A-
A+
A-
A+
Palkisojan taiteilija Veikko Rajala on toki tuttu monista lehtihaastatteluista. Erilaisiin kokoelmateoksiinkin Veikko on vuosien varrella päätynyt, mutta Anu Skönin kirja on ensimmäinen teos, joka keskittyy yksinomaan Veikon taiteeseen ja elämäntarinaan. Kirjan on kustantanut Väyläkirjat.
– Ihme kyllä Veikosta ei ole aikaisemmin itsenäistä kirjaa tehty. Kun oivalsin tämän, niin se oli yksi motiivi sille, että halusin lähteä kirjoittamaan hänen tarinaa ylös. Veikkohan ei ole itse mitenkään julkisuudelle perso, puhumattakaan siitä, että hän olisi jonkin sortin narsisti, niin kuin taiteilijat joskus saattavat olla. Ei hän tuputa itseään esille, eikä soittele toimittajille. Hän on kuitenkin hyvin avoin ja puhelias ihminen, jos joku hänen mökkiinsä pistäytyy ja haluaa kuulla entisajan elämästä ja Veikon kokemuksista, kertoo Skön.
Anu Skön on vuonna 1968 Kuusankoskella syntynyt sairaanhoitaja, saamenkäsitöitä Inarissa opiskellut artesaani ja Helsingin yliopistosta valmistunut kansantieteilijä, FM. Kirjan syntyhistoria alkaa keväältä 2011, jolloin hänen ystävänsä, Kuukkelilammen emäntä, "Lintu-Antin rouva" Outi Turkia otti Anun mukaansa vierailulle Veikko Rajalan luokse.
Skön muistaa ensitapaamisen hyvin. Oli aurinkoinen maaliskuun päivä. Mökin räystäiltä putoili vesipisaroita. Kun naiset astuivat sisälle, oli heitä vastassa pienikokoinen valpas mies, joka silmäili tummatukkaista Sköniä ja lausahti: "Oletko sinä mustalainen?"
Ensikohtaamisen jälkeen Anu Skönistä tuli tavanomainen vieras Palkisojalla. Kun hän opiskeli SAKK:ssa käsitöitä, niin tuli hän loppuviikon puolella usein Veikon luokse kahvistelemaan ja juttelemaan.
– Yhteinen huumori löytyi heti ja aika pian mielessäni oli ajatus, että näitä juttuja täytyy tallentaa ylös. Veikko sanoi, että hänen maalauksensa ovat kuin päiväkirja. Pidän itseäni onnekkaana, kun olen saanut kuulla hänen taideteosten taustoja ja niin paljon mielenkiintoisia tarinoita hänen elämänvarreltaan.
Anu Skön naurahtaa, että kun Veikko eläytyy kertomaan, niin 94-vuotias taiteilija heiluu mökissään kuin menninkäinen ja kiroilee ärräpäitä säästämättä.
–Veikon kielessä ilakoi rehevä savottajätkän huumori. Se kiroilukin on sellaista hyväntahtoista, mikä kuuluu hänen persoonaansa, ei siitä voi loukkaantua.
Anu Skön näkee Veikon maalaukset arvokkaana kulttuuriperintönä. Kirjassa on paljon valokuvia tauluista. Kun kirjailija nyt tarkastelee teostaan, niin hän sanoo, että valokuvia olisi saanut olla enemmänkin, mutta kun ei hänellä ollut aikaisempaa kokemusta kirjan teosta, niin ei hän osannut oikein hahmottaa sopivaa kuvien määrää.
– En hirveästi lähde vertaamaan Veikkoa muihin taiteilijoihin, kun minulla ei ole siihen resursseja, mutta jos johonkin pitää verrata, niin sitten Juho Kyyhkyseen. Hän maalasi vanhaa Lappia kuten Veikkokin. Kyyhkynen oli lappilainen, mutta hän oli toisaalta koulutettu taiteilija, ei itseoppinut. Ja sen olen kuullut, että jotkut vertaavat Veikkoa Andreas Alariestoon, joka oli naivisti.
Kirjan sivuilla Veikko kertoo, että hänellä on omalla tavallaan ollut yksi opastaja taiteen tielle, hän oli inarilainen puutarhuri ja taidemaalari Yrjö Ahola, taiteilijanimeltään Irjan Ristubardni.
– Ahola herätti Veikossa innostuksen maalata öljyväreillä ja vesiväreillä. Ensimmäiset maalit ja jonkun maalauspohjankin Veikko sai Ristubardnilta. Mitä minä olen googlannut Yrjö Aholan töitä, niin ehkä Veikon töissä on jonkin verran samaa. Toisaalta rohkenisin sanoa, että Veikon työt ovat minun silmissä jopa parempia.
Veikko Rajala oli nuorena miehenä töissä itärajan takana voimalaitostyömailla. Työmailla hän tienasi sen verran hyvin, että sai ostettua omia maaleja ja kankaita, eikä ihan joka penniä tarvinnut antaa äidille. Maalausvälineiden hankkiminen olikin siihen aikaan temppu, kun eihän niitä Ivalosta löytynyt. Kun Veikon tuttavia kävi Rovaniemellä, niin hän käski heitä katselemaan Rovaniemen kaupoista maalausvehkeitä.
Anu Skön antaa kirjassa paljon tilaa Veikko Rajalan metsätyömuistoille, koska hän halusi, että nykyihminen ymmärtäisi kuinka karua ja raskasta tuo entisajan savotointi oikein oli.
Huumorinpilke silmäkulmassa Veikko muistelee halkosavotta-aikojaan. Palkisojalla oli yöpakkasta 40 astetta ja Veikko huudatti iltamyöhäsellä moponsa moottorin kuumaksi ja paketoi mopedinsa sitten porontaljojen sisälle, jotta se lähtisi aamuvarhain käyntiin.
Veikko teki palstallaan töitä sarkahousut jalassa. Kun hän päivän "räpi" palstallaan ja kävi välillä tulilla lämmittelemässä, niin housut hieman kastuivat. Paluumatkalla mopedin selässä sarkahousut jäätyivät tönkkiin. Veikko jäätyi sarkahousujensa kanssa ajoasentoon, mutta hätä keinot keksii: "Minun piti joka ilta kaatua mopon kanssa, että minä pääsin irti moposta. Sitte suorilla jaloilla tulin siihen piisin etheen, mihin olin aamulla teheny siihen valmiiksi puut siihen piisiin..."
Veikon toisessa kädessä on synnynnäinen vamma, tai käsi on "riukukäsi", kuten Veikko itse suorasanaiseen tyyliinsä asian ilmaisee. Käden invaliditeetin vuoksi hän ei joutunut varsinaiseen varusmiespalvelukseen, mutta sota-aikana hänet määrättiin ilmavalvontaan. Kirjassa Veikko epäilee, ettei hän eikä kukaan muukaan pystymetsästä ilmavalvontaan otettu inarilainen olisi mahtanut yhtään mitään, jos heidät olisi saartanut kovaksikeitetty ammattitaitoinen venäläisten partisaanien joukko.
Käden invaliditeetti ei kuitenkaan estänyt Veikon myöhempiä töitä metsätyömiehenä. Hänen työvuotensa sattuivat aikaan, jolloin ei kuntouttavasta työtoiminnasta paljon puhuttu, eikä sitä tunnettu. Veikon taiteellista uraakaan ei huonompi käsi ole mitenkään hidastanut.
Kukaan ei tiedä mikä on pitkän elämän salaisuus. Elämäntavoilla voi yrittää elää vanhaksi, mutta paljon myös geenit vaikuttavat siihen, kuinka pitkän ja terveen vaelluksen ihminen saa maan päällä taivaltaa.
– Jos Veikon pitkää elämää ajattelee, niin ainakin hän on liikkunut koko elämänsä ajan. Enää hän ei joudu liikkumaan työn vuoksi, mutta hän liikkuu muuten ja karaisee itseään. Hän syö poronlihaa ja mustikoita. Tuntuu ihmeelliseltä, että hän pystyy näkemään ja maalaamaan ilman silmälaseja, sanoo Skön.
– Eikä Veikko mitään isoja määriä syökään, se on enemmänkin sellaista linnun piperrystä. Ja hän on tuossa iässäkin hyvin utelias maailmaa kohtaan. Hän seuraa pihassa liikkuvia lintuja ja oravia. Hän seuraa televisiosta tarkoin maailman menoa. TV:n naismeteorologeista ainakin Anne Borgström on hänen mieleensä. Ja presidentti Trumpin esiintymisiä Veikko seuraa ja hän jaksaa ihmetellä "Rumpin" touhuja.
Kirjan loppusivuilla Veikko Rajala sanoo suoraan elävänsä jo ajan illassa. Silti mieli on kuin poikasella, eikä hän murehdi seuraavaa päivää.
– Veikko elää oman vuodenkiertonsa mukaan. Kaamoksestakin olemme jutelleet, eikä häntä kaamos masenna, eikä ahdista. Hän ottaa vuodenajat vastaan sellaisena kuin ne ovat ja ajattelee, että ne vain pitää elää läpi. Hän on virkeä ja touhuaa paljon, mutta toki monet asiat ovat jääneet jo poiskin. Ei hän enää marjasta kuten nuorempana, eikä hän enää minun käsittääkseni ole mikään intohimoinen korvasienien viljelijä. Vanhat korvasienikuopat taitavat kasvaa jo umpeen.
Anu Skön sanoo eläneensä elämänsä parasta aikaa silloin, kun hän opiskeli SAKK:ssa.
– Opin paljon saamelaisia käsityötaitoja sekä saamelaiskulttuuria. Sain osallistua poroerotukseen ja siellä viimeistään opin, että porotyö on raakaa työtä, eikä romantiikkaa. Yleensäkin opin silloin paljon Lapista ja ylimääräinen Lapin-romantiikka vaihtui realismiin. Arkihan se on ihmisillä täälläkin.
Skön ei haaveile Lappiin muuttamisesta. Hän asuu Korialla ja etelässä asuvat lastenlapsetkin pitävät huolen siitä, että mummo jää etelään. Anu Skön mökkeilee Pohjois-Karjalassa ja hän sanoo, että siellä pääsee nauttimaan ihan kylliksi luonnonhiljaisuudesta.
– Lapissa on mukava käydä silloin tällöin. Minulla on tänne jäänyt muutama ystävä ja Veikko on minun vanhin inarilainen ystäväni. Kävin nyt viemässä Veikolle oman lämpimäiskappaleen tätä kirjaa. Hän oli oma puhelias ja vilkas itsensä, mutta tokihan vuosien paino näkyy hänessäkin, ja ehkä se tuntuu joskus haikealtakin meistä jotka tulemme vielä aika kaukana perässä, kirjailija sanoo.
Veikko Rajala kuvaa elämänsä päätepistettä kirjan loppusivuilla tyynesti ja veikkomaisesti:
"Vauhti hiljenee ja pirtti nokeentuu. Minä alan mennä samanlaiseksi kuin minun esi-isät, tuhkalappalaiset, jotka elivät Inarijärven rannassa kodassa. Ajattele, satavuotiaaksikin asti elivät."
Jaakko Peltomaa
"Useasti olen kysynyt Veikolta, missä ovat maalaukset metsätöistä. Taiteessaan mies on realisti, mutta metsätyötä hän ei ole kuvannut. Vastaus tulee painokkaasti: "Sitä pirullista työtä en kyllä ala jäläjentämmään kellekkään. En saatana! Se oli aina niin kuin olis alkanu ensimmäinen päivä, eikä ois ikinä tottunu siihe."
TIETOLAATIKKO
"Voi piru sitä vaimoväen työmäärää"
Veikko Rajala muistelee kirjassaan myös Paljakaisen majataloa, josta Arvi Järventaus kirjoitti paljonpuhuvat lauseet vuonna 1921 tarinassaan Lappia samoilemassa: "Paljakainen - pieni punainen talo tuntureiden alla keskellä lumista erämaata. Se tuo mieleen lupauksen, että pitkä maantiematka pian päättyy. Talossa on levähteleviä rahtimiehiä, joku tuttukin."
Rajalan perhe isännöi Paljakaisen majataloa Magneettimäen pohjoispuolella kuusi vuotta. Majatalo oli Veikolle varsinainen näköalapaikka entisajan Lapin kulkijoihin. Majatalossa yöpyivät mennen tullen niin herrat kuin narritkin. Veikolla on hämäriä muistikuvia miehenkorstoista, jotka hiihtämällä kulkivat Paatsjoen suunnalle töihin. Veikko-poika ymmärsi, että Paatsjoella on hyviä savotoita ja etelän miehet menevät sinne tienaamaan. Osa savottamiehistä tuli majataloon päissään ja äiti ja lapset pelkäsivät kovaäänisiä korstoja. Joskus Petsamon rahtimiehet innostuivat keskellä yötä korttia pelaamaan ja juopottelemaan - ja älämölö kaikui hirsirakennuksen sisällä.
Paljakaisen ajoilta Veikko haluaa korostaa myös äiti-Annan roolia. Äiti hoiti lehmät, pyykit, lapset ja passasi kaiken lisäksi vielä majatalon vieraita yötä päivää.
– Voi piru sitä äitin ja sen ajan vaimoväen työn määrää. Aattele sitä työtä, mikä oli ihmisellä siihen aikaan...ja vaimoväen piti synnyttää vielä lapset siinä työnteon välissä...