Pal­ki­so­jan tai­tei­li­ja Veik­ko Ra­ja­la on toki tut­tu mo­nis­ta leh­ti­haas­tat­te­luis­ta. Eri­lai­siin ko­ko­el­ma­te­ok­siin­kin Veik­ko on vuo­sien var­rel­la pää­ty­nyt, mut­ta Anu Skö­nin kir­ja on en­sim­mäi­nen teos, joka kes­kit­tyy yk­si­no­maan Vei­kon tai­tee­seen ja elä­män­ta­ri­naan. Kir­jan on kus­tan­ta­nut Väy­lä­kir­jat.

– Ih­me kyl­lä Vei­kos­ta ei ole ai­kai­sem­min it­se­näis­tä kir­jaa teh­ty. Kun oi­val­sin tä­män, niin se oli yk­si mo­tii­vi sil­le, et­tä ha­lu­sin läh­teä kir­joit­ta­maan hä­nen ta­ri­naa ylös. Veik­ko­han ei ole it­se mi­ten­kään jul­ki­suu­del­le per­so, pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, et­tä hän oli­si jon­kin sor­tin nar­sis­ti, niin kuin tai­tei­li­jat jos­kus saat­ta­vat ol­la. Ei hän tu­pu­ta it­se­ään esil­le, ei­kä soit­te­le toi­mit­ta­jil­le. Hän on kui­ten­kin hy­vin avoin ja pu­he­li­as ih­mi­nen, jos joku hä­nen mök­kiin­sä pis­täy­tyy ja ha­lu­aa kuul­la en­ti­sa­jan elä­mäs­tä ja Vei­kon ko­ke­muk­sis­ta, ker­too Skön.

Anu Skön on vuon­na 1968 Kuu­san­kos­kel­la syn­ty­nyt sai­raan­hoi­ta­ja, saa­men­kä­si­töi­tä Ina­ris­sa opis­kel­lut ar­te­saa­ni ja Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­ta val­mis­tu­nut kan­san­tie­tei­li­jä, FM. Kir­jan syn­ty­his­to­ria al­kaa ke­vääl­tä 2011, jol­loin hä­nen ys­tä­vän­sä, Kuuk­ke­li­lam­men emän­tä, "Lin­tu-An­tin rou­va" Ou­ti Tur­kia ot­ti Anun mu­kaan­sa vie­rai­lul­le Veik­ko Ra­ja­lan luok­se.

Skön muis­taa en­si­ta­paa­mi­sen hy­vin. Oli au­rin­koi­nen maa­lis­kuun päi­vä. Mö­kin räys­täil­tä pu­toi­li ve­si­pi­sa­roi­ta. Kun nai­set as­tui­vat si­säl­le, oli hei­tä vas­tas­sa pie­ni­ko­koi­nen val­pas mies, joka sil­mäi­li tum­ma­tuk­kais­ta Skö­niä ja lau­sah­ti: "Olet­ko sinä mus­ta­lai­nen?"

En­si­koh­taa­mi­sen jäl­keen Anu Skö­nis­tä tuli ta­va­no­mai­nen vie­ras Pal­ki­so­jal­la. Kun hän opis­ke­li SAKK:ssa kä­si­töi­tä, niin tuli hän lop­pu­vii­kon puo­lel­la usein Vei­kon luok­se kah­vis­te­le­maan ja jut­te­le­maan.

– Yh­tei­nen huu­mo­ri löy­tyi heti ja ai­ka pian mie­les­sä­ni oli aja­tus, et­tä näi­tä jut­tu­ja täy­tyy tal­len­taa ylös. Veik­ko sa­noi, et­tä hä­nen maa­lauk­sen­sa ovat kuin päi­vä­kir­ja. Pi­dän it­se­ä­ni on­nek­kaa­na, kun olen saa­nut kuul­la hä­nen tai­de­te­os­ten taus­to­ja ja niin pal­jon mie­len­kiin­toi­sia ta­ri­noi­ta hä­nen elä­män­var­rel­taan.

Anu Skön nau­rah­taa, et­tä kun Veik­ko eläy­tyy ker­to­maan, niin 94-vuo­ti­as tai­tei­li­ja hei­luu mö­kis­sään kuin men­nin­käi­nen ja ki­roi­lee är­rä­päi­tä sääs­tä­mät­tä.

–Vei­kon kie­les­sä ila­koi re­he­vä sa­vot­ta­jät­kän huu­mo­ri. Se ki­roi­lu­kin on sel­lais­ta hy­vän­tah­tois­ta, mikä kuu­luu hä­nen per­soo­naan­sa, ei sii­tä voi louk­kaan­tua.

Arvokasta kulttuuriperintöä

Anu Skön nä­kee Vei­kon maa­lauk­set ar­vok­kaa­na kult­tuu­ri­pe­rin­tö­nä. Kir­jas­sa on pal­jon va­lo­ku­via tau­luis­ta. Kun kir­jai­li­ja nyt tar­kas­te­lee te­os­taan, niin hän sa­noo, et­tä va­lo­ku­via oli­si saa­nut ol­la enem­män­kin, mut­ta kun ei hä­nel­lä ol­lut ai­kai­sem­paa ko­ke­mus­ta kir­jan te­os­ta, niin ei hän osan­nut oi­kein hah­mot­taa so­pi­vaa ku­vien mää­rää.

– En hir­ve­äs­ti läh­de ver­taa­maan Veik­koa mui­hin tai­tei­li­joi­hin, kun mi­nul­la ei ole sii­hen re­surs­se­ja, mut­ta jos jo­hon­kin pi­tää ver­ra­ta, niin sit­ten Juho Kyyh­ky­seen. Hän maa­la­si van­haa Lap­pia ku­ten Veik­ko­kin. Kyyh­ky­nen oli lap­pi­lai­nen, mut­ta hän oli toi­saal­ta kou­lu­tet­tu tai­tei­li­ja, ei it­se­op­pi­nut. Ja sen olen kuul­lut, et­tä jot­kut ver­taa­vat Veik­koa And­re­as Ala­ries­toon, joka oli nai­vis­ti.

Kir­jan si­vuil­la Veik­ko ker­too, et­tä hä­nel­lä on omal­la ta­val­laan ol­lut yk­si opas­ta­ja tai­teen tiel­le, hän oli ina­ri­lai­nen puu­tar­hu­ri ja tai­de­maa­la­ri Yr­jö Aho­la, tai­tei­li­ja­ni­mel­tään Ir­jan Ris­tu­bard­ni.

– Aho­la he­rät­ti Vei­kos­sa in­nos­tuk­sen maa­la­ta öl­jy­vä­reil­lä ja ve­si­vä­reil­lä. En­sim­mäi­set maa­lit ja jon­kun maa­laus­poh­jan­kin Veik­ko sai Ris­tu­bard­nil­ta. Mitä minä olen goog­lan­nut Yr­jö Aho­lan töi­tä, niin eh­kä Vei­kon töis­sä on jon­kin ver­ran sa­maa. Toi­saal­ta roh­ke­ni­sin sa­noa, et­tä Vei­kon työt ovat mi­nun sil­mis­sä jopa pa­rem­pia.

Veik­ko Ra­ja­la oli nuo­re­na mie­he­nä töis­sä itä­ra­jan ta­ka­na voi­ma­lai­tos­työ­mail­la. Työ­mail­la hän tie­na­si sen ver­ran hy­vin, et­tä sai os­tet­tua omia maa­le­ja ja kan­kai­ta, ei­kä ihan joka pen­niä tar­vin­nut an­taa äi­dil­le. Maa­laus­vä­li­nei­den hank­ki­mi­nen oli­kin sii­hen ai­kaan temp­pu, kun ei­hän nii­tä Iva­los­ta löy­ty­nyt. Kun Vei­kon tut­ta­via kävi Ro­va­nie­mel­lä, niin hän käs­ki hei­tä kat­se­le­maan Ro­va­nie­men kau­pois­ta maa­laus­veh­kei­tä.

"Yksitoikkoista ja raakaa hommaa"

Anu Skön an­taa kir­jas­sa pal­jon ti­laa Veik­ko Ra­ja­lan met­sä­työ­muis­toil­le, kos­ka hän ha­lu­si, et­tä ny­kyih­mi­nen ym­mär­täi­si kuin­ka ka­rua ja ras­kas­ta tuo en­ti­sa­jan sa­vo­toin­ti oi­kein oli.

Huu­mo­rin­pil­ke sil­mä­kul­mas­sa Veik­ko muis­te­lee hal­ko­sa­vot­ta-ai­ko­jaan. Pal­ki­so­jal­la oli yö­pak­kas­ta 40 as­tet­ta ja Veik­ko huu­dat­ti il­ta­myö­hä­sel­lä mo­pon­sa moot­to­rin kuu­mak­si ja pa­ke­toi mo­pe­din­sa sit­ten po­ron­tal­jo­jen si­säl­le, jot­ta se läh­ti­si aa­mu­var­hain käyn­tiin.

Veik­ko teki pals­tal­laan töi­tä sar­ka­hou­sut ja­las­sa. Kun hän päi­vän "räpi" pals­tal­laan ja kävi vä­lil­lä tu­lil­la läm­mit­te­le­mäs­sä, niin hou­sut hie­man kas­tui­vat. Pa­luu­mat­kal­la mo­pe­din se­läs­sä sar­ka­hou­sut jää­tyi­vät tönk­kiin. Veik­ko jää­tyi sar­ka­hou­su­jen­sa kans­sa ajo­a­sen­toon, mut­ta hätä kei­not kek­sii: "Mi­nun piti joka il­ta kaa­tua mo­pon kans­sa, et­tä minä pää­sin ir­ti mo­pos­ta. Sit­te suo­ril­la ja­loil­la tu­lin sii­hen pii­sin et­heen, mi­hin olin aa­mul­la te­he­ny sii­hen val­miik­si puut sii­hen pii­siin..."

Vei­kon toi­ses­sa kä­des­sä on syn­nyn­näi­nen vam­ma, tai käsi on "riu­ku­kä­si", ku­ten Veik­ko it­se suo­ra­sa­nai­seen tyy­liin­sä asi­an il­mai­see. Kä­den in­va­li­di­tee­tin vuok­si hän ei jou­tu­nut var­si­nai­seen va­rus­mies­pal­ve­luk­seen, mut­ta sota-ai­ka­na hä­net mää­rät­tiin il­ma­val­von­taan. Kir­jas­sa Veik­ko epäi­lee, et­tei hän ei­kä ku­kaan muu­kaan pys­ty­met­säs­tä il­ma­val­von­taan otet­tu ina­ri­lai­nen oli­si mah­ta­nut yh­tään mi­tään, jos hei­dät oli­si saar­ta­nut ko­vak­si­kei­tet­ty am­mat­ti­tai­toi­nen ve­nä­läis­ten par­ti­saa­nien jouk­ko.

Kä­den in­va­li­di­teet­ti ei kui­ten­kaan es­tä­nyt Vei­kon myö­hem­piä töi­tä met­sä­työ­mie­he­nä. Hä­nen työ­vuo­ten­sa sat­tui­vat ai­kaan, jol­loin ei kun­tout­ta­vas­ta työ­toi­min­nas­ta pal­jon pu­hut­tu, ei­kä sitä tun­net­tu. Vei­kon tai­teel­lis­ta uraa­kaan ei huo­nom­pi käsi ole mi­ten­kään hi­das­ta­nut.

Utelias maailman menolle

Ku­kaan ei tie­dä mikä on pit­kän elä­män sa­lai­suus. Elä­män­ta­voil­la voi yrit­tää elää van­hak­si, mut­ta pal­jon myös gee­nit vai­kut­ta­vat sii­hen, kuin­ka pit­kän ja ter­veen va­el­luk­sen ih­mi­nen saa maan pääl­lä tai­val­taa.

– Jos Vei­kon pit­kää elä­mää ajat­te­lee, niin ai­na­kin hän on liik­ku­nut koko elä­män­sä ajan. Enää hän ei jou­du liik­ku­maan työn vuok­si, mut­ta hän liik­kuu muu­ten ja ka­rai­see it­se­ään. Hän syö po­ron­li­haa ja mus­ti­koi­ta. Tun­tuu ih­meel­li­sel­tä, et­tä hän pys­tyy nä­ke­mään ja maa­laa­maan il­man sil­mä­la­se­ja, sa­noo Skön.

– Ei­kä Veik­ko mi­tään iso­ja mää­riä syö­kään, se on enem­män­kin sel­lais­ta lin­nun pi­per­rys­tä. Ja hän on tuos­sa iäs­sä­kin hy­vin ute­li­as maa­il­maa koh­taan. Hän seu­raa pi­has­sa liik­ku­via lin­tu­ja ja ora­via. Hän seu­raa te­le­vi­si­os­ta tar­koin maa­il­man me­noa. TV:n nais­me­te­o­ro­lo­geis­ta ai­na­kin An­ne Borgst­röm on hä­nen mie­leen­sä. Ja pre­si­dent­ti Trum­pin esiin­ty­mi­siä Veik­ko seu­raa ja hän jak­saa ih­me­tel­lä "Rum­pin" tou­hu­ja.

Ajan illassa

Kir­jan lop­pu­si­vuil­la Veik­ko Ra­ja­la sa­noo suo­raan elä­vän­sä jo ajan il­las­sa. Sil­ti mie­li on kuin poi­ka­sel­la, ei­kä hän mu­reh­di seu­raa­vaa päi­vää.

– Veik­ko elää oman vuo­den­kier­ton­sa mu­kaan. Kaa­mok­ses­ta­kin olem­me ju­tel­leet, ei­kä hän­tä kaa­mos ma­sen­na, ei­kä ah­dis­ta. Hän ot­taa vuo­de­na­jat vas­taan sel­lai­se­na kuin ne ovat ja ajat­te­lee, et­tä ne vain pi­tää elää läpi. Hän on vir­keä ja tou­hu­aa pal­jon, mut­ta toki mo­net asi­at ovat jää­neet jo pois­kin. Ei hän enää mar­jas­ta ku­ten nuo­rem­pa­na, ei­kä hän enää mi­nun kä­sit­tääk­se­ni ole mi­kään in­to­hi­moi­nen kor­va­sie­nien vil­je­li­jä. Van­hat kor­va­sie­ni­kuo­pat tai­ta­vat kas­vaa jo um­peen.

Anu Skön sa­noo elä­neen­sä elä­män­sä pa­ras­ta ai­kaa sil­loin, kun hän opis­ke­li SAKK:ssa.

– Opin pal­jon saa­me­lai­sia kä­si­työ­tai­to­ja sekä saa­me­lais­kult­tuu­ria. Sain osal­lis­tua po­ro­e­ro­tuk­seen ja siel­lä vii­meis­tään opin, et­tä po­ro­työ on raa­kaa työ­tä, ei­kä ro­man­tiik­kaa. Yleen­sä­kin opin sil­loin pal­jon La­pis­ta ja yli­mää­räi­nen La­pin-ro­man­tiik­ka vaih­tui re­a­lis­miin. Ar­ki­han se on ih­mi­sil­lä tääl­lä­kin.

Skön ei haa­vei­le Lap­piin muut­ta­mi­ses­ta. Hän asuu Ko­ri­al­la ja ete­läs­sä asu­vat las­ten­lap­set­kin pi­tä­vät huo­len sii­tä, et­tä mum­mo jää ete­lään. Anu Skön mök­kei­lee Poh­jois-Kar­ja­las­sa ja hän sa­noo, et­tä siel­lä pää­see naut­ti­maan ihan kyl­lik­si luon­non­hil­jai­suu­des­ta.

– La­pis­sa on mu­ka­va käy­dä sil­loin täl­löin. Mi­nul­la on tän­ne jää­nyt muu­ta­ma ys­tä­vä ja Veik­ko on mi­nun van­hin ina­ri­lai­nen ys­tä­vä­ni. Kä­vin nyt vie­mäs­sä Vei­kol­le oman läm­pi­mäis­kap­pa­leen tätä kir­jaa. Hän oli oma pu­he­li­as ja vil­kas it­sen­sä, mut­ta to­ki­han vuo­sien pai­no nä­kyy hä­nes­sä­kin, ja eh­kä se tun­tuu jos­kus hai­ke­al­ta­kin meis­tä jot­ka tu­lem­me vie­lä ai­ka kau­ka­na pe­räs­sä, kir­jai­li­ja sa­noo.

Veik­ko Ra­ja­la ku­vaa elä­män­sä pää­te­pis­tet­tä kir­jan lop­pu­si­vuil­la tyy­nes­ti ja veik­ko­mai­ses­ti:

"Vauh­ti hil­je­nee ja pirt­ti no­keen­tuu. Minä alan men­nä sa­man­lai­sek­si kuin mi­nun esi-isät, tuh­ka­lap­pa­lai­set, jot­ka eli­vät Ina­ri­jär­ven ran­nas­sa ko­das­sa. Ajat­te­le, sa­ta­vuo­ti­aak­si­kin as­ti eli­vät."

Jaak­ko Pel­to­maa