Tulos mitataan SM-kotikisoissa 31. 3. – 2. 4. 2023
"Koulutus on mennyt perille"
Pieni pyhiinvaellus Luirojärvelle
Kunnanjohtaja lähtee, kunnan hallinto paisuu
Arvo Huotari on poissa
Kaivoslakiesityksen tulee ottaa huomioon sekä luonto että Saamenmaa
Kirakkakönkään uoma kunnostetaan kutukelpoiseksi elokuun aikana
Inarin kunta kokeilee ”Inari Appia” syksyn 2022
Osaavan työvoiman saatavuus koko Lapin yhteinen haaste
20. Photo Race –valokuvakilpailu pysähtyi Inarissa ja oli paluu tapahtuman juurille
A-
A+
Hilpuri pyöritti pullat Attendon päiväkahvipöytään vielä yli 100-vuotiaana
Hilda "Hilpuri" Kukkola nukkui pois tänä keväänä kahta kuukautta vaille 105-vuotiaana. Hilpuri sai elää pitkän elämän ja hän säilytti huumorintajunsa ja elämänmyönteisyytensä loppuun asti. Hän oli hyvissä ajoin päättänyt sen, että kun elämän viimeinen loppusuora tulee, niin mitään hoitoja ja tutkimuksia ei enää tehdä, vaan hän haluaa nukkua pois omassa vuoteessaan. Hilpurin tahtoa kunnioitettiin ja kiirastorstaina hän kuoli vuoteessaan elämästä kylliksi saaneena, takana lähes 105 vuotta vaiherikasta elämää – hänhän vanheni yhtä matkaa itsenäisen Suomen kanssa, kumpikin kun oli syntynyt lähes samoihin aikoihin. Hyväntuulinen ja työtä pelkäämätön Hilpuri oli lähtemätön osa Ivalon historiaa vuodesta -45 alkaen. Sosiaalisen Hilpurin ystäväpiiri oli aina hyvin laaja, mutta todellinen julkkis hänestä tuli Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, kun Hilpuri vietti pyöreitään samana vuonna. Mediapyöritystä riitti pitkään satavuotispäivien jälkeenkin, kun MTV3:n toimittaja kävi katsomassa ja kuvaamassa Attendon keittiössä, kuinka pullien pyöritys onnistuu 100-vuotiaan kokemuksella. Ja lähettipä Hilpuri muutaman kerran myös Attendon hoivakodin joulun toivotukset netin välityksellä Inarin kuntalaisille ja koko Suomelle.
Hilpuri Kukkola eli elämänsä viimeiset seitsemän vuotta Attendon hoivakodissa. Kun hän kevätliukkailla kaatui mökkinsä pihalla Ivalon Pirttikujalla, seurasi siitä murtuma, joka vei Hilpurin hoivakotiin asumaan. Hän halusi itse hoivakotiin, kun katsoi, että eläminen omassa rakkaassa talossa, joka oli hänelle kaikki kaikessa, käy pitemmän päälle kuitenkin mahdottomaksi.
– Kaikki ovat kysyneet, että miten minä täällä palvelutalossa oikein viihdyn ja olen sanonut, että minä viihdyn oikein hyvin, kun on pakkokin viihtyä. On pakko oppia olemaan, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Vieläkin kaipaan sitä oman mökin pumppukaivoa, josta kannoin veden omin käsin sisälle. Se vesi oli niin hyvää, että siitä keitti mahdottoman hyvän pöönäkahvin, kertoi Hilpuri hymyillen Inarilaisen haastattelussa, joka tehtiin 100-vuotispäivien kynnyksellä vuonna 2017.
Hilpuri opittiin tuntemaan Attendon hoivakodissa elämänmyönteisenä, hyvää tuulta ympärilleen levittävänä mummona. Hän ystävystyi myös talon keittäjän kanssa ja keittäjä kysäisi kerran, haluaisiko Hilpuri tulla keittiöön hänelle kaveriksi pullaa pyörittämään. Tietysti Hilpuri innostui ja pyöritteli tämän jälkeen monet kerrat pyöreät pikkupullat koko Attendon väelle. Attendon keittiössä ainoa puute oli kuulemma se, ettei siellä ollut puupöytää – siihen kun olisi vain hieman ripsaissut jauhoja, niin ei olisi taikina ottanut kiinni puupintaan.
Leipomaan ja yleensäkin työntekoon Hilpuri oli oppinut jo kotonaan Jalasjärven torpassa. Attendon hoivakodin keittiössä Hilpuri pyöritteli pikkupullia, välillä Hanna-tädin kakkujakin, ja myhäili, että pyörittely tekee samalla hyvää hartioille.
Hilpurilla aika kului mukavasti Attendon omassa huoneessa. Hän luki lehtiä, niin iltapäivälehdet kuin Seiska-päivänkin, täytteli sanaristikoita ja paljon hän täytti myös erityisiä sanahakuvihkoja, jotka oli tarkoitettu juuri ikäihmisille. Vihkoissa oli pitkiä kirjainpötköjä, joiden joukkoon oli piilotettu oikeita sanoja. Niitä Hilpuri etsi silmä kovana ja kun sana löytyi, hän viivasi sen yli.
– Herranjestas, kun jotakin sanaa saakin joskus ettiä, hän siunaili hyväntuulisesti 100-vuotishaastattelussaan.
Hilpuri osasi olla Attendossa kiitollinen talon tarjoamista mukavuuksista ja siitä, että talossa oli hyvät ruuat viimeisen päälle. Hän tapasikin sanoa, ettei voi moittia oloaan, kun hoivakodissa käydään syömässä pitkin päivää. Välillä tuntui siltä, että ei ehdi kuin istahtaa huoneessaan, kun jo taas pitää rientää ruokapöytään.
Hilpuri tykkäsi Attendon henkilökunnasta ja vaihtoi kuulumisia heidän kanssaan. Talon asukkaista ei ikävä kyllä kovinkaan usein ollut virkeälle Hilpurille juttukaveriksi. Hän tietysti tunsi monet Attendon asukkaat vuosikymmenten takaa, mutta huomasi, että muistisairaus teki tepposensa vanhoille Attendoon muuttaneille ivalolaisille ystäville. Hän ilahtui, kun vanhoja väärtejä löytyi saman katon alta, mutta sai surukseen usein huomata, ettei keskusteluista tullut mitään, kun juttukaverilla petti muisti.
Hilpuri saattoi kahvipöydässä hauskuuttaa muita vaikka laulamalla tai esittämällä pienen runonpätkän ulkomuististaan.
Kun Inarin kunnan lähetystö tuli tervehtimään Hilpuria Attendoon hänen 100-vuotiskahveilleen, niin Hilpuri lauloi pienen pätkän Aapiskukko-nimistä laulua. Laulu taisi kummuta hänen kansakouluvuosiltaan 90 vuoden takaa. Kun Hilpuri oli laulaa luikauttanut pätkän tuota ikivanhaa laulua, niin kaikki olivat hetken hiljaa liikutuksesta. Hilpuri laukaisi hiljaisen hetken tunnelman omalla humoristisella tyylillään ja lausahti eteläpohjalaisella murteellaan:
– Älkää nyt tyrmähän menkö!
Valtuuston puheenjohtaja Anu Avaskari onnitteli Hilpuria ja toivotteli pitkää ikää, kuten tapoihin kuuluu. Päivänsankari kuunteli, kiitti onnitteluista, mutta naurahti perään painokkaasti, että kunhan ei enää kauhean pitkää ikää kumminkaan.
Petsamoon kirkkahien vetten luo
Hilpuri Kukkola muisti hämärästi lapsuudestaan 1910-1920-lukujen taitteessa käyneessä sellaisessa talossa, jossa palvelusväki, piiat ja rengit, söivät ruokaa parista isosta kivivadista. Kukainenkin pisteli ruokaa omalla lusikalla suuhunsa yhteisestä astiasta. Hilpuri arveli, että hänen täytyy olla vanha, kun hän tuommoisenkin ikivanhan ruokailutavan on aikoinaan nähnyt. Hän arveli myös, että tokkopa tuohon aikaan ruokapöydässä kyseltiin, että mitä ruoka-ainetta tämä vati sisältää, tai että tuleeko yhteisestä astiasta "pasillia".
Hilpuri lähti 19 vuoden vanhana "itte ansaittemahan leipää" ja matkasi Vaasaan töihin. Vaasassa hän näki elokuvateatterissa filmin Petsamosta. Petsamon tunturit, kuohuava meri ja lohijokien kosket jäivät nuoren tytön mieleen mieleen. Olihan Jalasjärvelläkin virtaavaa vettä, mutta niiden vesi oli ruskeaa, eikä niissä ollut kalan kalaa.
Hilpurin siskon mies oli töissä Petsamon Kolosjoella. Hilpuri otti yhteyttä häneen ja kysyi, mahtaisiko Petsamossa olla naisihmiselle töitä, sillä hänellä tekisi niin kovasti mieli päästä Petsamoon kirkkahien vetten luokse. Siskon mies vakuutti, että Petsamossa pääsee töihin mihin vaan. Hilpuri matkusti Kolosjoelle, mutta sitä ennen siskon mies oli auttanut häntä saamaan Jalasjärven nimismieheltä erikoisluvan matkustamiseen. Ilman sitä ei ollut asiaa Petsamoon, joka oli jo sotatoimialuetta. Matka Rovaniemeltä Petsamoon taittui kuorma-auton hytissä. Kuorma-autoliikennehän oli tällä taipaleella jatkuvaa, joten kyyti löytyi varmasti, eikä kyytimaksuakaan peritty, kun tilaa kerran oli. Hilpuri pääsi Kolosjoella heti töihin Taka-Lapin ruokalaan.
Elämä Petsamossa oli työntäyteistä. Vapaa-ajalla ruokalan naiset katselivat elokuvia Kolosjoen elokuvateatterissa. Lopulta alkoivat pommitukset ja pian Petsamosta oli lähdettävä sodan jaloista. Hilpuri palasi kotiinsa Jalasjärvelle ja tekemistä riitti sielläkin. Velipojat olivat rintamalla, joten Hilpuri auttoi maanviljelystöissä. Ja karsta heilui tuvassa, kun kotona tehtiin kaikki käsin miesten pukukankaista lähtien. Kotona oltiin onnellisia, että tuli sentään tyttö kotiin. Yksi velipojista kaatui rintamalla ja toinen veli sai rintamalla keuhkovian, johon lopulta kuoli – Hän meni "siihen samaan uhriin", kuten Hilpuri asian kuvasi.
Porstaharjalla paskaasimmat
Petsamoon ei suomalaisilla ollut enää asiaa viimeisen sodan jälkeen, mutta Hilpurin matka kulki Ivaloon vuonna -45. Hän oli Petsamossa löytänyt tulevan miehensä Viljon ja Viljo haki Hilpurin Pohjanmaalta pois ja he aloittivat yhteisen elämän Ivalon Leiritiellä. Elettiin vielä jälleenrakennusaikaa ja ensiasuntona oli insuliitista kyhätty mökki. Omaa kaivoa ei heti ollut, mutta nuoripari haki juomaveden Nurmisen Yrjön kaivosta, samasta kaivosta otti juomavetensä myös rajavartiosto. Vuopajan rannalle oli tehty laudoista sauna, joka toimi monen Leiritien perheen yhteisenä kylpypaikkana.
Perhe kasvoi ja tuli parempi huushollikin. Siihen sai tosin ensi alkuun varautua, että sähköt katkeavat kello 24, kun Ivalon sahalla käännetään virtanappi alas yön ajaksi. Kun lapset vähän varttuivat, ryhtyi Hilpuri hankkimaan ansiota siivoamalla ja pyykkäämällä. Hän muisti ikuisesti, kuinka raskasta hommaa oli pestä pyykkiä käsin, lämmitellä vesiä ja huuhtoa pyykkiä jokirannalla.
– Kulkumiehetkin toivat kamppeitaan pestäviksi ja niistä sai aina muutaman pennin. Työmiehet käyttivät yhtä ja samaa paitaa päällään niin kauan, että se olikin tosi likainen. Rätällä niistä pestiin ja porstaharjalla paskaasimmat, sanoi Hilpuri.
Marja-aikana Hilpuri hyppäsi polkupyörän päälle ja poimi marjoja. Marjoille oli käyttöä omassa taloudessa, mutta paljon niitä myös myytiin Karasjoelle. Ja olihan omalla tontilla myös perunamaa – se oli sentään jotain, kun oli talveksi perunat omasta takaa.
Kukkolan leipä teki kauppansa
Kukkolan leipomoon Hilpuri pääsi töihin vähän sattuman kautta. Leipomon pääleipuri Elle Tanu oli lähdössä viikoksi kotiseudulleen Seinäjoelle ja hän pyysi Hilpuria tuuraamaan, koska tiesi Hilpurin olevan ahkera ja luotettava. Hilpuri meni viikoksi, mutta Tanun paluumatka hidastui, kun Suomeen tuli yleislakko ja julkiset liikennevälineet lakkasivat kulkemasta.
– Minä totuin leipomahommaan ja menin leipomoon vähän väliä, aina kun tarvittiin. Kukkolan Anna-rouva kuoli syöpään, niin elämänhaluinen ihminen. Leipomo jatkoi kuitenkin eloaan, vaikka Ernesti oli kaikissa muissa töissään niin kiinni, muisteli Hilpuri.
Ernesti ja Hilpuri menivät naimisiin 1960-luvun alussa. Kummatkin olivat jo leskiä ja Hilpuri muisteli 100-vuotishaastattelussaan yhteistä taivalta hyvillä mielin:
– Ei me riidelty ja kohtalaista oli elämisen sortti. Ernesti oli jämpti mies ja halusi elää aina sovussa. Hän teki ihmisille mieluummin hyvää kuin pahaa.
Kukkolan leipä teki kauppansa ja leipää kuskattiin pitkin Ylä-Lappia. Hilpurin mukaan kaikki leivät, mutta etenkin juuresta tehty ruisleipä oli hyvää, kun se tehtiin "vanhan kaartin" reseptin mukaan.
Jumpasta tuli elämäntapa
Hilpuri Kukkola työskenteli leipomossa vielä jonkin aikaa Ernestin kuoleman jälkeen. Hän sai 60-vuotiaana eläkepaperit työterveyslääkäriltä. Hilpuri ihmetteli, miten kummassa hänellä alkaa aika nyt kulua, eikä hän ymmärtänyt, miksi pitää jäädä eläkkeelle aivan kuin väkisin. Hilpuri ei ehtinyt miettiä pitkään, mitä hän ryhtyisi eläkeläisenä tekemään, kun Helvi Tikkinen pestasi hänet jumpanvetäjäksi eläkeläisille. Hän veti Ivalon urheilutalolla jumppaa kaksi tai kolmekin kertaa viikossa vuosikymmenien ajan. Hilpuri ihmetteli ensin Helville, että "enhän minoo ikänä eres käyny jumpas", mutta Helvi sanoi, että kyllä se siitä lähtee sujumaan, ja Hilpuri on hyvä vetäjä, kun hänessä on kokoakin ja kuuluva ääni.
Jumppa ja liikunta kaiken kaikkiaan olivat Hilpurille tärkeitä aivan elämän loppuun saakka. Attendossa hän katseli huoneesta televisiosta jumppaohjelmaa ja teki tuolijumppaa ohjeiden mukaan. Hänellä oli paljon ystäviä ja moni ystävä oli peräisin jumppaharrastuksista. Yksi heistä oli ivalolainen opettaja Lilja Seppälä, joka uskollisesti kävi tervehtimässä Attendossa vanhaa ystäväänsä ja Lilja lähti aina tapaamisista virkeänä kotiinsa Venevalkaman kerrostaloon, kun oli saanut jutella ja ennen kaikkea nauraa Hilpurin kanssa.
Elämää pitää jatkaa eteenpäin
Hilpuri Kukkola oli loppuun saakka elämänmyönteinen ihminen. Elämä ei ollut aina helppoa ja vastoinkäymisiäkin siihen mahtui, mutta hän korosti sitä, että elämässä on aina pakko jatkaa eteenpäin, eikä taaksepäin. Hän sanoi 100-vuotishaastattelussaan olleensa aina melko vähäruokainen ja epäili, että siinä saattoi olla yksi salaisuus hänen pitkään elämänkaareensa, jos siihen yleensä mitään salaisuutta oli.
100-vuotishaastattelussaan Hilpuri sanoi olevansa elämälle kiitollinen:
– Kun muistaa sen, mistä on elämänsä aloittanut, niin eihän sitä voi olla kuin kiitollinen, että omassa elämässä kaikki on näin hyvin. On ruokaa ja lämpöä. Eikä enää tarvitse juoda moneen kertaa keitettyjä sakkavesiä, tai korviketta, jota tehtiin vaikka mistä, Jos ei muuta ollut, niin keiteltiin kahvin korvike suolavedestä, johon laitettiin paahdettuja ruisjyviä. Vierahia ja perhettä käy mua välillä tervehtimässä, joten seuraa on. Enkä minä koskaan olisi kuvitellutkaan eläväni näin pitkään, muisteli 100-vuotias Hilpuri elämäänsä hyvillä mielin.
Jaakko Peltomaa
TIETOLAATIKKO
Hilpurin kampanisut
3 dl sokeria
500 g voita tai muuta rasvaa
1 kg jauhoja
2 dl kuohukermaa
1 prk kermaviiliä
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 muna
Sokeri ja voi vaahdotetaan. Muut aineet lisätään. Kaulitaan noin puoli senttiä paksuksi levyksi. Leikataan noin 5 x 8 cm paloiksi, joiden pitkille sivuille tehdään neljä viiltoa. Taivutetaan pellillä hieman kaareviksi. Paistetaan 180 - 200 asteessa.
Hilpurin hyvä pullaresepti
0,5 dl (30 g) sokeria
4 munaa
300 g voita
12 dl vehnäjauhoja
2 dl maitoa
2 pkt hiivaa (tai 3 ps kuivahiivaa)
Täyte:
200 g voita
250 g tomusokeria
1 tl vaniljasokeria
Sokeri ja munat vatkataan vaahdoksi. Jauhot ja voi nypitään sekaan. Hiiva sekoitetaan maitoon ja lisätään taikinaan. Täyte valmistetaan vatkaamalla voi ja tomusokeri vaahdoksi, maustetaan vaniljalla.
Taikina kaulitaan levyksi ja täyte levitetään päälle. Kääritään rullalle ja leikataan korvapuustien tapaan. Paistetaan muffinivuoissa.
