Kaamasen kyläkauppa sulkee ovensa

Anis-pappi muisteli Uudenjoen leirikeskuksen elämää ja joulunviettoa viime vuoden Joulu-Inarilaisessa. Julkaisemme jutun lukijoiden toiveuusintana. Kuvassa Uudenjoen rantasauna.

Ville Vaarala

Anitta ”Anis” Kuusinen palaa mielessään muistojensa paikkaan, Uudenjoen kämpälle. Muutama vuosi sitten seurakunta luopui vanhasta partiolaisten tukikohtana toimineesta savottakämpästä. Omistaja vaihtui, mutta hän ei ole vielä tehnyt kämpässä mitään. Pistotie Rajajoosepin tieltä kämpän pihaan on auraamatta, jäniksen ja näädän jäljet halkovat pihapiiriä. Ikkunat ovat sankassa kuurassa.

– Kyllähän tämä on minun muistojeni paikka. Tämä on paikka joka oli iso osa minun elämääni ja minun työtäni. Jos minä listaan elämäni paikkoja, niin kyllähän Uusjoki on siellä aika korkealla, tuumailee Anis katsoessaan kuvaa Uudenjoen kämpän talvisesta pihapiiristä.

– Hyvin voisin kuvitella nyt kaamosaikaan, että lähtisin kämpälle, käpertyisin siellä makuupussin sisälle ja lukisin hetken kirjaa kaminan lämmössä. Ja jos nyt käännettäisiin ajan ratasta 25 vuotta taaksepäin, niin olisin varmaan tulevana viikonloppuna partiolaisten kanssa Uudenjoen kämpällä joululeirillä, hän sanoo.

Joululeiri oli aikoinaan viimeinen syyskauden leiri ja siellä oli jouluista teemaa ja tekemistä partiohengessä tarjoiltuna.

– Siellä tehtiin kaikenlaisia juttuja, mutta syötiin toki pipareita ja jouluateriakin. Joskus jouluateria tosin syötiin vasta toukokuussa, kun se jäi jotenkin joulun alla pitämättä. Kysyin nuorilta, että pitääkö jouluateria tosiaan olla ja he sanoivat, että juu, kyllä he haluavat. Spar-kaupassa Vaaralan Jarmo sitten hiki hatussa hankki meille joulukinkkuja. Se kuului niin asiaan, muistelee Anis hymyillen.

Uudellajoella oli elämää myös joululoman aikaan.

– Joskus, kauan sitten, kun 15 vuodesta ylöspäin oleva Vaeltajien joukko oli oikein aktiivisimmillaan, niin sinnehän mentiin viettämään joululomaa. Muistan nuorten pienen katkeruuden siitä, kun sanoin, että sukset on oltava mukana ja joka päivä on käytävä hiihtämässä. Joka päivä hiihdettiin muutaman kilometrin lenkki, mutta muuten oltiin hyvin vapaasti oman aikataulun mukaan. Lauloimme, pelailimme, heittelimme uudenvuoden yönä sädetikkuja Uudenjoen mäntyyn ja kilpailimme, kuka saa tikun korkeimmalle.

– Joku vanhempi kysyi, voisiko siellä tulla käymään ja minä sanoin, että voi tulla. Ehkä joskus illalla kello 18 olisi semmoinen aika, että ollaan todennäköisesti jo hereillä. Siellähän elettiin joulun ja uudenvuoden aikaan ihan omassa rauhassa, eikä me kelloa katseltu.

Uusjoki oli täynnä elämää

Anis Kuusinen muistelee, kuinka täynnä Uudenjoen kämppä oli parhaimmillaan täynnä lapsia ja nuoria.

– Se kämppä oli tosiaan elämää täynnä. Ja nyt puhutaan kämpästä, jossa ei ollut sähköjä, ei mitään nykyajan mukavuuksia. Eihän siellä ollut ihan aluksi edes aggregaattia tuomassa valoa kämppään. Ympärillä oli pelkkää erämaata. Ei ehkä ihan koskematonta erämaata, mutta asumatonta seutua kuitenkin, ja jos lahjakkaasti eksyit, niin löysit itsesi vaikka Tsarmilta, hän kertoo.

Partiolaisten kesäleirillä, Kipinällä, saattoi olla parhaimmillaan satakunta leiriläistä. Seurakunnan nuorisonohjaaja Anis oli usein ainoa aikuinen leirillä. Kiirettäkin oli joskus, kun ainoa auto Uudenjoen kämpän pihassa oli Aniksen Lada, ja sillä hän lähti aamukuuden jälkeen Spar-kauppaan hakemaan ruokaa. Kauppias lastasi tavaraa peräkonttiin ja repesi nauruun katsoessaan mitä Aniksen teepaidassa luki: ”Kuolema kuittaa univelat”.

Olikohan se sama reissu, kun takaisin tullessa Ladan peräkontti ei enää auennut, mutta siihen löytyi työkaluksi retkikirveen hamara...

– Ladaan mahtui yllättävän paljon ihmisiä. Kerran kun oli laskettu Luttoa alaspäin, niin toin ensit tavarat kämpälle ja sen jälkeen porukat. Ladaan mahtui hyvin toistakymmentä ihmistä. Joku oli takapenkillä poikittain, ikkuna veivattiin auki ja hän työnsi jalat ojan puolelle. Eihän siinä tien varressa ollut mitään liikennettä ja hissukseen ajeltiin. Ei kai se ihan tämän päivän direktiivien mukaan ollut, mutta se oli vielä toisenlainen maailma. Ja Uudenjoen maailma oli sellaista hulppean tekemisen aikaa.

”Kokeillaanpa vaikka partiota”

Anis tuli Inarin seurakunnan nuorisonohjaajaksi tammikuussa 1982. Seurakunnan toinen nuorisonohjaaja oli Kari Haikarainen. Inarin seurakunnassa ei ollut oikein mitään nuorisolle ja he tuumivat yhdessä, että jospa kokeiltaisiin partiota.

– Karilla oli enemmän kokemusta partiosta kuin minulla, mutta minä sanoin, okei, olen kyllä valmis kokeilemaan, vaikka en niin hirveästi siitä tiedä. Olin toiminut jonkin aikaa partiossa opiskeluaikana Järvenpäässä Luther-opistossa. Lapsena olin ollut partiossa, mutta se oli enemmänkin sellaista askartelua. Ja minun partiolaisuus kaatui silloin siihen, että olisi pitänyt antaa partiolupaus partiopuvussa. Ei äidillä ollut varaa ostaa partiopukua.

Partio lähti Inarin seurakunnassa aika hyvin käyntiin ja pian partiolaisia oli peräti viitisenkymmentä. Sitten Haikaraisen Kari ilmoitti, että hän vaihtaa seurakuntaa.

– Minä kauhistuin. Minulla oli nyt 50 hengen innokas partioporukka niskoillani. En voinut heitä jättää enkä pettää. Pyöritin partiota. Luin öisin partio-oppaita ja hyvin paljon myös vanhoja partiolaisten seikkailukirjoja. Muistin lapsuuteni partion, jossa pelattiin partiokoloilloissa illat pitkät hirsipuuta. Ajattelin, että jos tätä teen, niin meillä pitää olla jotain muuta, potkua ja säpinää.

Anis muisteli lapsuutensa leirejä ja ymmärsi jättää monet sen ajan rutiinit pois Uudeltajoelta.

– Lapsuuden leirillä oli hutiluspuu, johon ripusteltiin leiriläisten unohtamia tavaroita ja siitä niitä sai lunastaa. Uudellajoella oli hetken aikaa hutiluspuu, mutta ymmärsin jättää sen pian pois. Tajusin, että ne minun nuoruuteni nuorisonohjaajat olivat oman aikansa ihmisiä. Se mikä heille oli kasvatusta, oli nyt paremminkin simputusta.

Uudenjoen kämppä toimi vuosikymmenet partioleirien tukikohtana. Toki siellä on pidetty rippikouluja, ja kaikenlaista muutakin leiriä.

– Kun seurakunta sai Pajakosken leirikeskuksen, jossa on sähköt ja juoksevat vedet, niin siellä alkoi pyöriä paljon varhaisnuorten leirejä. Rippikoulutkin painottuivat sinne. Uusjoesta tuli yhä enemmän partiolaisten ikioma paikka ja se vahvisti heidän identiteettiä. Olisivat he toki voineet leireillä Pajakoskellakin, mutta kaikki halusivat Uudellejoelle.

Jokainen teki töitä

Talvipakkasilla Anis saattoi ajella Ivalosta torstai-iltana Uudellejoelle. Hän lämmitti kämppää yön ja ajeli aamuksi töihin. Kun leiriläisten bussi ajoi perjantai-iltana kämppäkartanon pihaan, niin oli vastassa suhteellisen lämmin kämppä.

– Jos oli sitten 30 – 40 asteen paukkupakkasia, niin menin jo keskiviikkoiltana kämpälle ja lämmitin siellä pari yötä. Ei se ollut hankalaa silloin, kun olin nuorisonohjaaja, mutta sitten viime vuosina, kun olin myöskin pappina, oli aikataulujen sovittaminen vähän haasteellisempaa. Se oli aina selvää, että kämpän pitää olla lämmin, kun lapset tulevat.

Työnteko tuli jokaiselle leiriläiselle tutuksi. Varsinkin talvella puunkantoa riitti. Myös vesi piti hakea avannolta. Jossakin vaiheessa tuli sähköpumppu, mutta sehän pelitti kesällä, ei talvipakkasella.

– Monesti oltiin isompien kanssa ihan keskenämmekin, eikä silloin ollut kokkia. Nuoret laittoivat itse. Yleensä jo 14-vuotias pystyy laittamaan ruuat. Kerran Variksenmarjat kokkasivat keittiössä ja erehdyin menemään keittiön oven suulle. Pörtsi kaapii siellä lastalla seinästä jotakin paistinpannuun ja sanoo, älä tule tänne. Sanoin, että en tuu, en tuu. Jotain sinne oli vissiin roiskahtanut ja piti sitten kaapia soosit takaisin pannuun. Joka päivä syötiin kaksi lämmintä ateriaa, eikä kukaan saanut ruokamyrkytystä.

Anis sanoo, että Uudenjoen voima oli juuri itsetekemisessä.

– Oli hirveän paljon sitä fyysistä tekemistä ihan sen takia, että kämppä piti saada kuntoon. Mutta sen lisäksi tehtiin myös kaikenlaisia partiojuttuja ulkona. Toki se porukka myös valikoitui. Joka ei kestänyt sitä, että joku määräsi puunkantoon tai saunan lämmitykseen, niin ei hän tullut enää toista kertaa.

Maastossa oli tekemisen meininki

Kun Anis miettii Uudenjoen ulkoilmaelämää, niin hänen mieleensä tulevat monet maastoharjoitukset, joissa oli tosi hurja tekemisen meininki. Jokainen opetteli tulien tekoa, opittiin suunnistamista ja ilmansuuntien etsimistä tähtitaivaan ja maastonmerkkien mukaan.

– Ja opittiin ensiaputaitoja. Harven Siru kävi alkuaikoina opettamassa ensiaputaitoja, ja sitten sai ensiaputaitomerkin. Lopulta oli ihan ensiapukursseja, joita Pohjolan Päivi kävi vetämässä. Yksi etsintäharjoitus oli sellainen, että seurakunnan harjoittelijan poikaystävä, aikuinen mies, laitettiin metsään ja hänet piti hakea. Rajavartiostosta oli otettu yhteyttä, että retkeilijämiestä täytyy lähteä etsimään.

– Löytyihän se mies sieltä puskasta lopulta. Hän painoi varmaan 90 kiloa, mutta nuoret rakensivat paarit maastossa ja roudasivat sen kaverin, joka ei muuten puhunut muuta kuin englantia, ihmisten ilmoille. Siinäkin oli tekemisen meininki ja nuoret oppivat paljon. Ei se ollut sellaista, että kämpän pihassa joku oli huutavinaan, oi, tuli haava sormeen, kuinka sidon.

Anis sanoo nyt, että kyllähän häntä joskus pelottikin, kun 11-12-vuotiaat tenavat lähtivät rinkat selässään etsimään ja tai jotain muuta tehtävää tekemään maastoon – silloinhan saattoi olla päivä, tai sysimusta yökin.

– Kyllä minä joskus odotin ja pelkäsin, että tuleeko ne yörastille ikinä. Monta kertaa oli sitten sellainen tunne, että huh-hei, nyt ovat kaikki kotona. Enemmän kyllä jännitin silloin, kun oltiin vaikkapa Lontoossa. Teini-ikäiset kulkivat siellä vapaasti ja nuorempien kanssa oli aikuiset. Me oltiin aina sovittu pelisäännöt, että tiettyyn aikaa pitää tulla sovittuun paikkaan. Ja aina he tulivat.

– Tokihan siellä kaupungeissakin heitä aina odotti. Kun tietää, että kaupungissa voi sattua mitä vaan. Toisaalta se on niinkin, ettei teini-ikäisiä enää kahlita. Ei voi lähteä siitäkään, että he ovat koko ajan sidottuja.

Yhdellä retkiopaskurssilla muutama poika eksyi kerran niin lahjakkaasti, että Anis joutui soittamaan poliisille. Poliisi tuumasi, että jos ei heitä tiettyyn aikaan mennessä ala kuulua, niin silloin lähdetään etsimään. Lankapuhelinta ei Uudellajoella ollut koskaan, mutta lähin puhelin löytyi viiden minuutin kävelymatkan päästä Rajajoosepintien varrelta: sen status oli Kattajärven erämaapuhelin. Kun tämä puhelin katosi historian hämärään, tulivat Arpit, lopulta kännykätkin.

– Kyllähän ne pojatkin lopulta löytyivät. Eivät he olleet sen kummemmassa paikassa kuin jossakin Kolmosjoen tien suunnassa, mutta he eivät vain osanneet paikallistaa itseään. He löysivät sieltä metsäkoneen, jossa oli jonkinlainen puhelin, jolla he soittivat kotiin. En muista, kenen äidille he soittivat, mutta siitä kiisteltiin, että kenen äidille soitetaan. Kukaan ei halunnut soittaa omalle äidilleen. Siitähän tuli sitten sellainen lentävä lause, että jos eksyy, niin pitää soittaa äidille.

Pylväs Aune kuului kalustoon

Uudenjoen leirikokki oli pitkään Aune Pylväs. Hän oli vanhan kansan asuntolanhoitaja Inarin Kirkonkylältä, joka usein ajeli sieltä viikonlopuksi leirille Uudellejoelle.

– Aunehan kuului kalustoon vuosikausia. Hän oli ronski emäntä, jolle ei kukaan vänkyttänyt vastaan. Lapset varmasti uskoivat, kun Aune jotain sanoi. Hän saattoi olla joskus äkäinen, mutta hän oli aina lasten puolella. Hän teki aina sen, mikä oli lasten parhaaksi. Ruuan kanssa ei varmasti leikitty silloin, kun Aune oli emäntänä. Aune saattoi tulla joskus istumaan meidän kanssamme iltaohjelmaan, mutta monesti hän vetäytyi illaksi omaan huoneeseensa Käpykoloon. Siellä kamina lämmitti ja Aune lueskeli rakkausromaaneita.

Kun tultiin melontareissuilta Lutolta, niin Aune oli aina virittänyt pitkän pyykkinarun pihalle. Vaatteita oli kuivumassa monta metriä, kun aina joku kastui. Joku ei oppinut millään pysymään kanootissa, vaan roikkui koko melontamatkan enimmäkseen kanootin ulkopuolella.

– Joskus kokeiltiin isompien kanssa, miltä tuntuu laskea kosket pelkillä pelastusliiveillä. Saniolan Ossi etenkin oli haka siinä heittäytymisessä. Pienemmät olivat katkeria, kun en päästänyt heitä tulemaan liivit päällä koskea. Minäkin olen tullut sieltä alas ja olihan se mukavaa, Anis naurahtaa.

Pakkasen ja pimeän kokemus

Anis miettii, mahtavatko nykyajan lapset kokea sellaisiakaan perusjuttuja kuin pakkanen ja pimeys. Uudenjoen kultaisina vuosina kuului asiaan, että porukat lähtivät hiihtämään tai kävelemään pimeään metsään. Taskulamppu antoi valoa. Lopulta silmä tottui hämäryyteen ja nuoret huomasivat, että täysikuun valossakin voi hiihtää ja lamppu sammutettiin.

– Se oli varmasti pelottavaa, mutta ennen kaikkea se oli jännää. Samalla se oli tietyllä tavalla turvallista, kun yhdessähän siellä mentiin ja oltiin. Partiossahan ei ole kyse yksilösuorituksista. Siellä ei ole voittamisen tarvetta, kun porukka toimii, tekee yhdessä, ottaa haasteen vastaan ja selviää siitä. Kun oltiin riihityksessä rinkat selässä, niin ei sitä heikointa voinut jättää sinne. Maastossa varmasti tapeltiin, itkettiin ja huudettiin, mutta aina sieltä tultiin porukalla pois. Kun lapsi laitettiin kotoa leirille, niin eivät ne varusteet aina olleet niin maastokelpoisia. Jollakin saattoi olla ohuet puuvillasukat monoissa. Minä annoin heille omia villasukkiani ja monet sukkaparit lähti silloin maailmalle.

Uudenjoen talvileirien klassikoksi muodostuivat ”kätimet”.

– Jos oli huonot sormikkaat tai omat lapaset joutuivat hukkaan, niin silloin pantiin kätimet, villasukat käteen, eikä ihmetelty yhtään. Ei asioita jääty koskaan voivottelemaan. Ja se pitää muistaa, että nälkää ei metsässä koskaan nähty. Aina oli kunnolliset eväät. Siitä lähdettiin, että ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi.

– Eivät lapset ole muuttuneet, mutta lasten kasvatus on muuttunut. Kun nyt valitetaan, että lapset eivät lähde mihinkään, niin eiväthän aikuisetkaan lähde. Aikuisen pitää sanoa, että nyt lähdetään ulos, nyt lähdetään uimaan tai hiihtämään. Liikuntamahdollisuuksia olisi vaikka kuinka paljon, kun päästäisiin irti tietokoneista ja muista laitteista.

Anis on monesti kuullut ihmettelyjä, kuinka oli yleensä mahdollista, että partiolippukunta Tunturisusien porukat hiihtivät aikoinaan Rajajoosepista Kiilopäälle rinkat selässään. Se on suoritus, josta tämän päivän kovakuntoinen varusmieskin saisi olla ylpeä, saatikka 12-13-vuotiaat nuoret.

– Näitä vaelluksia tehtiin tosiaan useita. Onhan se melkoinen juttu, kun Muorralta lähdetään Sokostille ja kiivetään Sokostin yli. Sieltähän et pääse muuten kuin menemällä Sokostin yli. Mutta jalkoja ei koskaan katkennut. Kyllä täytyy sanoa, että Jumala on ollut armollinen.

Anis sanoo, että hän tiesi hyvin UK-puiston maastot ja osasi liikkua siellä. Viime vuosina hän ei ole UK-puiston sydänosissa ollut, mutta ajatuksissa nuo maastot ovat toki yhä.

– Sielu kaipaisi sinne. Kunhan tässä saisi muutaman kilon pois, niin nythän sinne voisi mennä, kun olen eläkkeelläkin. Painavaa rinkkaa tuskin enää kannan, ja tuskin enää kiipeän Sokostille. Ja vaikka kiipeäisinkin, niin alastulo voisi olla hankalampaa tekonivelen kanssa. Olen kuitenkin miettinyt, että ahkiota pystyn vetämään. En tosin tiedä millaista porukkaa jossakin Luirojärvellä ja Vongoivalla nykyisin liikkuu. Ennen vanhaan he olivat samanhenkisiä tunturisusia, eivät mitään urheiluhenkisiä suorittajia.

Uudellajoella piti pärjätä

– Jos ei Uudenjoen perusleirillä pärjännyt, niin sitten ei kannattanut lähteä mihinkään muuallekaan. Jos osasi olla Uudellajoella, niin sitten pärjäsi pitkillä vaelluksilla, isoilla leireillä ja ulkomaanreissuilla. Ja käytiinhän me joskus hiihtovaelluksella Haltillakin.

Anista naurattaa, kun hän muistelee Uudenjoen aggregaatti-koppia, joka oli oma maailmansa ja siellä iso diesel-aggregaatti saatiin käyntiin loitsulla tai rukouksella.

– Eihän Uudellajoella ollut edes aggregaattia, kun pidin ekoja leirejä. Katossa oli vanhat kaasuvalot. Kun ne lakkasivat toimimasta, tulivat ripustettavat kaasuvalot ja tilleyt. Lapset juoksivat edestakaisin ja kerran näin, kun yksi pitkä lapsi juoksi lampun alta niin, että lampun kupu heilahti ja liekki tuli yli. Päätin sillä hetkellä, että nyt loppui tämä homma. Saatiin diesel-aggregaatti, jonka suurin merkitys oli siinä, että ne antoivat valot kämppään.

Sadat inarilaisnuoret oppivat vuosien varrella paljon diesel-aggregaattien, ja lopulta myös bensiini-aggregaattien toiminnasta. He oppivat senkin, että jos kopissa paukuttaa 2000 watin aggregaatti, niin seinään voi lyödä yhden vohveliraudan. Jos pistorasiaan laittaa kahden vohveliraudan töpselin, niin silloin kärähtää aggregaatin kondensaattori.

– Nuoret oppivat, että kun valot välkkyy hieman katossa, niin polttoaine on lopussa. Ei kun kiireesti tankkaamaan. Kerran harjoittelimme tulien tekoa ulkona. Antti-poika löysi suojaisen paikan aggregaatti-kopin nurkalta ja laittoi siihen nuotiopuut. Sanoin heti ihan rauhallisesti, Antti kiltti, siellä on sata litraa bensaa kopissa, älä tee siihen tulia. Kyllä siellä sai olla silmät selässäkin.

– Joskus piti vaihtaa aggregaattiin öljyt. Kysyin tytöiltä, osaatteko vaihtaa öljyt ja he sanoi, että eivät kyllä osaa. No, minä neuvoin. Tässäkin näkyy se Uudenjoen henki ja omatoimisuus. Kaikkea piti tehdä, että homma toimi.

Oon onnellinen vaeltaja…

– Uudenjoen historiaan liittyvät olennaisesti myös leirien iltaohjelmat. Niitä ei voi unohtaa, kun Uudestajoesta puhutaan, sanoo Anis.

Pitkän ja virikkeisen päivän jälkeen oli vuorossa iltaohjelma. Sudenpennut olivat kehitelleet omaa ohjelmaansa ja vartiolaiset omaansa.

– Tämähän oli samalla esiintymiskoulutusta. Moni poika esitti ylpeästi kaikenlaista sketsiohjelmaa, joihin oli saatu virikkeet sen ajan television suomalaisista viihdeohjelmista. Ja paljon laulettiin. Tuntuu joskus hämmentävältäkin, kuinka sain aina porukan laulamaan, vaikka en itse oikeastaan osaa laulaa. Porukassa oli aina paljon hyviä ja innokkaita laulajia, musikaalisesti lahjakkaita ihmisiä, joten laulua riitti ja soittoakin. Kitaransoittajiakin mahtui joukkoon, yksi heistä ainakin Iivarisen Saara. Hyviä laulajia olivat Leivon Eeva-Liisa, Kumnpulaisen Anu, Kemppaisen Riitta, toki moni muukin.

Anis kuvittelee sielunsa silmin Uudenjoen illan, kun iltaohjelmaa vedettiin kämpässä tai ulkona iltanuotiolla.

– Oli paljon lauluja, joita laulettiin vuodesta toiseen, mutta laulutkin muuttuvat ja vaihtuvat. Partiolaisten iltavirsi, Rakas Jeesus nyt päivästä tästä, kannan partiokiitokseni…kuului tietysti asiaan. Yksi sukupolvi oppi Uudellajoella varmasti laulamaan Onnellisen vaeltajan. Oon onnellinen vaeltaja, käyn maailmasta parempaan, ei siellä tuskaa vaikeuksia, on kirkas määrä matkallain, tapailee Anis laulun sanoja.

– Onnellinen vaeltaja-laulu kuului siihen vanhaan aikaan. Ei sitä nykyään juurikaan lauleta. Minusta se on hieno laulu. Olen joskus ajatellut, että sen voisi laulaa minun hautajaisissa. Ja Hectorin Mandoliinimiestä laulettiin yhteen aikaan joka ilta.

Iltaohjelman jälkeen alkoi hiljaisuus ja Anis luki iltasadun leiriläisille. Hän luki satua usein välikössä, josta ääni kantautui hyvin tyttöjen ja poikien huoneeseen. Iltasadun jälkeen Anis saattoi pötkähtää nukkumaan keittiön tukevalle pöydälle.

– Iltasatuperinne kuului aina asiaan ja kun olen nyt ollut keikkapappina etelässä, niin olen yhä pitänyt iltasatuperinnettä yllä. Kertojan ääni ja luettu teksti, ne saavat lapset rauhoittumaan tänä päivänäkin, vaikka monen pää onkin varmasti jo ylikyllästetty teknisillä laitteilla. Uudellajoella saatoin lukea ihan mitä vain. Veljeni Leijonamieli, Anderssonin sadut, Maija Poppanen, Uppo-Nallekin ennen pitkää, vaikka pidinkin sitä ensin vähän lällynä, kulkivat repussa mukana. Paljon luin vanhoja partiokirjojakin, kuten Kurkivartio kunnostautuu tai Leppiluodon leiriläiset.

– Vieremällä uusi pappi katseli vetämäni leirin päiväohjelmaa ja ihmetteli, että olettepa te menneet myöhään nukkumaan. Minä sanoin, että ihan turha lapsia on laittaa kymmeneltä sänkyyn, ei siitä tule muuta kuin huutoa ja edestakaisin ramppaamista. Paljon parempi pitää iltahartaus vaikka puolen yön maissa ja laittaa sitten nukkumaan. Mutta sitten kun se nukkumisen aika ja hiljaisuus tulee, niin silloin todellakin nukutaan. Olen joskus ottanut Uudellajoella aika tiukasti yhteen joidenkin kanssa, jotka eivät tahtoneet ymmärtää mikä on nukkumarauha. Se pitää leirin tolkuissaan.

Uudenjoen ruokalan penkin alla nukkui Aniksen koira, joskus kaksikin koiraa. Koirat kuuluivat leirin miljööseen.

– Jos joku olisi ollut pahasti allerginen, niin ei hän oikeastaan olisi voinut tulla Uudellejoelle. Se vanha savottakämppä oli täynnä pölyä. Ja niin monella oli siihen aikaan höyhenmakuupussit. Kyllähän siellä on kulkenut ja pölissyt kaikennäköistä.

Kun leirin purkamisen aika tuli sunnuntaiaamuna, niin joka paikka laitettiin kuntoon.

– Kaikki siivottiin ja saattoihan siellä tulla joskus vastalauseitakin, mutta ei se auttanut. Istuin joskus poikien huoneessa ja sanoin, että tuo pitää siivota ja tuo paikka järjestää. Osoittelin sormella mitä pitää tehdä, mutta itse en tehnyt. Kai siitä joku muistijälki jäi niille pojille ja miksei tytöillekin, jotka myöhemmin armeijassa joutuivat laittamaan paikkoja kuntoon. Sekin kuuluu leirin sääntöihin, että kukaan ei halua tulla sotkuiseen kämppään. Olisi hirveää aloittaa leiri sotkun keskellä.

Anis sanoo, että jokainen partiosukupolvi jätti Uudellejoelle omat jälkensä. Ja se oli mahtavaa, että siellä ei tarvinnut varoa mitään. Ei tarvinnut pelätä, tuleeko lattiaan naarmu. Jos penkki hajosi alta, niin se naulattiin kuntoon.

– Uudenjoen kämppä on iso, mutta toki moni on aikuisena ihmetellyt, että näin pienikö tämä olikin. Varmasti sudarin silmissä ne huoneet ovat aikoinaan näyttäneet aivan valtavilta. Minäkin muistan lapsuudestani Mallinkaisten leirialueen. Järvessä oli saari, jonne uitiin mantereelta ja matka tuntui huikean pitkältä. Kun aikuisena olen siellä rannalla seisonut, niin hämmästelin, että tuo saarihan on tuossa ihan vieressä.

Uudenjoen leiriläiset oppivat sitkeyttä, eivätkä he kauhistelleet ilmoja, eikä olosuhteita. Vanhemmat eivät ehkä aina arvanneet millaisia voimavaroja lapsissa piileekään.

– Yhtenä kesäaamuna piti lähteä Ivalosta Kipinä-leirille. Ihmettelin aamulla, että onpa ulkona hiljaista, kun ei linnut enää laula. Vilkaisin ikkunasta ja siellähän oli maa aivan valkoinen. Yhden lapsen isä soitti ja sanoi, että ette te vissiin nyt lähdekään, kun satoi lumen maahan. Minä sanoin, että kyllä me kuitenkin lähdetään.

-Leiriläisten määräkin oli ihan valtava. Porukkaa oli reilut 90. Nukuimme pari ensimmäistä yötä sisällä ja nukkujia oli joka paikka täynnä. Sudarit nukkui lavereilla ja isompia nukkui siellä ja täällä. Kun lumi suli parin yön jälkeen, niin laitettiin rakennusleiri pystyyn ja päästiin väljemmästi nukkumaan.

Pöllöjä voi askarrella muuallakin

Anis uskoo, että kaikkien Uudenjoen leiriläisten mielikuviin on jäänyt se ulkoilmaelämä mitä siellä vietettiin. Hän sanoo, että se kuuluu partion luonteeseen, että lähdetään sisältä ulos tekemään jotain.

– Sisätekeminen on aina rajoitettua. Enkä minä tiedä, mikä ero siinä on, askarteleeko paperista pöllöjä koulussa vai partiossa. Kun muutama vuosi sitten pääsin tekemään Ylläspartiota, niin ulos minä vein lapset silloinkin. Partiosta katoaa jotain olennaista, jos jäädään vain sisälle koloiltoihin.

– Jos partio toimi nykyajassa parhaimmillaan, niin sehän on hyvää vastakulttuuria tämän päivän maailmalle. Lapsethan elävät aika valmiissa maailmassa. Jos koulumatkaa on puoli kilometriä, niin lapsi saa kyydin kouluun. Uudellajoella on 30 vuotta sitten vietetty monet yöt lämpöisessä teltassa, tai rakotulilla. Siellä on nukuttu lumikuopassa, katseltu revontulia ja koettu ja tehty milloinkin mitäkin. Kaikki se mitä silloin koettiin, puhuttelee varmasti tämän päivän lapsiakin. Ei lapsi ole muuttunut, vaikka kasvatus onkin muuttunut.

Kerran partiolainen, aina partiolainen

Anista naurattaa, kun hän muistelee viimeistä työpaikkaansa, jossa kanttori-työkaveri ihmetteli, että olet sinä hyvä työkaveri, kun keksit aina jokaiseen tilanteeseen ratkaisun, etkä ota pulttia mistään.

– Olen varma, että Uudenjoen vuodet jättivät minuunkin jälkensä. Siellä oppi, että asiat ovat aina ratkaistavissa, kun niitä miettii porukalla. Olin silloin nuorempi ja pinnakin saattoi palaa, kun oli iso lapsilauma vastuullani. Nykyään en hermostu enää mistään. Ihminen vanhetessaan viisastuu.

Anis toivoo, että jokainen vanha Uudenjoen leiriläinen olisi saanut jotain mukaansa partiosta.

– Yleensä jotain jääkin. Sehän on sanontakin, kerran partiolainen, aina partiolainen. Vaikka itse partiotoiminnasta olisi aikaa kymmeniä vuosia, niin ehkä sieltä sellainen ajatus kuitenkin jää, että asioihin voi tarttua ja niitä voi ratkaista. Minä täytän kohta 65 vuotta ja olen yhä huivikaulakansaa. Ei sitä turhaan puhuta partiohengestä, se henki elää nuotiotulilla ja yhdessä tekemisestä.

Aika ajoin puhutaan siitä, pitäisikö partiolupauksesta ottaa sana ”Jumala” pois. Anis ymmärtää ajatuksen, mutta ei ole siitä innoissaan.

– Ainakin se olisi omituista, että seurakunta jatkossa tukisi partiolippukuntaa, jolla ei enää olisi mitään kristillistä ideologiaa. Samalla tavallahan sitä voisi sitten tukea vaikka paikallista sählykerhoa. Tulee mieleeni, miten meitä Inarin Tunturisusia joskus katsottiin pitkään, kun jossakin kurssilla tai leirillä me aloitimme ruokavirren. Joku sanoi, että miten teidän porukat noin luontevasti laulaa ruokavirren. Se oli luontevaa, koska he olivat kasvaneet siihen. Se ei ollut hengellistä pelottelua, vaan arkea. Kristillinen usko on asia, joka kulkee arjessa mukana.

Anis ei ole kuullut, että kukaan olisi pahalla muistellut Uudenjoen iltahartauksia. Toki hän tietää senkin, että osa on vuosien varrella eronnut kirkosta.

– Aina sitä toivoo, että jotakin olisi kuitenkin niistä iltahartauksista mielen pohjalle jäänyt. Viime vuosina olen vielä paremmin ymmärtänyt sen, että lapsi ja nuori tulee nähdä omana itsenään. Eikä iltahartauskaan saa olla sananhelinää, vaan sen täytyy olla totta. Pitää jutella ja olla läsnä nuorten kanssa, eikä vain posmottaa paperista.

Anis muistaa, kuinka Uudenjoen viimeisten leirien aikaan joku nuori heläytti kysymyksen: ”Anis, miksi näillä leireillä on niin mukavaa?”

– Sanoin siihen, että varmaan siksi, kun me ollaan koko ajan kahden rukouksen välissä. Nuori vielä jatkoi sanomalla, että täällä on niin helpompi ilmapiiri kuin monessa muussa paikassa. Ehkä joidenkin kohdalla se moni muu paikka saattoi olla oma kotikin.

Anitta Kuusinen asuu nyt kotonaan Ivalossa. Eläkeikä on lähellä, mutta ehkä vielä hän joutuu keikkatöihin etelään. Tutut nuoret ovat kaivanneet häntä takaisin etelään. Hän arvelee, että sijaisuuksia on ehkä pakkokin ottaa, kun eläke jäi irtisanomisen vuoksi pieneksi ja talo on maksamatta.

– Nyt on kuitenkin ihanaa olla kotona. Inarin seurakunta on minun kohdaltani menneen talven lumia, mutta pappihan minä olen edelleen, ja jos joku haluaa minut vaikka kastamaan tai hautajaisiin, niin täältä kotoahan minut löytää.

Jaakko Peltomaa

TIETOLAATIKKO

"Iltahartaus on tuhannen taalan paikka..."

”Iltahartaus, leiriläisten kokoontuminen yhteen illalla vilkkaan päivän jälkeen, on leirinpitäjille tuhannen taalan paikka. Siellä pitää papin olla läsnä ja jutella nuorille, niin he varmasti lopettavat värkkäämisen ja kuuntelevat. Etelässä rippikoulunuoret tulivat lopulta kysymään minulta, että mennäänhän tänä iltanakin kappeliin, hiljennytään ja sytytetään kynttilät. Kristillinen uskohan on huippujuttu ja samalla asia, joka kulkee arjessa mukana. Ei siitä pidä tehdä mitään kahletta”, pohtii Anis-pappi Ivalon kodissaan.