tutkijoille. Sehän on ihan totta, että Riutulan lastenkotiin sijoitetut lapset joutuivat tekemään työtä, mutta niinhän kaikki joutuivat tekemään siihen aikaan. Ei ollut sellaista inarinsaamelaisten kotia ennen vanhaan, missä lapset eivät olisi joutuneet tekemään töitä, se oli luonteva asia siihen aikaan. Näin todettiin yhteistuumin Anarâšah-yhdistyksen Pááru-klubitapaamisessa lauantaina Riutulan Vasatokassa.
Klubipäivänä muisteltiin ennen makkaranpaistoa ja kahvittelua Riutulan lastenkodin historiaa. Joillakin oli omakohtaisia muistoja lastenkodista ja moni muisteli, mitä heidän vanhempansa tai muut sukulaiset olivat aikoinaan Riutulasta kertoilleet. Inarinsaamelaiset vastaanottivat Vasatokkaan riutulalaiset Veli-Matti Korppila ja Marjatta Soikkonen.
– Muistamme tietysti hyvin sen vanhan Riutulan lastenkodin, mikä sitten purettiin, kun uusi rakennus oli tehty. Se oli komea, iso, punainen hirsirakennus. Se olisi tänä päivänä varmasti katsomisen arvoinen talo, sehän oli sodaltakin säästynyt, he kertoivat.
Inarilaiset tuumailivat, että sitä ei käy kieltäminen, etteivätkö lapset joutuneet tekemään töitä lastenkodissa, mutta niinhän siihen aikaan lapset tekivät töitä joka paikassa.
– Eihän ennen vanhaan puhuttu lapsityövoimasta, se oli luonnollista, että lapset tekivät töitä kotona ja tietysti myös täällä lastenkodissa. Äitini kasvoi Riutulan vanhassa lastenkodissa ja Riutulassa hän kävi koulunsakin. Hän kävi Riutulassa myös talouskoulun ja kun pääsi 18 vuoden ikään, niin silloin hän pääsi Riutulasta pois. Siinä iässä sai ja pitikin lähteä sitten Riutulasta maailmalle, kertoi Ritva Hirvelä.
– Jossakin mainittiin kerran, että Riutulassa pakotettiin lapset tekemään työtä. Samalla laillahan se töiden tekeminen oli tosiaan pakollista kotonakin. Kyllähän se on ollut hieno asia, että yleensä oli tämä Riutulan lastenkoti, jonne inarilaislapset saivat tulla, jos tilanne oli se, että vanhempia ei ollut, tai olosuhteet olivat muuten sellaiset, ettei kotona voinut olla, tuumaili Maija Toivanen.
– Tuossa ylhäällä käytiin koulut ja täältä lastenkodin puolelta varastettiin nauriit. Kerran me poikaset teimme retken lastenkodin kellariin ja söimme sieltä nauriit. Kun karjakko-Anja meni sitten kellariin hakemaan lehmille ruokaa, niin naurislaari oli tyhjä. No, siitähän seurasi koulun puolella ihan kuulustelut. Opettaja meitä kuulusteli, mutta se kuulustelu loppui sillä hetkellä, kun yksi sodan käynyt perheenisä tuli keittiöön ja ärähti, että antakaa perkele nuille lapsille ruokaa, ettei niitten tarvi varastaa. Siihen tyssäsi poikalauman kuulustelut. Se oli sitä aikaa se, hymähti Veli-Matti.
Rauni Mannermaa kertoi, että hänen veljensä joutui vauvana hoitoon Riutulaan, kun äiti kuoli keuhkotautiin.
– Isä ja vanhin poika toivat hänet sitten porolla Kaamassaaresta Riutulaan. Onhan se ollut vajaan vuoden ikäiselle lapselle kova matka. Ja välillä on täytynyt pysähtyä ja vaihtaa lapselle vähän vaippaa ja kastaa rätillä maitoa, että lapsi saa jotain suuhunsa.
Vasatokan majoitusmökin rappusilla osanottajat nauttivat kevätauringon paisteesta ja miettivät, mitä sitten, jos Riutulan lastenkotia ei olisi ollut:
– Mikä olisi ollut vaihtoehto? Kuolla nälkään kotona, tai joutua sijoitetuksi vaikka Helsinkiin tai kuka ties Ruotsiin, ja vieraantua täysin omista juuristaan.
Puutatarhaopit levisivät ympäri Inarin
Inarinsaamelaiset tuumailivat, että oma lukunsa Riutulan ja Inarin kunnan historiassa on myös Riutulan kotitalouskoulu. Joku epäili, että melkein kaikki inarilaiset nuoret naiset kävivät kotitalouskoulun yhteen väliin. Riutulan kotitalouskoulun kävi myös Rauni Mannermaan äiti.
– Äiti osasi Kaamassaaressa kasvattaa punajuurta, porkkanoita ja kaikkea muutakin. Meillä kotona syötiin sieniä ja me lapset keräsimme sieniä ja osasimme tunnistaa niitä. Kaikki nämä olivat taitoja, jotka äitini oli Riutulassa oppinut. Tuskinpa jokin punajuuri olisi tunnettu inarilaisten kasvimailla, jos ei naisväki olisi oppinut tuntemaan sen kasvatusta kotitalouskoulussa, uskoi Rauni.
Kekkonen viihtyi Riutulassa
Presidentti Urho Kekkonen kävi Riutulan vanhassa lastenkodissa monta kertaa. Yleensäkin moni Inarin Kirkonkylällä käynyt isokenkäinen vieras teki retken Riutulan lastenkotiin. Tämä varmasti johtui osaltaan siitä, että lastenkoti oli iso ja katsomisen arvoinen julkinen rakennus, eikä muita isoja paikkoja ollut olemassakaan matkailuhotellin lisäksi.
– Kekkosen yksi vierailu tapahtui vuonna -62. Hän ihmetteli silloin, että on se kumma, että lastenkodissa on tämmöinen 60 hengen miljöö ja toinen mokoma on koululla. Täällä oli isot ihmismäärät ja isot rakennukset, mutta kaikki tiettömän taipaleen takana. Hän ihmetteli sitäkin, että kaikki näyttää toimivan hienosti, vaikka tietä ei ole. Sitten Kekkonen sanoi, että ensi vuonna teillä on tie, kertoi Marja Korppila.
Kekkosen lupaus piti ja tie tuli, eikä mikä hyvänsä tie, vaan öljysoralla päällystetty.
– Sehän aiheutti sen, että monet, varsinkin miehet, ajelivat autolla, tai yleensä kaikella missä vain oli pyörät alla, Riutulantietä katsomassa. Heitä tuli Utsjoelta ja Sodankylästä asti. Itse tiehän sitten loppui puolen kilometrin päähän tästä lastenkodin tienhaarasta.
Kerran Kekkonen istui salissa ja hänet oli istutettu niin, että hän sai katsoa järveä. Yhtäkkiä Kekkonen kysyi lastenkodin johtajalta Elsa Käckiltä, että minkärotuisia lampaita teillä on. Johtaja vastasi, että heillä on ihan tavallisia suomenlampaita. Kekkonen lausahti, että kyllä hän suomenlampaan tuntee, mutta mitä rotua tuo lammas tuolla ulkona on, kun sillä on vaaleanpunainen kuono.
– Siinä selvisi, että lammas oli syönyt portailla jäähtymässä olleen puolukkavispipuuron suihinsa. Ei se muuten olisi niin haitannut, mutta kun se vispipuuro sattui olemaan presidenttiä varten, hänelle tehty jälkiruoka.
Presidentti Kekkonen ja Sylvi-rouva jäivät riutulalaisten mieliin sydämellisinä ja hyväntuulisina ihmisinä. Ilmeisesti se johtui lastenkodin atmosfääristäkin, että he olivat Riutulassa aina hyvin välittömiä ja juttelivat ihmisten kanssa. Kerran yksi pikkupoika tuli aivan Kekkosen viereen ja tokaisi, että oletko sinä viisas mies. Kekkonen sanoi, että mistä niin arvelet, ja poika vastasi että siitä, kun on sanottu, ettei tukka ja järki kasva samassa päässä. Seuraavana aamuna oli lastenkodissa ainakin kymmenen Pikku-Kekkosta, kun pojat olivat innostuneet ajamaan päänsä kaljuiksi.
Vastasyntyneet eläimet tuotiin sisälle
Riutulan vanhan lastenkodin elämänmenoon sisältyi paljon lämpimiä ja mukavia tapahtumia. Yksi säännöllinen mukava rutiini oli, että kun navetassa syntyi vasikka tai mikä eläin hyvänsä, niin vastasyntynyt tuotiin saliin ja kaikki lapset pienestä isompaan saivat nähdä uuden elämän ihmeen.
Riutulassa aina tietynikäiset lapset pääsivät määrättyihin hommiin kuten nuotanvetoon tai navettatöihin. Kun tyttö täytti 12 vuotta, oli hän riittävän iso hoitamaan navettavuoroa. Marja Korppila naurahti, että vaikka hän karjakon tytär olikin, niin häneltä navettavuoro jäi tekemättä.
– Me muutettiin juuri omaan taloon Kettujokivarteen, kun täytin 12. Ja navettavuoroon sisältyi hauskoja etuisuuksia, kuten se, että silloin sai antaa nimen vastasyntyneelle vasikalle.
Sonniaitauksessa asui yhteen väliin sonni, jonka etunimi oli Eetu. Kerran kunnanjohtaja Eetu Saarelainen ja lastenkodin johtaja, Elsa-täti kävelivät pihalla ja keskustelivat. Karjakko-Anja oli mennyt sonnia ruokkimaan ja hän huuteli aitaukseen, että ptrui, ptrui, Eetu, nyt saat hyvää ruokaa.
Kunnanjohtaja Eetu Saarelainen havahtui pihalla kävellessään siihen, että jostakin huudetaan hänen nimeä ja hän kysäisi Elsa-tädiltä, että huutaako joku häntä syömään. Tämän tapauksen jälkeen johtajatäti teki sen päätöksen, että Riutulassa ei enää koskaan laiteta eläimelle ihmisen nimeä.
Kalapottua seuraavalla kerralla
Kun inarinsaamelaiset istahtivat juomaan kahvia ja syömään Hirvelän Ritvan leipomia makoisia munkkeja, pohdittiin hetki sitäkin, koska ja miten seuraava klubitapaaminen järjestetään. Mitään ei vielä lyöty ihan satavarmasti lukkoon, mutta seuraava tapaaminen voisi olla loppukesällä ja sen teemaan sopisi kalastus. Väki oli sitä mieltä, että silloin voitaisiin nuotata ja syödä kalapottua. Turusen Arska, Kyrön Kari, Korppilan Veli-Matti ja Mannermaan Henry ilmoittivat heti, että talkoointoa löytyy, jos nuottaus kuuluu loppukesällä teemaan.
– Siinä pitää varata rantakalaa vain melkoiset määrät. Kun tämä porukka alkaa kalaa ruotimaan, niin sillehän ei tule loppua. Inarinsaamelaiset kun ovat tunnetusti aivan kyltymättömiä kalapotun syöjiä, vitsaili väärtien vieraaksi tullut inarinsaamelainen, Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen edustaja Kari Kyrö kahvipöydässä.
Jaakko Peltomaa
Veli-Matti Korppila innostui muistelemaan makkaraa paistellessaan sitäkin, mitä olisi aikanaan tapahtunut, jos voimalaitoksen rakentaminen Juutuaan olisi toteutunut. Suunnitelma oli jo paperille laitettu, mutta onneksi hanke kaatui omaan mahdottomuuteensa. Kilowatttia olisi Juutuan valuma-alue tarjonnut enemmän kuin Kirakkaköngäs, mutta sitä kauheampi olisi ollut ympäristökatastrofi. Juutuan taimen olisi varmasti kadonnut ja vesi olisi noussut niin, että myös Kettujoki olisi muuttunut patoaltaaksi.
TIETOLAATIKKO
Saamelaisvainajien uudelleen hautaus puhutti
Ei mitään ohjelmanumeroa, vaan lämminhenkinen oman väen tilaisuus
Ilmeisesti viimeiset saamelaisalueen hautausmaista kaivetut saamelaisvainajien jäänteet kätketään maahan uudelleen Inarissa ja Utsjoella Saamelaisten kirkkopäivien aikaan ja osin jälkeenkin 7.–8. elokuuta. Vainajat on siunattu maan lepoon aikanaan, ja tulevissa toimituksissa käytetään kirkollista maahan kätkemisen kaavaa. Vainajia on säilytetty vuodesta 2001 alkaen Saamelaismuseo Siidassa.
Sunnuntaina 7.8. saamelaisvainajat kätketään maahan Inarin Vanhahautuumaasaareen ja maanantaina 8.8. Utsjoen Mantojärvelle sekä Nellimin ortodoksiselle hautausmaalle.
Vasatokan kodassa inarinsaamelaiset pohtivat vakavaan sävyyn sitä, millainen tapahtuma mahtaa lopulta olla tuo Vanhahautuumaasaaressa oleva uudelleen kätkeminen. Suurin osa jäänteistä kätketään nimenomaan sinne. Inarinsaamelaiset makustelivat termiä "uudelleen kätkeminen", eivätkä täysin ymmärtäneet, miksi nyt pitää puhua kätkemisestä, eikä uudelleen hautauksesta, jollainen tapahtuma heidän mielestään kuitenkin on. Kätkeminen-sana tuntuu heistä tässä yhteydessä vähän kummalliselta ja salaperäiseltä.
– Olen toivonut, että Hautuumaasaaren tilaisuus olisi mieluummin vaatimaton kuin että se olisi iso seremonia. Ymmärrän, että aihe on maailmanlaajuisestikin hyvin kiinnostava, mutta siitä huolimatta kannattaisin pienimuotoisempaa ja arvokasta tilaisuutta. Hautuumaasaarestahan lähetetään streamaus kirkkopäivien kotaan ja ehkä Sajokseenkin, joten sitä kauttahan sitä sopii sitten seurata, sanoi yhdistyksen puheenjohtaja Anu Avaskari.
Kun väki paisteli kodassa makkaraa, niin moni oli sitä mieltä, että heille riittäisi sekin, että mukana olisi lähinnä kirkkoherra Tuomo Huusko, mutta muuta väkeä, joka sitten virkansa puolesta on Inarin Kirkonkylällä paikalla Saamelaisten kirkkopäivien aikaan, ei välttämättä tarvitse automaattisesti kutsua Hautuumaasaareen.
Ei isoja peijaisia
– Tämä uudelleen hautaaminen on meidän saamelaisten asia. Ikäväähän se on, jos tästä tulee joku kirkkopäivien ylimääräinen ohjelmanumero ja laivalla seilaa lopulta enemmän helsinkiläisiä kutsuvieraita kuin meitä inarinsaamelaisia. Ei kaivata mitään isoja peijaisia, jonne parempi väki tulee patsastelemaan, sanoi Aarne Turunen.
Veneliikenne voisi pysähtyä
Kodalla tuumailtiin, että olisi hienoa, jos uudelleen kätkemisen aikaan pidettäisiin Hautuumaasaaren lähettyvillä hiljainen hetki ja veneliikenne pysähtyisi hetkeksi.
– Olisi arvokasta, että siinä lähettyvillä ei olisi sillä hetkellä venemoottoreiden pörinää ja liikennettä. Tämä on asia, josta varmasti vielä keskustellaan ja esitetään toive hiljaisesta hetkestä, sanoi Avaskari.
Kodassa pohdittiin sitäkin, että tuona päivänä voisi tiettyyn aikaan viettää hiljaisen hetken koko Inarijärvellä. Kaikki järvellä kulkijat voisivat hetkeksi pysähtyä kunnioittamaan vainajien muistoa. Sekin tuotiin keskustelun aikana esille, että suurin osa uudelleen haudatuista vainajista lienee inarinsaamelaisia, mutta sekin on mahdollista, että joukkoon mahtuu suomalaisiakin, joita on aikoinaan haudattu saareen.
– Toivottavasti tilaisuudesta tulee arvokas ja inarinsaamelaisten perinteiden mukaan lämminhenkinen. Tuntuisi kauhealta, jos tästä tosiaan tulisi joku kirkkopäivien päätapahtuma, sanoi Ritva Hirvelä.
Minne komissio laittoi rahansa?
Inarinsaamelaiset pohdiskelivat vapaamuotoisesti myös totuus- ja sovintoprosessia sekä Miina Seurujärven eroa komission jäsenyydestä.
– Minun mielestä Seurujärven toiminta näyttää nyt uhriutumiselta, vaikka en minä tiedä, millainen uhri hän tässä tässä lienee, hymähti Kari Kyrö.
Hän kehotti kiinnittämään huomiota siihen, että Seurujärvi on syyttänyt muita komissaareja epäasiallisesta käytöksestä saamelaisia kohtaan.
– Miettikääpä keitä siellä komissiossa istuu? En voi tältä istumalta uskoa, että esimerkiksi entinen arkkipiispa Kari Mäkinen kohtelisi epäkunnioittavasti saamelaisia. Ja kun katsotaan muita komissaareja, niin todella vaikea uskoa, että joku näistä pitkän linjan vaikuttajista olisi niin moukkamainen, että käyttäytyisi epäasiallisesti.
Kyrö ihmetteli myös sitä, minne ovat kadonneet sovintokomission rahat.
– Seurujärvi ilmoitti, että komissiolla ei ole edes rahaa hoitaa asioita kuten kuuluisi. Minne ne rahat, useampi miljoonaa, ovat menneet ennen kuin työtä on edes ehditty aloittaa, hän kysyi.
Kyrön havaintojen mukaan Seurujärven eroilmoitus ei näytä aiheuttaneen suuria reaktioita esimerkiksi ministereissä.
– Ei pääministeri Marin ole isommasti tästä lausunut, eikä ole sanonut, että laitetaanpa komissiolle sitten lisää rahaa. Tämä voi olla joillekin pettymys, kun ei eroilmoituksesta valtakunnallista kohua syntynytkään. Kehotan muistamaan, mitä kaikkea suomalainen yhteiskunta on meille saamelaisille ja erityisesti porosaamelaisille antanut. On luontaistilat, on koulut, asuntolat, sairaalat, monenlainen turvattu hyvinvointi. On tiet ja palvelut. Kyllä nyt on syytä kysyä, kuinka paljon suomalainen yhteiskunta on vielä velkaa saamelaisille.
– Tätä Saamelaiskäräjien organisaation paisumista ihmettelen myös. Perustetaan kallispalkkaisia virkoja virkojen perään. Tietysti jokainen organisaatio haluaa paisuttaa omaa tehtäväkenttäänsä, varsinkin jos rahaa tulee, eikä rajoja näytä tulevan vastaan, sanoi Kyrö.
Kari Kyrö epäili, että käräjien tarkoituksena on nakertaa inarinsaamelaisilta määräysvalta pois muun muassa heidän omiin vaatimattomiin maaomaisuuksiin.
– Sehän on meidän poloisten inarinsaamelaisten heikkous, että olemme kuin lampaat kiltisti odottamassa syksyn teurastusta, hän sanoi.
– Sitähän Saamelaiskäräjillä varmasti odotetaan, että meidän vanhojen inarinsaamelaisten päät häviävät. Aika vie meidät ja samalla häviää vanhaa oikeaa tietoa, sanoi Rauni Mannermaa.
– Meidän pitäisi kerätä vahva joukko ja lähteä kuin sotaretkelle Helsinkiin vaatimaan oikeuksiamme. Minusta on käsittämätöntä kiusaamista tämäkin, että Saamelaiskäräjien hallinto laittaa koko ajan valtion rahaa valituksiin ja lakimiehille, että se saisi kammettua meitä inarinsaamelaisia pois Saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, sanoi Ritva Hirvelä makkaranpaistotulilla ja muut osanottajat tuntuivat olevan samaa mieltä.
JP
