Raja-Joosepin taxfree-veronpalautuspisteen entinen hoitaja, Venäjä-tuntija, laivaradiosähköttäjä Tero Kärkkäinen on kuollut. Kärkkäinen löytyi kuolleena Kemijärven asuntonsa lattialta vuodenvaihteessa. Kuolema oli Teron ystäville menetys, mutta ei kovin suuri yllätys, sillä olihan hän juuri vähän aikaisemmin kotiutunut Kemijärven sairaalasta, jossa oli viettänyt viikkokausia sen jälkeen, kun oli kaatunut pahasti kotikerrostalonsa rappusissa. Ehkä kuolema oli kaatumisen jälkiseuraus ja ehkä hänet yleensäkin kotiutettiin sairaalasta turhan aikaisin.

Tero Kärkkäinen asui aikoinaan kymmenen vuotta Raja-Joosepissa. Hän olikin samalla Raja-Joosepin ainoa vakituinen asukas. Raja-Jooseppiin hän kulkeutui 1990-luvun alussa, kun rajalle tarvittiin taxfree-veronpalautuspisteen hoitajaa. Kärkkäinen sai pestin - kukaan toinen ei tosin tuota työpaikkaa hakenutkaan, koska se oli työ, joka vaati työpanoksen aamusta iltaan, mutta palkkio ja työsuhde-edut olivat vähäiset. Hän itse tapasi sanoa pestistään, että oli paras sitä hoitamaan, koska ei ollut viisas, mutta ei toisaalta liian hullukaan.

Maailman merillä

Kärkkäinen oli kiertänyt maailman merillä lähes 30 vuotta laivaradiosähköttäjänä. Kun satelliittiaika koitti, teki se laivaradiosähköttäjistä tarpeettomia ja Tero joutui katselemaan kuivan maan hommia. Hän asui Joosepin-vuosinaan vaatimattomassa asuntovaunussa, joka oli käytännössä hylkytavaraa, mutta sinne tuli sähköjohto puomivartioaseman sähkötolpasta. Raja-Joosepissa Tullin väki ja rajamiehet olivat aluksi sitä mieltä, että ihminen ei voi yleensä asua sellaisessa asuntovaunussa kuin mikä Kärkkäisellä Joosepissa oli, ja viimeistään ensimmäinen talvi karkottaa hänet sieltä pois. Toisin kuitenkin kävi. Talvella vaunu oli mukavan lämmin, kun Tero vuorasi vaunun ulkoa lumella ja lumi toimi hyvänä lämpöeristeenä. Hengitysilma ei kai vaunussa ollut kovin priimaa, ainakin Kärkkäinen Kemijärven-vuosinaan kertoi, että astma on perua juuri Joosepin asuntovaunuajoilta.

Hän ei käsittääkseni osannut työt aloittaessaan venäjää lainkaan, mutta kun hän joka päivä asioi venäläisten kanssa ja maksoi heille veronpalautukset ostoksista, niin lahjakas mies oppi kielen nopeasti. Hän työskenteli päivällä puomivartioaseman tiloissa ja vietti illat vaunussaan, jossa opiskeli kieltä ajankulukseen lisää sanakirjoista ja kaseteilta.

Venäläiset asiakkaat arvostivat Kärkkäisen kielitaitoa ja asiantuntijuutta. Venäjän kielen oppinut Kärkkäinen oli arvokas apu myös Tullin henkilökunnalle, jos sen piti joskus saada avukseen venäjän kielen taitoinen. Epävirallista tulkkausapua Kärkkäinen antoi varmasti Rajavartiolaitoksen puolellekin, jos siellä sitä tarvittiin. Hän oli seurallinen mies, ystävällinen ja samalla erittäin vaatimaton. Vaatimattomuus oli etu, kun asui asuntovaunussa vailla pesumahdollisuuksia, juoksevaa vettä ja suihkua. Noin kerran kuukaudessa hän kävi saunomassa vartioaseman hyvät löylyt antavassa hirsisaunassa. Vanhalle merimiehelle ei ollut niin tähdellistä päästä joka päivä suihkuun, eikä hän tehnyt numeroa siitäkään, että pyykinpesumahdollisuudet valtakunnan rajan tuntumassa olivat vähäiset.

Kerran syntymäpäivänään Tero valmisti täytekakun työvuorossa olleille Tullin ja Rajan ihmisille. Keittiö oli tietysti asuntovaunussa vaatimaton, mutta Tero murskasi digestive-keksit paljain nyrkein kakkupohjaksi ja kakkuhan siitä syntyi. Jos jotain jäi kakusta tähteeksi, niin sen hän saattoi syöttää Raja-Joosepin ketuille, jotka kesyyntyivät ja kävivät aina nuuskimassa asuntovaunun kulmilla, onko Tero jättänyt heille syötävää.

Vuosien aikana Kärkkäinen ystävystyi monien venäläisten asiakkaiden kanssa. He toivat hänelle kaikenlaista matkamuistoa sekä syötävää. Vaunu täyttyi hillopurnukoista. Tsernobylin alueelta tullutta hillopurkkia Tero kertoi käyttävänsä yölamppuna. Lapin rajavartioston komentajat vaihtuivat useaan kertaan kymmenen vuoden aikana, mutta Kärkkäinen pysyi ja jokainen itseään kunnioittava komentaja oli tietysti Joosepissa käydessään käynyt tutustumassa Kärkkäiseen ja hänen vaunuunsa.

”Jooseppia ei tule ikävä”

Raja-Joosepin vuosinaan Kärkkäistä houkuteltiin joskus myös perustamaan pieni kahvila rajan tuntumaan, mutta hän oli realisti ja tiesi, että ajatuskin kaikenlaisesta kahvipisteestä Raja-Joosepissa oli järjetön. Valtakunnanrajahan on paikka, jossa kaikilla on kiire mennä tai tulla, eikä siellä istuskella kahvikupin äärellä.

Ivalossa Kärkkäinen kävi kaupassa kerran viikossa.

– Lähtipä Raja-Joosepista mihin päin vain, niin olot paranevat. Tämä on siitä hyvä työpaikka, että kun nyt lähden, niin en varmasti kaipaa takaisin, totesi Tero Inarilaisen läksiäishaastattelussaan 6.3.2003.

Tero Kärkkäinen kulki tätä maailmanrantaa yksin, hän ei perustanut koskaan perhettä, eikä hänellä ollut sukulaisia. Raja-Joosepista lähdettyään hän muutti Kemijärvelle, koska oli päähänpistosta ostanut sieltä kerrostaloasunnon kolmannesta kerroksesta. En tiedä kuinka tosissaan hän oli pohtinut Nikkeliin muuttamista. Sieltäkin olisi silloin saanut halvalla kerrostaloasunnon ja joku vakituinen Teron asiakas, ammattitrokari, oli yllyttänyt Teroa muuttamaan sinne. Epäilemättä Kärkkäinen olisi pärjännyt karussa Nikkelin kaupungissa kuin kala vedessä.

Hissiä ei Kemijärven kerrostalossa ollut, mutta eipä asuntokaan siihen aikaan maksanut Kemijärvellä paljoa. Hän asui Kemijärvellä loppuun asti, vaikka olikin sitä mieltä, että silloin olisi aika muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun poliisit ja huorat oppivat tervehtimään nimellä. Kemijärven alkuvuosinaan hän käänsi vielä ahkerasti Poljarnaja Pravdaa ja lähetti erikoisimmista jutuista käännökset Inarilaiseen. Kun elämänmeno Venäjällä muuttui ja länsimaistui, muuttuivat lehden jutut niin arkipäiväisiksi, että Tero ei nähnyt mieltä niiden kääntämisessä.

Kärkkäinen oli aikanaan Inarilaisen Murmanskin-lukijamatkojen vakituinen osallistuja sekä asiantuntemuksensa vuoksi epävirallinen opaskin. Hänen seurassaan ei koskaan tiennyt mihin päätyy. Niinpä minäkin olin eräällä lukijamatkalla menossa hänen kanssaan taksilla Merimiesmuseoon. Teron vainu johdatti meidät kuitenkin jonnekin museon takamaastoon, jossa oli meneillään Omon-joukkojen taistelu- ja itsepuolustusnäytös. Siellä venäläiset nuorukaiset halkoivat tiiliskiviä paljain käsin ja sulauduimme venäläisyleisön joukkoon. Terolla oli päällään oma retkiliivinsä, jonka etupuolelle oli kirjailtu isoilla kirjaimilla hänen veriryhmänsä, joten venäläiset ehkä pitivät häntäkin jonkin sortin turvallisuusmiehenä. Ja eipä sillä, hänhän oli nuorena miehenä suorittanut mustan vyön karatessa.

Venäjä tuli nähtyä

Kun lukijamatkat aikoinaan loppuivat, niin kuljimme Teron kanssa muutaman reissun kaksistaankin. Jostakin kumman syystä, tai ehkä siitä syystä, että suojelupoliisi oli hetken aikaa sattumalta asunut Kemijärvellä samassa talossa kuin Tero, saimme kerran kutsun Murmanskiin suomalais-venäläiseen korruptiontorjuntaseminaariin. Tilausbussi oli täynnä valtakunnan poliisijohtoa ja muuta sen sortin väkeä, että Venäjän raja-asemalla meille nostettiin vain kättä ja matka jatkui Murmanskiin. Seminaarissa Tero vaihtoi kuulumisia vanhan murmanskilaisen miehen kanssa, joka osoittautui sikäläisen piskuisen kommunistilehden päätoimittajaksi. Ilkikurillani sitten tietysti valokuvasin nämä kaksi toveria. Joka puolella oli silmiä ja korvia, joten saattaa olla, että tuo venäläinen päätoimittaja seminaarin tiloista sen jälkeen vietiin pois, varmuuden vuoksi.

Kärkkäinen oli matkannut Venäjällä paljon myös omin päin, aina Siperiaa myöten. Trans-Siperian rataa hän ei ollut kokenut, joten kerran tuumailimme, että pitäisi tuokin ikimuistoinen rautatiematka kokea, mutta toki niin, että menisi venäläisten matkustajien joukkoon, jolloin kokemus olisi autenttinen ja jännittävä, ilman mitään seuramatkan antamaa turvaa. Viimeisen yhteisen reissumme teimme muutama vuosi sitten Kantalahteen, joka oli hänelle tuttu paikka monilta reissuilta. Hän oli varoittanut, ettei Kantalahdessa ole mitään nähtävää, eikä kaupungin museoon kannata mennä, jos ei ole kiinnostunut vitriineissä olevista kalaverkoista ja seinille ripustetuista kaupunginjohtajien kuvista. Hän puhuikin totta, ei Kantalahdessa mitään nähtävää ollut, mutta tulipa käytyä.

Paluumatkalla hän sanoi, että hänen matkustaminen olikin sitten tässä. Hän lähestyi 80 vuoden rajapyykkiä ja oli päätellyt asian niin, että 80-vuotiaan on niin vaikeaa saada enää matkavakuutusta, että hän ei enää vaivaudu paperisotaa käymään. Muutenkin hän oli sitä mieltä, että kaikki on nyt Venäjällä nähty. Olin vähän yllättänyt siitä, että hän piti päänsä täysin ja matkustelut oli tosiaan matkusteltu. Ilmeisesti syynä oli myös se, että fyysinen kunto alkoi hiljalleen rapistua. Hän sanoi sairauksia riittävän, mutta teromaiseen tapaansa lisäsi, että onneksi niihin ei liity kipuja.

Vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien kirpputorilla

Ei Kärkkäinen Kemijärvellä mitenkään erakoitunut. Sosiaaliset suhteet hoituivat puhelimella ja sähköpostilla. Aika pitkään hän myös ajankulukseen toimi vapaaehtoistyössä maahanmuuttajien kirpputorilla. Hän ei tosin käyttänyt maahanmuuttaja-sanaa, vaan erästä toista, jota ei voi tässä yhteydessä mainita. Häntä myös nauratti, kuinka nopeasti maahanmuuttajien lapset oppivat suomen kielen, kertomalla millä tavalla he häntä tervehtivät suomeksi. Tätäkään tervehdystä ei auta tässä mainita.

Tero Kärkkäinen osallistui viime vuonna monta kertaa Inarilaisen Kolmen raatiin. Vastaukset olivat hänelle ominaisia. Jäämeren rata-kysymyksessä näkyi hänen tietämyksensä ja Venäjä-asiantuntemuksensa. Muutoin linja tahtoi olla vähän brutaali ja makaaberikin, mutta hän saattoi kirjoittaa mitä ajatteli, koska eipä ollut sukulaisia kauhistelemassa, eikä hän ollut pyrkimässä valtuustoon. Viimeisen vastauksensa hän antoi vuodeosastolta. Kysymys kuului kaamoksesta ja enteellisesti hän epäili, että lopullinen hiekkahoito on lähellä, eikä sen jälkeen tarvitse sairastaa kaamosväsymystä.

Viime vuoden puolella hän sanoi usein ajan kuluvan pääasiassa kotona neljän seinän sisällä, televisiota katsellen ja netissä surffaten. Kai fysiikan rapistumisesta kertoi se, että hän sanoi useastikin odottelevansa tuonilmaisiin lähtöä. Hänelle oli jostakin jäänyt mieleen nimenomaan ”tuonilmaisiin lähtö”, koska se kuulosti niin hienolta.

Ihmettelin, miten Ivaloon mahtaa sitten tieto kulkea hänen kuolemastaan, jos sellainen tulee, ja päättelimme, että kun aikani soittelen hänen puhelimeen, eikä hän muutamaan päivään vastaa, niin sitten hän on todennäköisesti kuollut. Näin hyvin pitkälti tapahtuikin, paitsi että puhelimeen vastasi hänen vanha ystävänsä pesänhoitajan ominaisuudessa.

Tero Kärkkäinen jäi mieleeni reiluna matkatoverina ja älykkäänä, joskin samalla hyvin boheemina persoonana. Kirjahyllyyni jäi muistoksi hänestä pari nuorille tarkoitettua seikkailuromaania, Säteilevän pyramidin planeetta ja Vihreän planeetan vangit, jotka hän oli kirjoittanut ja löytänyt niille myös kustantajan. Viimeisen leposijansa hän saa Savukosken hautuumaalta.

Jaakko Peltomaa

Kärkkäisellä oli kaksi kriteeriä majapaikan valinnassa. Sen piti olla halpa, eikä vuoteessa saanut olla lutikoita.

TIETOLAATIKKO