A-
A+
A-
A+
Toimittaja-Villen retkipäiväkirja
Retkihuoltoa. Vaelluksen aikana nivusalue ja sisäreidet huutavat vaseliinia.
Rakas retkipäiväkirja,
saavuimme hetki sitten Luirojärvelle. Toisin kuin normaalit ihmiset, ryhtyi retkiseurueeni oitis tositoimiin; Jaakko heitti rinkan selästään, ja paineli suorilta Luirojärven autiotupaan jututtamaan muita retkeilijöitä. Minä puolestaan olisin halunnut vain istahtaa, vaihtaa kuivat sukat jalkaan, tehdä tulet ja pystyttää leirin, mutta Jaakko ei tunne armoa.
Istuessani autiotuvan pöydän ääressä huomaan, että minussa on muutakin jäykkää kuin käytös. Tunnen alaselässäni terävän vihlaisun. Takana on useamman tunnin siirtyminen Luirojokivarresta tänne tarunhohtoiselle Luirojärvelle. Tällä kertaa jalkojenvälini eivät hitsanneet kuten Rautulammen reissulla, (tästä kiitos neljän sormen mittaiselle vaseliiniköntsälle, jonka hieroin alkumatkasta nivusiini) mutta inttiajoilta peräisin oleva selkävaiva alkaa muistuttaa olemassaolostaan.
***
Iltapalaksi possunpihviä ja mettäläskiä pottumuusin kera. Pojat lähti saunomaan, minä löin persereijän kallelleen.
Kauaa en kallellaan pysynyt yhtäjaksoisesti viime yönä. Nappasin jostain syystä reissulle mukaan 20 vuotta vanhan kesämakuupussin. Pienehköön tilaanhan tuo meni, mutta pieni se oli lohtukin, kun plussa-asteet pystyi näyttämään yhden käden sormilla. Jouduin tekemään merinovillapaidasta itselleni housut kello 3.47. Uudet housut lämmittivät juuri sen verran, että sain vielä unen päästä kiinni. Nuotiontekoon minä heräsin kuuden korvilla.
Siinä kun värkkäsin villapaidasta itselleni housuja, niin huomasin, että Jaakkoa ei näkynyt missään. Ajattelin, että hän on luikahtanut rinkkoinensa autiotuvan lämpöön. Siinä se päätoimittaja oli kuitenkin laavun ovisuun edessä koivun alla. Makasi siinä kuin ruumis konsanaan, yhtä hiljaisenakin.
Kun sain raapastua tulet nuotiopaikalle, alkoi Jaakonkin ”petipaikalta” kuulua rapinaa. – En ole nukkunut silmäystäkään, hän tokaisi, ja nauraa räkätti makiasti päälle.
Nuotion ääressä värjötellessä tulemme Jaakon kanssa siihen tulokseen, että seuraava yö nukutaan autiotuvan puolella.
***
Aamukahvin kyljessä mutustimme punasella lapulla varustettuja säilykemuikkuja. Minä olen kauppiaspariskunnan jälkeläisiä, ja ruokahaluni alkaa herätä vasta silloin, kun elintarvike alkaa lähestymään viimeistä käyttöpäiväänsä. Jaakkokin imaisi punaisen päiväyksen tomaattimuikut huiviin liiemmin mukisematta, totta sitä ihminen syö mitä vain kun tarpeeksi nälättää. Nyt, kun nokipannukahvit ovat kaatamista vaille kuksissa, herää seurueemme kolmas ja viimeinen taistelija, Vesa, ylös.
Haastattelujen lisäksi tämän päivän agendaan kuuluu tutustuminen Raappanan kammiin, sekä Sokostin huiputtaminen. Vankalle aamupalalle on tänä päivänä todellakin tarvetta. Muikkujen jälkeen mutustelemme vielä mettäkakkoja.
***
Raappanan kammi on kyllä näky. Eikä ollenkaan positiivisessa mielessä. Vanhat hirsikehikot maatuvat sulassa sovussa osaksi maisemaa, mutta tuommoinen vielä pystyssä oleva, mutta kuitenkin rappiolla oleva kammi, on jotenkin ankeakin näky. Jaakko halusi silmäillä kammin vieraskirjaa, mutta ei itse iljennyt käydä hakemassa sitä sääskien täyttämästä, ja makiaisesti homhelta haisevasta kammivanhuksesta. Minä nousin ja noudin nuo aikaa nähneet dokumentit päätoimittajan silmäiltäväksi. Keitimmä vielä kammin tulipaikalla vieraskirjan selailemisen kylkhen kahavit, rillailimma minun valmistamat ruisleivät ja söimmä lissää mettäkakkoja.
Kun kahvistelemme, niin useampi retkeilijä kulkee sillä välin kammin nurkalta kohti Luirojärveä. Tervehdimme jokaista ja joku kysyy, kuka oli Raappana? Jotakin tiijämme; Sodankylän entinen nimismies ja kirjakaupan pitäjä Ivalossa...eivätkä kaikki partisaani-iskujen katkeroittamat sompiolaiset ole häntä kehuneet, kun asukkaat jätettiin evakuoimatta ja partisaanien armoille.
Sokostille suunnistaessa emme tarvitse karttaa. Sokosti näkyy jylhänä meidän edessämme.
Kurkistus historiaan. Porukan nuorin ja pienin, mutta jäntevin joutui sukeltamaan syöpäläisten keskelle ja noutamaan vieraskirjat katseltaviksi.
***
Tämän tyylistä ikimetsää näkkee harvemmin, nämä petäjät vetävät puheliaankin kaverin hiljaiseksi. Ennen kuin pääsemme puurajan paremmalle puolelle, käyttää Jaakko esimiesasemaansa julmasti hyväkseen. – Halaappa Ville tuota petäjää, päätoimittaja käskyttää. Minä niskottelen jonkin aikaa vastaan, mutta loppujen lopuksi löydän itseni kietoutuneena vanhan ja paksun puun ympärille. Jaakko virittää fotosessiot, ja sanoo, että kuvalle on jo tarkoin suunniteltu paikka lehdessä.
Pieni paussi Jaurutuskurulla ennen Ukko-Sokostille kiipeämistä. Tunturipuron vesi on jääkylmää. Aurinko porottaa ja päätoimittaja lysähti keskelle puroa täyellä persheellään kiven päälle vilvoittelemaan.
***
Sokostin laella seisoi muukin kuin järki, sinne on pystytetty Telian masto. Kerkesin näpräillä älylaitettani jonkin tovin, ennen kuin Jaakko ja Vesa saapuivat tunturin huipulle. Maisemat olivat henkeäsalpaavat, ja minä katselin vain puhelimeni pientä näyttöä... Toki luuri löysi tiensä jossain vaiheessa taskuuni, ja pääsin nauttimaan jylhistä maisemista.
Kuljetin tätä hetkeä varten kolme oluttörppöä Luirojokivarresta. Yksi jokaiselle.
***
Takasin Luirojärvellä ja Rajankämpällä.
Käytimme Vesan kanssa silmiämme kiinni muutaman minuutin ajan, ja yhtäkkiä Jaakko, ja hänen pyyhkeensä oli kadonnut tuiki tietämättömiin. Met aloimma Vesan kanssa tekemään murkinaa, ja kun ruoka oli valmis, saapui Jaakko putipuhtaana takasin kämpälle. – Missä ne kaverit oikein luppasivat, hän kysyi surkean näköisenä. Löimme päätoimittajan nokan eteen vankan läjän pottumuusia, mettäläskiä ja ahventa, sen kummempia selvityksiä meidän ei tarvinnutkaan antaa.
***
Lähdimme Vesan kanssa kokeilemaan millaiset löylyt löytyy Luirojärven saunasta. Ja voi pojat, että hölli! Ei ole turhaa retkeilijät hehkuttaneet näitä löylyjä... Sattuipa saunassa olemaan myös kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdettiin reissukuulumiset. Juttua riitti lauteilla, ja yleensäkin Luirojärvellä mukavien vaeltajien kanssa.
Jätin talviturkkini Luirojärveen.
***
Sillä aikaa kun met kävimmä pallipyykillä, oli Jaakko paistanut ison kasan lettuja, korjaan räiskälhejä.
Ja eiku vatta pystyssä nukkumaan.
Aikainen herätys, rinkan pakkaus, kämpän siivoaminen ja kohti venesatamaa.
Kun painoimme Rajankämpän oven kiinni, niin ohitsemme kulki kolme miestä, joiden kanssa illalla löylyttelimme. He tervehtivät meitä, ja kun kysyimme voisiko heitä haastatella paikallislehden sivuille, lähtivät pojat leikkiin mukaan.
He naurahtivat, että heitä oli eilisiltana varoiteltu, että Luirojärvellä liikkuu paikallislehden toimittajia. Sana meistä oli kiirinyt pitkin järven rantaa kuin pienessä kotoisassa kylässä. He eivät olisi millään uskoneet, että juuri meikäläiset ovat niitä toimittajia. Meijän korvissa tämä kuulosti jo kehulta.
Paluumatkalla huomasimme, että vaikka juttu Luirojärvellä luisti, niin emme kysyneet kenenkään haastateltaviemme ammatteja. Eikä kukaan ottanut puheeksi sitä, mitä hän ihmisten ilmoilla tekee. Tittelit eivät näköjään merkkaa erämaassa mitään.
Ville Vaarala
Tilaa oma Inarilainen tästä!
TIETOLAATIKKO