Torstai 9. kesäkuuta

Ra­kas ret­ki­päi­vä­kir­ja,

saa­vuim­me het­ki sit­ten Lui­ro­jär­vel­le. Toi­sin kuin nor­maa­lit ih­mi­set, ryh­tyi ret­ki­seu­ru­ee­ni oi­tis to­si­toi­miin; Jaak­ko heit­ti rin­kan se­läs­tään, ja pai­ne­li suo­ril­ta Lui­ro­jär­ven au­ti­o­tu­paan ju­tut­ta­maan mui­ta ret­kei­li­jöi­tä. Minä puo­les­taan oli­sin ha­lun­nut vain is­tah­taa, vaih­taa kui­vat su­kat jal­kaan, teh­dä tu­let ja pys­tyt­tää lei­rin, mut­ta Jaak­ko ei tun­ne ar­moa.

Is­tu­es­sa­ni au­ti­o­tu­van pöy­dän ää­res­sä huo­maan, et­tä mi­nus­sa on muu­ta­kin jäyk­kää kuin käy­tös. Tun­nen ala­se­läs­sä­ni te­rä­vän vih­lai­sun. Ta­ka­na on use­am­man tun­nin siir­ty­mi­nen Lui­ro­jo­ki­var­res­ta tän­ne ta­run­hoh­toi­sel­le Lui­ro­jär­vel­le. Täl­lä ker­taa jal­ko­jen­vä­li­ni ei­vät hit­san­neet ku­ten Rau­tu­lam­men reis­sul­la, (täs­tä kii­tos nel­jän sor­men mit­tai­sel­le va­se­lii­ni­könt­säl­le, jon­ka hie­roin al­ku­mat­kas­ta ni­vu­sii­ni) mut­ta int­ti­a­joil­ta pe­räi­sin ole­va sel­kä­vai­va al­kaa muis­tut­taa ole­mas­sa­o­los­taan.

***

Il­ta­pa­lak­si pos­sun­pih­viä ja met­tä­läs­kiä pot­tu­muu­sin kera. Po­jat läh­ti sau­no­maan, minä löin per­se­rei­jän kal­lel­leen.

Perjantai 10. kesäkuuta

Kau­aa en kal­lel­laan py­sy­nyt yh­tä­jak­soi­ses­ti vii­me yö­nä. Nap­pa­sin jos­tain syys­tä reis­sul­le mu­kaan 20 vuot­ta van­han ke­sä­ma­kuu­pus­sin. Pie­neh­köön ti­laan­han tuo meni, mut­ta pie­ni se oli loh­tu­kin, kun plus­sa-as­teet pys­tyi näyt­tä­mään yh­den kä­den sor­mil­la. Jou­duin te­ke­mään me­ri­no­vil­la­pai­das­ta it­sel­le­ni hou­sut kel­lo 3.47. Uu­det hou­sut läm­mit­ti­vät juu­ri sen ver­ran, et­tä sain vie­lä unen pääs­tä kiin­ni. Nuo­ti­on­te­koon minä he­rä­sin kuu­den kor­vil­la.

Sii­nä kun värk­kä­sin vil­la­pai­das­ta it­sel­le­ni hou­su­ja, niin huo­ma­sin, et­tä Jaak­koa ei nä­ky­nyt mis­sään. Ajat­te­lin, et­tä hän on lui­kah­ta­nut rink­koi­nen­sa au­ti­o­tu­van läm­pöön. Sii­nä se pää­toi­mit­ta­ja oli kui­ten­kin laa­vun ovi­suun edes­sä koi­vun al­la. Ma­ka­si sii­nä kuin ruu­mis kon­sa­naan, yh­tä hil­jai­se­na­kin.

Kun sain raa­pas­tua tu­let nuo­ti­o­pai­kal­le, al­koi Jaa­kon­kin ”pe­ti­pai­kal­ta” kuu­lua ra­pi­naa. – En ole nuk­ku­nut sil­mäys­tä­kään, hän to­kai­si, ja nau­raa rä­kät­ti ma­ki­as­ti pääl­le.

Nuo­ti­on ää­res­sä vär­jö­tel­les­sä tu­lem­me Jaa­kon kans­sa sii­hen tu­lok­seen, et­tä seu­raa­va yö nu­ku­taan au­ti­o­tu­van puo­lel­la.

***

Aa­mu­kah­vin kyl­jes­sä mu­tus­tim­me pu­na­sel­la la­pul­la va­rus­tet­tu­ja säi­ly­ke­muik­ku­ja. Minä olen kaup­pi­as­pa­ris­kun­nan jäl­ke­läi­siä, ja ruo­ka­ha­lu­ni al­kaa he­rä­tä vas­ta sil­loin, kun elin­tar­vi­ke al­kaa lä­hes­ty­mään vii­meis­tä käyt­tö­päi­vään­sä. Jaak­ko­kin imai­si pu­nai­sen päi­väyk­sen to­maat­ti­mui­kut hui­viin lii­em­min mu­ki­se­mat­ta, tot­ta sitä ih­mi­nen syö mitä vain kun tar­peek­si nä­lät­tää. Nyt, kun no­ki­pan­nu­kah­vit ovat kaa­ta­mis­ta vail­le kuk­sis­sa, he­rää seu­ru­eem­me kol­mas ja vii­mei­nen tais­te­li­ja, Vesa, ylös.

Haas­tat­te­lu­jen li­säk­si tä­män päi­vän agen­daan kuu­luu tu­tus­tu­mi­nen Raap­pa­nan kam­miin, sekä So­kos­tin hui­put­ta­mi­nen. Van­kal­le aa­mu­pa­lal­le on tänä päi­vä­nä to­del­la­kin tar­vet­ta. Muik­ku­jen jäl­keen mu­tus­te­lem­me vie­lä met­tä­kak­ko­ja.

***

Raap­pa­nan kam­mi on kyl­lä näky. Ei­kä ol­len­kaan po­si­tii­vi­ses­sa mie­les­sä. Van­hat hir­si­ke­hi­kot maa­tu­vat su­las­sa so­vus­sa osak­si mai­se­maa, mut­ta tuom­moi­nen vie­lä pys­tys­sä ole­va, mut­ta kui­ten­kin rap­pi­ol­la ole­va kam­mi, on jo­ten­kin an­ke­a­kin näky. Jaak­ko ha­lu­si sil­mäil­lä kam­min vie­ras­kir­jaa, mut­ta ei it­se il­jen­nyt käy­dä ha­ke­mas­sa sitä sääs­kien täyt­tä­mäs­tä, ja ma­ki­ai­ses­ti hom­hel­ta hai­se­vas­ta kam­mi­van­huk­ses­ta. Minä nou­sin ja nou­din nuo ai­kaa näh­neet do­ku­men­tit pää­toi­mit­ta­jan sil­mäil­tä­väk­si. Kei­tim­mä vie­lä kam­min tu­li­pai­kal­la vie­ras­kir­jan se­lai­le­mi­sen kylk­hen ka­ha­vit, ril­lai­lim­ma mi­nun val­mis­ta­mat ruis­lei­vät ja söim­mä lis­sää met­tä­kak­ko­ja.

Kun kah­vis­te­lem­me, niin use­am­pi ret­kei­li­jä kul­kee sil­lä vä­lin kam­min nur­kal­ta koh­ti Lui­ro­jär­veä. Ter­veh­dim­me jo­kais­ta ja joku ky­syy, kuka oli Raap­pa­na? Jo­ta­kin tii­jäm­me; So­dan­ky­län en­ti­nen ni­mis­mies ja kir­ja­kau­pan pi­tä­jä Iva­los­sa...ei­vät­kä kaik­ki par­ti­saa­ni-is­ku­jen kat­ke­roit­ta­mat som­pi­o­lai­set ole hän­tä ke­hu­neet, kun asuk­kaat jä­tet­tiin eva­kuo­i­mat­ta ja par­ti­saa­nien ar­moil­le.

So­kos­til­le suun­nis­ta­es­sa em­me tar­vit­se kart­taa. So­kos­ti nä­kyy jyl­hä­nä mei­dän edes­säm­me.

Kurkistus historiaan. Porukan nuorin ja pienin, mutta jäntevin joutui sukeltamaan syöpäläisten keskelle ja noutamaan vieraskirjat katseltaviksi.

***

Tä­män tyy­lis­tä iki­met­sää näk­kee har­vem­min, nämä pe­tä­jät ve­tä­vät pu­he­li­aan­kin ka­ve­rin hil­jai­sek­si. En­nen kuin pää­sem­me puu­ra­jan pa­rem­mal­le puo­lel­le, käyt­tää Jaak­ko esi­mie­sa­se­maan­sa jul­mas­ti hy­väk­seen. – Ha­laap­pa Vil­le tuo­ta pe­tä­jää, pää­toi­mit­ta­ja käs­kyt­tää. Minä nis­kot­te­len jon­kin ai­kaa vas­taan, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si löy­dän it­se­ni kie­tou­tu­nee­na van­han ja pak­sun puun ym­pä­ril­le. Jaak­ko vi­rit­tää fo­to­ses­si­ot, ja sa­noo, et­tä ku­val­le on jo tar­koin suun­ni­tel­tu paik­ka leh­des­sä.

Pie­ni paus­si Jau­ru­tus­ku­rul­la en­nen Uk­ko-So­kos­til­le kii­pe­ä­mis­tä. Tun­tu­ri­pu­ron vesi on jää­kyl­mää. Au­rin­ko po­rot­taa ja pää­toi­mit­ta­ja ly­säh­ti kes­kel­le pu­roa täy­el­lä pers­heel­lään ki­ven pääl­le vil­voit­te­le­maan.

***

So­kos­tin la­el­la sei­soi muu­kin kuin jär­ki, sin­ne on pys­ty­tet­ty Te­li­an mas­to. Ker­ke­sin näp­räil­lä äly­lai­tet­ta­ni jon­kin to­vin, en­nen kuin Jaak­ko ja Vesa saa­pui­vat tun­tu­rin hui­pul­le. Mai­se­mat oli­vat hen­ke­ä­sal­paa­vat, ja minä kat­se­lin vain pu­he­li­me­ni pien­tä näyt­töä... Toki luu­ri löy­si tien­sä jos­sain vai­hees­sa tas­kuu­ni, ja pää­sin naut­ti­maan jyl­his­tä mai­se­mis­ta.

Kul­je­tin tätä het­keä var­ten kol­me olut­törp­pöä Lui­ro­jo­ki­var­res­ta. Yk­si jo­kai­sel­le.

***

Ta­ka­sin Lui­ro­jär­vel­lä ja Ra­jan­käm­päl­lä.

Käy­tim­me Ve­san kans­sa sil­mi­äm­me kiin­ni muu­ta­man mi­nuu­tin ajan, ja yh­täk­kiä Jaak­ko, ja hä­nen pyyh­keen­sä oli ka­don­nut tui­ki tie­tä­mät­tö­miin. Met aloim­ma Ve­san kans­sa te­ke­mään mur­ki­naa, ja kun ruo­ka oli val­mis, saa­pui Jaak­ko pu­ti­puh­taa­na ta­ka­sin käm­päl­le. – Mis­sä ne ka­ve­rit oi­kein lup­pa­si­vat, hän ky­syi sur­ke­an nä­köi­se­nä. Löim­me pää­toi­mit­ta­jan no­kan eteen van­kan lä­jän pot­tu­muu­sia, met­tä­läs­kiä ja ah­ven­ta, sen kum­mem­pia sel­vi­tyk­siä mei­dän ei tar­vin­nut­kaan an­taa.

***

Läh­dim­me Ve­san kans­sa ko­kei­le­maan mil­lai­set löy­lyt löy­tyy Lui­ro­jär­ven sau­nas­ta. Ja voi po­jat, et­tä höl­li! Ei ole tur­haa ret­kei­li­jät heh­kut­ta­neet näi­tä löy­ly­jä... Sat­tui­pa sau­nas­sa ole­maan myös kol­me muu­ta ret­kei­li­jää, joi­den kans­sa vaih­det­tiin reis­su­kuu­lu­mi­set. Jut­tua riit­ti lau­teil­la, ja yleen­sä­kin Lui­ro­jär­vel­lä mu­ka­vien va­el­ta­jien kans­sa.

Jä­tin tal­vi­turk­ki­ni Lui­ro­jär­veen.

***

Sil­lä ai­kaa kun met kä­vim­mä pal­li­pyy­kil­lä, oli Jaak­ko pais­ta­nut ison ka­san let­tu­ja, kor­jaan räis­käl­he­jä.

Ja ei­ku vat­ta pys­tys­sä nuk­ku­maan.

Lauantai 11. kesäkuuta

Ai­kai­nen he­rä­tys, rin­kan pak­kaus, käm­pän sii­vo­a­mi­nen ja koh­ti ve­ne­sa­ta­maa.

Kun pai­noim­me Ra­jan­käm­pän oven kiin­ni, niin ohit­sem­me kul­ki kol­me mies­tä, joi­den kans­sa il­lal­la löy­lyt­te­lim­me. He ter­veh­ti­vät mei­tä, ja kun ky­syim­me voi­si­ko hei­tä haas­ta­tel­la pai­kal­lis­leh­den si­vuil­le, läh­ti­vät po­jat leik­kiin mu­kaan.

He nau­rah­ti­vat, et­tä hei­tä oli ei­li­sil­ta­na va­roi­tel­tu, et­tä Lui­ro­jär­vel­lä liik­kuu pai­kal­lis­leh­den toi­mit­ta­jia. Sana meis­tä oli kii­ri­nyt pit­kin jär­ven ran­taa kuin pie­nes­sä ko­toi­sas­sa ky­läs­sä. He ei­vät oli­si mil­lään us­ko­neet, et­tä juu­ri mei­kä­läi­set ovat nii­tä toi­mit­ta­jia. Mei­jän kor­vis­sa tämä kuu­los­ti jo ke­hul­ta.

Pa­luu­mat­kal­la huo­ma­sim­me, et­tä vaik­ka jut­tu Lui­ro­jär­vel­lä luis­ti, niin em­me ky­sy­neet ke­nen­kään haas­ta­tel­ta­viem­me am­mat­te­ja. Ei­kä ku­kaan ot­ta­nut pu­heek­si sitä, mitä hän ih­mis­ten il­moil­la te­kee. Tit­te­lit ei­vät nä­kö­jään merk­kaa erä­maas­sa mi­tään.

Vil­le Vaa­ra­la

Ti­laa oma Ina­ri­lai­nen täs­tä!