Jari Sarre on Vuoden inarilainen
Kohti sopua, saamelaiskäräjälaissa vai saamelaisten kesken?
Nuorimies ja mönkijä
Hans Niittyvuopio on Inarin vuoden 2022 yrittäjä
Tunturi-Kiekon pelaajaesittely
Inarin vammaisneuvostoon esitetään myös kunnanhallituksen edustajaa
30 vuotta saamelaisten kansallispäivän juhlintaa
Tervetuloa utsjokelaiset ja ystävämme Sirmasta viettämään saamelaisten kansallispäivän juhlaa!
Tunturi-Kiekon pelaajaesittely
Tehdään Kevosta kansallispuisto
A-
A+
Inarilainen asentopaikalla, osa 1
Nouseminen oli vasta toiseksi kovin asia Rautulammen varaustuvan aamussa
Veljekset Jussi Nikkola ja Anssi Nikkola ensimmäisellä hiihtovaelluksellaan Saariselällä. – Meillä on kahden päivän setti, eka yö tässä Rautulammella, toinen Suomun Ruoktulla ja sieltä Kiilopäälle. Olemme tosiaan ensimmäistä kertaa täällä UK-puistossa, mutta paljon olemme kuulleet näistä maisemista tarinoita ja äitimme on tehnyt täällä pitkiäkin vaelluksia. Olemme hemmetin tyytyväisiä tähänastiseen vaellukseen. Keli on upea ja Kiilopäältä vuokratut suomupohjaiset tunturisukset pelittävät hyvin. Hiihtomatkan aikana näimme mahtavia tunturimaisemia, parhaimmillaan taisivat näkyä horisontissa kaikki Saariselän suurtunturit Sokostia myöten.
Inarilainen asentopaikalla on juttusarja, jossa toimittajat painelevat sinne, missä retkeilijät pitävät taukoa. Asentopaikka voi siis olla metsäautotien laitamilla sijaitseva nuotiopaikka tai vaikkapa varaustupa kansallispuistossa. Juttusarjan ensimmäinen asentopaikka tuo toimittajat UK-puiston Rautulammelle.
Perjantai 1. huhtikuuta
Heräilen Rautulammen varaustuvan kommuunista. Kello kolkuttelee aamuseitsemää, ja osa majoittujista on jo siirtynyt petipaikoiltaan aamupalapöydän ääreen.
Ennen kun nousen ylös, niin kurkistan makuupussiini ja tarkistan sisäreisieni voinnin – vereslihallahan ne ovat, mutta eipä tuolle asialle enää tällä hetkellä mitään voi tehdä. Jaakko on laittanut kahviveden kiehumaan, joten minunkin on aika nousta tähän päivään. Mitä pikemmin aamupala on nautittu, sitä nopeammin pääsemme lähtemään pois täältä.
Älkää käsittäkö väärin, normaalisti nautin kaikenmoisesta eräilystä, ja erityisesti pidän reissun päällä ruoanlaitosta ja tietenkin sen syömisestä. Mieleni on kuitenkin kääntänyt katseensa edessä häämöttävään paluumatkaan, 13 kilometrin mittaiseen sisäreisien kuritukseen, Via Dolorosaan, kärsimysten tiehen.
Mutta miten tähän päädyttiin? Vastaus löytyy eiliseltä.
Torstai 31. maaliskuuta
Vuorossa rinkan pakkaus yhden yön mittaiselle ”hiihtovaellus”reissulle.
Matkaan lähtee kuiva vaatekerrasto + ekstrasukat, villapaita, lämmin takki sekä toppahousut ja talvikumisaappaat. 100 litran rinkkaan mahtuu vielä tolkuttomasti tavaraa, joten samahan se on jatkaa sullomista: makuupussi, eväät kahdelle, yksi pilkkivapa, pari rullaa siimaa ja pieni laatikollinen morreja, tulentekovälineet, kuksa, leuku, paperiset kertakäyttöastiat ja rulla vessapaperia. Toki rinkan kylkeen kiinnitetään myös kaira, jotta pääsemme testaamaan onko Rautulampi nimensä veroinen.
Rinkka painaa jonkin verran, mutta se ei minua hetkauta, heitän sen autoon ja noukin samalla luistelusukset, pari numeroa liian isot monot ja sauvat (joista toisesta puuttuu käsilenkki) matkaan varastosta. Vielä pysähdys Inarilaisen toimituksessa, ja matka Kiilopäälle voi alkaa!
Tänään vietetään Saariselän tilapäiskaupan avajaisia, poikkeamme Jaakon kanssa pikaisesti Siula-talolla jutunteossa, ja jatkamme ripeästi matkaa kohti Kiilopäätä.
Kun pääsemme Kiilopään matkailukeskukselle, huomaamme, että hiihtokansa on todellakin liikkeellä. Sen verran meitä kuitenkin onnistaa, että täpötäydeltä parkkipaikalta lähtee juuri yksi auto, jotta saamme omamme parkkiin. Ennen ladulle lähtöä käymme vielä baarin puolella syömässä keittolounaan.
Kiilopään ladut ovat jokseenkin tuttuja sunnuntaihiihdosta nauttivalle reissukaverilleni, joten minä pidän tällä reissulla perää. Jaakon alta löytyy karvapohjasukset, ja hän liikkuukin eteenpäin varmoin työnnöin. Omat luistelusukseni osoittautuvat jo ensimmäisten metrien jälkeen kammottavaksi valinnaksi. Raskas rinkka selässä luistelu ei tule kuuloonkaan, ja pertsatessa liu’un puoli suksea taaksepäin siinä missä menen yhden eteen. Mutta ei tässä silti hätää ole, keli on komea ja korkeuserojakaan ei oikein tunnu olevan. Etenen kuitenkin koko ajan eteenpäin, määränpää lähenee metri metriltä. Kohta kuitenkin havahdun siihen tosiasiaan, että reissukaveriani ei näy enää missään.
Kuusamolainen Markku Pulkkinen oli kaverinsa kanssa UK-puistossa perinteisellä talvivaelluksella. Pulkkinen kertoi kulkeneensa puiston alueella vuosikymmenet ja kaikki paikat on koluttu Vongoivaa myöten. – Täällä on parhaat vaellusmaastot ja kaira kulkee näin kevättalvisin ahkion mukana, jotta pääsee pilkkimään. Tämä Rautulampi itse on sellainen järvi, jossa en ole koskaan pilkkinyt. En ole koskaan kuullut, että tässä olisi rautua, mutta heti kun kuulen, että joku sitä tästä järvestä saa, niin sitten minäkin pilkin Rautulammesta. Kunhan ilta koittaa ja tämä päivätupa hiljenee, niin minusta tuntuu, että me nukumme yön tämän päivätuvan leveillä penkeillä.
No siellähän se Jaakko näkyy porisevan kahden herrasmiehen kansssa. Kysyn Jaakolta, että mihinkäs herrat olivat menossa?
– Kaksikko oli suuntaamassa Luirojärvelle, koskas me menemme sinne, Jaakko kysyy minulta.
– Ei ikinä, ainakaan hiihtämällä, minä vastaan.
Luirojärvi sijaitsee kaukana Saariselän etelälaidalla, keskellä UK-puistoa, Saariselän korkeimman tunturin Sokostin ja Lupukkapään välissä.
Olisihan Luirojärvellä varmasti mukava käydä keväthankien aikaan, mutta juuri nyt, kun taitan matkaani luistelusuksilla, niin ajatus pitkästä hiihtovaelluksesta kammottaa minua.
Olemme nyt Niilanpään porokämpän kohdalla, ja edessämme on ensimmäinen kunnon nousu.
Jaakko ehdottaa minulle, että minä voisin jatkaa tästä eteenpäin keulalla. Vastaan hänelle, että mennään vain molemmat omaa tahtiamme, ja että minua ei tarvitse jäädä turhaa odottelemaan.
Aloitamme nousun tunturin laelle, eteneminen on hidasta, mutta varmaa. Luistelusukset lipsuvat jäiseksi kovettuneella rinteellä, mutta ala-asteella opittu kalanruototaktiikka ei petä minua, ja liikun pääsääntöisesti oikeaan suuntaan.
Hikoilen.
Ja paljon.
Ensimmäinen tunturi on nyt kiikuttu, ja eteemme avautuu henkeäsalpaavat maisemat. Valkoisia tuntureiden huippuja näkyy silmänkantamattomiin, otan nopeasti pienen videon Inarilaisen Instagram-tarinaan, ja tämän jälkeen keskityn taas olennaiseen, eli matkan taittamiseen.
Olen 100-prosenttisen varma siitä, että edellinen nousu oli Rautulampi-retkemme haastavin etappi. Nyt kuitenkin edessäni on varoitusmerkki jyrkästä alamäestä. Kun pääsen mäen alkuun, niin näen Jaakon pienenä pisteenä edessäni. Seuraavaksi katson jalkoihini, ja huomaan, että latupohja on jäinen, ja pertsaurat ovat miltei kadonneet.
”Olenhan minä mäkiä laskenut lapsenakin, joten miksenpä nytkin”, ajattelen ja lähden pudottelemaan rinnettä alas.
Yhtäkkiä vauhti yltyy melkoiseksi, mutta onnekseni opin tavan, jolla laskun saa pysäytettyä kuin seinään – lennän rinkkani kanssa naamalleen jäiseen rinteeseen.
Pinkaisen salamannopeasti ylös ja pälyilen ympärilleni; ”Näkikö kukaan”? Ei onneksi. Ja ei muuta kuin seuraavan tunturin valloitukseen.
Seuraava lasku menee jo edeltäjäänsä paremmin. Pidän suksia aura-asennossa, ja liu’un eteenpäin senttimetri kerrallaan. Tässä vaiheessa huomaan, että sisäreiteni alkavat tehdä toistensa kanssa lähempää tuttavuutta. Vaseliinia en reissuun pakannut, tiedostan tilanteen, ja totean itsekseni, että kusessahan sitä ollaan. Alan etenemään länkisääritekniikalla, ja nyt jo matelevasta hiihtovauhdistani katoaa yksi kolmannes.
JA TAAS ON EDESSÄ NOUSU TUNTURIN PÄÄLLE.
Aurinko alkaa mennä pilveen, mutta onneksi edessä on enää yksi lasku, ja olen perillä Rautulammen varaustuvalla. Tuuli tuivertaa tunturin laella, ja alan ottamaan hanskoja taskustani. Kappas kehveliä, hanskathan ovat kameralaukussa, joka on Jaakolla kannossa. Noh, ei tästä onneksi ole enää pitkästi, ajattelen.
Ennen kuin alan pudotella viimeistä tunturinrinnettä alaviistoon, kurkkaan vasemmalle, ja näen varaustuvan. Siellä se on kuin keidas Saharan aavikolla. Rautulammen uusi varaustupa on hieno ja moderni näky keskellä erämaata.
Viimeinen lasku osoittautuu painajaismaiseksi. Olen jälleen kerran lentämässä naamalleni jäiseen tunturinrinteeseen, mutta päätän vaimentaa tömäystä käsilläni. Oikean käden sormethan siinä rytäkässä avautuivat avohaavoille. Ei mittää, turhahan se on tässä vaiheessa enää alkaa kiukuttelemaan – perse ylös ja matka jatkuu.
Teen päätöksen siitä, että en tule enää tällä reissulla kaatumaan kertaakaan. Lähden etenemään alaspäin tampaten kylki edellä. Nyt se matkanteko vasta onkin hidasta.
Kahvittelun jälkeen lähden katsomaan löytyisikö Vuokratuvan puolelta vielä lisää retkeilijöitä. Huomaan, että Rautulammen rannan tuntumassa heilutellaan lapioita. Menen tervehtimään heitä, ja saan kuulla, että ryhmän jäsenet ovat kotoisin eri puolilta Eurooppaa. He putsasivat nuotiopaikan, sillä halusivat paistaa makkarat avotulella. Ryhmän jäsenet ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että näin hienoja maisemia ei löydy mistään muualta maailmasta. Yksi heistä oli kaatunut ja loukannut jalkansa matkalla tänne. Vaikka paluumatka heitä hieman huolettikin, niin tänäiltana kaikilla oli leveä hymy kasvoilla.
Saavun kuin saavunkin perille kohteeseen.
– Tässähän alkoi melkein huolestumaan, että mihin se reissukaveri oikein jäi, Jaakko kailottaa.
Vastoinkäymiseni saavuttivat jo niin suuret mittasuhteet, että tällä hetkellä minua oikeastaan vain naurattaa. Reidet ovat luultavasti hinkanneet vereslihalle, ja oikean käden nimetön ja pikkurille jäätyivät loppumetreillä verellä toisiinsa kiinni. Nyt olen kuitenkin perillä, ja seuraavaksi pääsemme kahvin keittoon ja eväiden syöntiin.
Heitän rinkkani varaustuvan eteistilaan, ja kurkistan majapaikkaamme. Siellä on meidän lisäksemme neljä muuta retkeilijää, tervehdin heitä ja lähden evästelemään.
Vuokratuvan pihamaalta löytyy komea grilli- tai oikeastaan päivätupa. Levitän eväät pöydälle, raapaisen tulet kaminaan ja alamme veden keittoon.
Ennen kuin kahvivesi kerkeää alkaa kiehumaan, saamme päivätuvan puolelle seuraa. Kaksi kokenutta retkeilijää tulevat pitämään taukoa. Juttelemme niitä näitä, ja kohta selviää, että kaksikon on tarkoitus viettää seuraava yö päivätuvan puolella. Mikäs siinä, päivätuvan penkit tarjoavat varmasti hyvän yösijan väsyneelle retkeilijälle.
Rautulammen vuokratuvalla on kaksi eri pirttiä. Meidän puolellamme on minun ja Jaakon lisäksi kuusi muuta suomalaista retkeilijää. Puheensorinan peruteella toinen pirtti on pullollaan muualta tulleita matkailijoita.
Nikkolan veljekset, Jussi ja Anssi nukkuvat minun ja Jaakon kanssa alapunkilla. Petipaikat katon rajasta menevät neljän hengen retkikunnalle. Paikkajako on siis selvä.
Tässä vaiheessa paljastamme kanssareissaajillemme, että olemme paikallislehden toimittajia, ja voisimme hieman haastatella heitä, jos suin vain sopii. Kaikki lähtevät leikkiin mukaan, ja kohta käymmekin keskustelua retkeilystä aina maailmantilanteesseen, ja Putinin salamurhaan.
Perjantai 1. huhtikuuta
Aamukahvit on nielaistu, aamupala ei maistunut, ja on lähdön aika. Toivotan uusille tuttavilleni mukavaa loppureissua, ja kun olen iskemässä ovea kiinni, niin Anna-Stiina Heiskanen kysyy, että haluaisinko minä hieman pitoa luistelusuksiini? Katson Anna-Stiinaa silmiin ja kieltäydyn tarjouksesta. ”Olen maksimoimassa kurjuuttani”, vitsailen paniikinomaisesti, viritän hymyn kasvoilleni ja suljen oven perästäni. Seuraavaksi isken pakatun rinkan selkääni, ja lonksuttelen monojeni kanssa kohti pihalla seisovaa suksiparkkia.
Paluumatkalle lähtö on minulle kova isku, se on vähintään kymmenen kertaa kovempi kuin yöpakkasen vuolema kantohanki.
Painelimme eilen Rautulammelle tuntureiden yli vaihtelevalla menestyksellä, minä en halua hiihtää tuota samaa reittiä takaisin. Näimme eilen, kuinka osa retkeilijöistä lähti hiihtelemään Kiilopäälle vaihtoehtoista reittiä. Sanon Jaakolle, että jos hänellä on yhtään seikkailumieltä jäljellä, niin voisimme pirruuttaan testata tuonkin reitin. Tuo latu kulkee Rautulammen läpi, ja etenee siitä tasaista maastoa kohti Luulampea. Paikat on jo rikki, joten mitään ei ole menetettävissä. Teemme uuden reittivalinnan, ja lähdemme liikkeelle.
Jo ensimmäisellä potkaisulla sisäreiteni muistuttavat minua eilisestä tuskien taipaleesta. Otan käyttöön hyväksi toteamani länkisäärihiihdon, ja etenen lipsuvin suksin, tasaisen tappavaa vauhtia. Jaakko seuraa matkaamistani, ja röhähtää aika ajoin nauramaan.
– Onhan tuo nyt huvittavan näköistä puuhaa, hän hekottaa.
Minä olen hiljaa.
Hiiren hiljaa.
Uusi reittivalintamme osoittautuu nappivalinnaksi. Maasto on tasaista, nousuja tai laskuja ei liiemmin ole. Tässä vaiheessa Jaakko kertoo minulle, että meidän eilinen reittimme oli merkattu punaisella, ja se tarkoittaa sitä, että se on haastavuustasoltaan Kiilopään vaikein.
Olen edelleen hiljaa.
Hyvin hiljaa.
Vielä ennen iltapalaa ja levolle laskemista lähdemme Jaakon kanssa käymään pilkillä. Olisihan se lapsellista jättää Rautulampi pilkkimättä, kun kairakin on tänne asti tuotu. Teemme pari reikää, ja alamme pilkille. Samalla saamme pilkkiseuraa, kun kaksi kaverusta tallailee luoksemme rannan tulistelupaikalta. – Saammeko me tulla seuraamaan, kun te pilkitte, kaksikko kysyy englanniksi. Vastaan myöntävästi, ja ulkoistan samalla koko pilkkimisprosessin heille. Hyvän aikaa vieraamme viihtyvät pilkkivavat käsissään, kunnes heidän on aika lähteä varaustuvan sisälle lämmittelemään. Me teemme Jaakon kanssa vielä muutamat reijät, ja jatkamme pilkkimistä hetken verran.
Ei aikaakaan kunnes saavumme kohtaan, jossa tämä moottorikelkalla tehty ura yhdistyy Kiilopään komeisiin hiihtobaanoihin. Huokaisen helpotuksesta, ja käännän nokkani kohti Kiilopäätä.
– Pitäisikö meidän sittenkin käydä tuossa Luulammella, sinne on tästä vain 1,3 kilometriä matkaa, Jaakko kysyy.
Vastaan Jaakolle hiljaisuudella.
Kuolettavalla hiljaisuudella.
Reissukaverini hekottelu alkaa pikku hiljaa tarttua myös minuun, ja mielialani lähtee hienoiseen nousuun. Mikä on siinä mielin erikoista, että seuraavaksi luvassa olisi kiipeäminen Kiilopään laelle, eli kilometritolkulla pelkkää ylämäkeä.
Jossain kohtaa sanon Jaakolle, että hän voi halutessaan kiikkua tunturin laelle omaa vauhtiaan, ja minä huiputan Kiilopään haarat levälläni, omaa vauhtiani. Tässä vaiheessa kello alkaa lähentyä kymmentä, ja hiihtäjiä tulee kymmenittäin vastaan.
Niin minäkin pääsin kuin pääsinkin Kiilopään laelle, reidet riekaleina, mutta yhtenä palasena, myös henkisesti.
Luvassa on enää viimeinen etappi, lasku Kiilopään matkailukeskukseen. Tällä kertaa latupohja on mahtavassa kunnossa, ja myös minä, länkisäärinen lipsusuksihiihtäjä uskallaudun pommittamaan mäkeä alas niin lujaa, kuin suksi suinkin luistaa.
Autolle päästessäni mieleeni juolahti sanat, jotka toverini Ilkka Kurikka sanoi minulle suksivalintani kuultuaan.
– Ethän sinä nyt jumalauta luistelusuksilla lähe rinkka selässä hiihtämään?
No en varmasti enää toista kertaa lähdekään.
Ville Vaarala
Rautulampi-reissu on tallennettuna @inarilainen -Instagram-tilin kohokohtiin nimellä Via Dolorosa.
TIETOLAATIKKO
Rautulammella rauhassa sodan jyskeeltä
Autiotuvalla toisilleen tuntemattomat ihmiset istuvat iltaa kynttilänvalossa. Ja juttu luistaa.
– Onhan tämä lepoa sielulle, kun kännykkä ei kuulu ja on muutaman päivän uutispimennossa. Emme tiedä mitä tänä iltana tapahtuu Ukrainassa ja ehkä hyvä niin, tuumaa Rautulammen varaustuvassa neljän hengen retkikunta, Lapin yliopiston luonnonvaraoikeuden professori Jukka Similä, Vesikeskuksen johtaja Anna-Stiina Heiskanen, Montrealin pöytäkirjan Suomen neuvottelija Tapio Reinikainen ja psykologi-psykoterapeutti Leena-Maija Lampén.
Ystävykset olivat käyneet Tammakkolammen kammilla ja Luirojärvellä, josta matka jatkui Lankojärven kautta Rautulammelle.
– Tällä reissulla ei ole voinut harrastaa tätä paljon puhuttua doomscrollingia eli tuomiopäivän selailua. Kun on koko ajan tarjolla aivan hirveitä uutisia, pandemiaa ja sotaa, niin se pitää ihmisen hermoston alituisessa hälytystilassa. Nyt Ukrainan sodan aikana moni selaa uutisia kellon ympäri. Täällä UK-puistossa ei kännykkä pelaa, joten täytyy keskittyä luontoon ja siihen mitä kaikkea ihanaa se tarjoaa, he huokaisevat.
Stressitaso laskee
Ystävyksille UK-puiston vaellukset ovat pitkä perinne, eivätkä he väsy kiittelemästä UK-puiston rauhaa ja erämaisia maisemia.
– Eihän missään ole näin hienoja maisemia ja vanhoja metsiä. Eilenkin hiihdeltiin niin kaunista vaaran rinnettä, jossa oli vanhoja petäjiä, keloja, palokoroja. Ja näissä maisemissa on kuitenkin niin helppo taivaltaa. Etelässä kun retkeilet, niin joudut keskelle läpipääsemätöntä ryteikköä ja kun hieman kuljet eteenpäin, niin vastaan tuleekin jo maantie.
Leena-Maija Lampén muistuttaa, että sehän on tutkittu, että ihmisen stressitaso lähtee välittömästi laskuun luonnon helmassa. Pitkällä tunturivaelluksella stressi ehtii kadota jäljettömiin.
– Täällä UK-puistossa ei tietenkään olla yksin, paljonhan täällä tapaa ihmisiä ja aivan tuntemattomia ihmisiä. Kun nyt tultiin tähän Rautulammen varaustuvalle, niin eihän meillä ollut aavistustakaan keitä muita tänne tulee. Toisilleen tuntemattomat ihmiset majoittuvat täällä samaan kämppään, mutta ei se aiheuta stressiä ja ahdistusta, ystävykset tuumailevat.
Tapio Reinikainen sanoo, että autiotuvilla syntyy aina mukava yhteenkuuluvuuden henki – ja mitä kauempana ollaan sivistyksestä, niin sitä parempi tuo henki on. Kun ihmiset illan suussa hiihtävät iltapimeässä kaukaiselle kämpälle, niin kaikkia yhdistää jonkinlainen tunne siitä, että nyt ollaan lämpimässä mökissä, mutta luonnon armoilla ja silloin on parempi pitää yhtä.
– En muista koskaan tavanneeni täällä tympeitä ihmisiä. Kaikkia ihmisiä yhdistää luonto ja sen kunnioitus jollakin tavalla. Täällä kulkee aivan eri porukka kuin se mikä bilettää jossakin Levillä ja Saariselän kylällä.
Retkikunta kertoo, kuinka Lankojärven kämpällä yöpyi samaan aikaan vanha retkeilijäpariskunta.
– He olivat todella pitkän linjan retkeilijöitä ja meillä riitti tarinaa ja he kertoivat mukavia juttuja. He olivat jotenkin niin ihana ja sensitiivinen pariskunta. Kun illalla ruokailimme, niin he vain lähtivät hetkeksi kämpästä ulos, he halusivat antaa meille näin ruokarauhan. Ja aamulla he lähtivät liikkeelle tosi varhain, ei hiiskaustakaan kuulunut. Se oli kuin riekon siipien lehähdys, kun he hoitivat aamutoimensa ja lähtivät eteenpäin.
Ystävänelikkoa hymyilyttää sekin, kuinka puheliaita ihmiset saattavat olla erämaan keskellä.
– Kun ei voi yhtään räplätä sitä somea, kun ei mikään yhteys pelitä, niin ei voi piiloutua kännykän taakse. Ihmist turvautuvat toistensa apuun ja seuraan. On oltava läsnä tässä ja nyt. Tulee mieleen yksi hiihtoreissu vuoden takaa, kun törmättiin muutamaan ihmiseen, jotka kertoivat tulilla ja kämpillä ihan koko elämäntarinansa.
Jukka Similä antoi kiitosta Rautulammen moderneille rakennuksille. – Mutta perinnettäkin pitää säilyttää, ei jokaista eräkämppää voi muuttaa tällaiseksi.
Rautulampi on rajamailla
Kun Kiilopään suunnalta tulee Rautulammelle, niin tunnelma on kuin syvällä erämaassa – ja erämaatahan Rautulampi toki onkin.
Retkikunta tuumailee, että tunnelma on ehkä hieman toinen, kun Rautulammelle tulee Luirojärven suunnalta.
– Tämähän on kaukaisin paikka mihin Kiilopäältä tulee latu. Toiset tulevat tähän syvältä UK-puistosta hirveät kantamukset mukanaan ja toiset hiihtävät tähän päiväreissun Kiilopäältä eväät vyölaukussaan. Rautulammella tuntuu siltä, että nyt ollaan palattu sivistyksen pariin. Tunne on vähän erikoinen, kun miettii, että kuitenkin vielä edellispäivänä oli niin syvällä erämaassa, että siellä oli pakko osata suunnistaa ja mitään valmiita jälkiä ei ollut.
Rautulammen uudet ja modernit kämpät saivat retkikunnalta kiitosta:
– Onhan nämä päälle päin modernin näköisiä, mutta kaikkihan toimii. Sehän on tärkeintä, että kämpät toimivat. Yksi tämmöinen kämppäkokonaisuus sopii puistoon hyvin, mutta toivottavasti perinteinen tyylikin säilyisi. Tammakkolammen ikivanha kammi näyttää jo siltä, että sitä pitäisi taas kunnostaa. Toivottavasti sillä paikalla tuleekin aina olemaan perinteinen kammi.
– UK-puiston arvo tulee varmasti vain kasvamaan tulevaisuudessa. Erämaita ei enää valmisteta, tuumaili Tapio Reinikainen.
Omat pääruuat, yhteiset letut
Neljähenkinen retkikunta kertoo, että molemmat pariskunnat kulkevat omissa muonissa, koska se on kätevintä.
– Kumpikin pariskunta on omavarainen ja kun toiset ei syö lihaa ja on omia suosikkijuttuja, niin parempi, että molemmilla on omat pääruuat. Se mikä on yhteistä, on aamupuuron ja kahvinkeitto, siinä on vuoroaamut. Ja lettujen paisto on yhteinen tapahtuma. Letut syötiinkin viimeistä murua myöten, kun mukana oli kilon hillopurkki.
Tällä reissulla ystävykset yöpyivät kämpissä, mutta kaiken varalta mukana oli pari telttaa.
– Kun on hyvät makuualustat ja tosi hyvät untuvapussit, niin pystyisimme kyllä nukkumaan teltassakin. Kun ikää tulee, niin menee kuitenkin aika mukavuudenhaluiseksi ja kämppäyö houkuttaa.
– Ja tavarat kulkevat talvella ahkioissa. Meno on ahkion kanssa vähän hitaampaa, mutta ahkioon mahtuu enemmän varusteita ja siellä pystyy hyvin kuljettamaan sen kilon hillopurkin. Ei sellaista ottaisi mukaan, jos kantaisi rinkkaa. Ahkio lisää asumismukavuutta ja mukavuutta yleensä, kun ei ruuassakaan tarvitse pihistellä.
Upea UK-puisto
Ystävykset miettivät vielä sitä, kuinka upea paikka UK-puisto voikaan olla.
– Täällä huolet unohtuvat hetkeksi, kun pitää keskittyä kulkemiseen ja arjen askareisiin. Pitää keskittyä suunnistamiseen, illalla pitää keskittyä ruuan laittoon ja kamppeiden kuivattamiseen. Joku hakee vettä, toinen sytyttää tulta. Sekin on ylellisyyttä vaikkapa tässä Rautulammella, että juomaveden voi ottaa sulasta purosta ja sen kristallinkirkkaan ja jääkylmän veden voi juoda keittämättä.
– Kyllähän koskemattomat erämaat ovat Lapin valtti. Tämmöiset paikat ovat maailmassa yhä harvinaisempaa ylellisyyttä. Ei ihmiset tule tänne maailman maista, että he saisivat nähdä jonkun kantti kertaa kantti hotellin, kyllä he tulevat katsomaan näitä maisemia, jotka ovat ainutlaatuisia, harvinaisia ja joita ei enää tehdä lisää.
Jaakko Peltomaa
