A-
A+
A-
A+
Radiolegendan muistelmat jatkuvat...
Legendaarinen radioääni, Lapin Radion entinen toimittaja Esko Ranta on kirjoittanut PERUnkirjan, joka on alaotsikkonsa mukaan eräänlainen matkaopas Etelä-Amerikan kiehtovaan maahan, jonka itsenäistymisjulistuksesta Espanjan siirtomaavallasta tuli heinäkuussa 2021 kuluneeksi tasan 200 vuotta.
Kiinnostus saamelaisiin ja muihin alkuperäiskansoihin johti siihen, että Esko Ranta lähti vuoden 1999 lopulla Peruun tutustumaan Inkojen jälkeläisiin.
Tekijänoikeuksista luopumisen palkkioksi Yleisradiossa sai pitää kouluttautumislomaa täydellä palkalla. Eskolla oli eläkkeelle pääsemiseen matkaa neljä vuotta ja hän arveli, että nyt on korkea aika käyttää hyväksi talon hyväksi kehuttuja sosiaalietuuksia.
Yhdessä Rannan kanssa Peruun lähtivät Juha Ylisaari ja Jose Moncada. Ylisaari oli kuntosaliyrittäjä Rovaniemeltä ja Moncada muusikko, joka on alkuperältään mochica-heimoa. Nyt reilut 20 vuotta matkan jälkeen ilmestyi kolmikon yhteistyönä tekemä PERUnkirja, jonka on kustantanut Väyläkirjat.
Eskolle yhteistyö Väyläkirjojen kanssa on jo tuttua, sillä Eskon elämästä kertova Selviytyjät-kirja ilmestyi 2020 Väyläkirjojen kustantamana. Kirjassa Esko kirjoittaa kolmen sukupolven tarinaa ja Selviytyjät alkaa yli yli sadan vuoden takaa hänen hämäläissyntyisen isänsä matkasta pohjoisen tukkisavotoille tienaamaan leipää tuhansien tukkijätkien tavoin. Kirjan takaumat peilaavat myös isän perheen kohtaloita kevään 1918 sisällissodan mainingeissa. Selviytyjät-kirjan lopulla Esko vie lukijansa työelämänsä polulle ja kertoo eläväisesti miten radiotyötä tehtiin aikana ennen somea – omalla persoonalla ja maakunnan kuulijoita täydellä sydämellä palvellen.
Mikä sitten sai Esko Rannan laittamaan kouluttautumislomansa kohteeksi juuri Perun? Etelä-Amerikka oli kiehtonut häntä jo pikkupoikana. Kotona Philipsin Pikku-Matti – radiosta kajahti soimaan perulaisen sopraanon laulamana ”Chuncho”. Laulajan ääni nousi niin korkealle, että ikkunat tärisivät ja lattialla olleet höylänlastut värähtelivät. Kuuluttaja valisti, että äänessä oli Yma Sumac, perulainen sopraano, jonka ääniala on neljä oktaavia.
Ratkaisevin syy sille, että kohteeksi tuli juuri Peru, oli kuitenkin ystävyys Jose Moncadan kanssa. Tekihän Esko Josen kanssa myös ohjelmia Lapin Radioon.
Esko-pojan mielikuvitus laukkasi kotona Pelkosenniemessä milloin inkojen maille, milloin hunnipäällikkö Attilan taistelutantereille. Esko ihmetteli, mitä ihmeen lihaa Attila pehmitti satulansa alla ratsastaessaan. Sitten hän ymmärsi, poronhoitoalueella kasvaneena, että Attilan liha oli tietysti kuivattua. Sitä pehmitettiin satulan alla helpommin syötäväksi.
Kuivalihaa Esko pakkasi mukaan myös Perun reissulle. Sehän oli mahtavaa evästä vuoristossa, kevyttä kantaa. Vesipullo vyölle ja pieni pala kuivalihaa suuhun – loppu on sitten etenijän kunnosta kiinni. Kuivalihan ottaminen oli hyvä oivallus myös siksi, että sen tarjoaminen oli hyvä tapa lähestyä ihmisiä.
Matkatessaan eri kulkuvälineillä ympäri Perua, matkalaiset pohtivat alkuperäiskansojen asemaa. Lapin historian tunteva kirjoittaja Esko Ranta havainnoi myös kahden erilaisen alkuperäiskansan – perulaisten ja saamelaisten – kulttuurien ja arjen samankaltaisuuksia ja eroja.
Matkaa tehdessään Esko mietiskelee, mikähän siinäkin oli, että maailman alkuperäiskansojen ensimmäisessä kokouksessa Kanadassa vuonna 1975 intiaanit protestoivat saamelaisten ottamista mukaan yhteiseen järjestöön.
Hän pohtii myös kirkon roolia alistajana eri puolilla maailmaa, niin Saamenmaalla kuin Etelä-Amerikassakin. Jumalan nimissä on alkuperäiskansan lapsia riistetty vanhemmilta erilaisiin laitoksiin ”muka kasvatettaviksi”.
Esko miettii tämän päivän saamelaisuutta ja tuo esille sen hienon seikan, että pohjoismaissa koulutus on lähes kaikkien ulottuvilla ja sen huomaa myös saamelaisista; on saamenkielistä korkeakoulutusta ja akateemista urapolkua jos jonkinlaista kaikkien ulottuvilla. Mutta toisin on Perussa. Useimmilla koulunkäynti jää ala-asteeseen. Iso osa alkuperäisväestöstä jää koulutuksen ulkopuolelle. Tai kuten Esko sanoo: ”Kun syöminen on paras elinkeino, silloin koulutus jää helposti toiseksi. Rahaa on alettava hankkimaan jo pienenä.”
Esko Ranta miettii myös kansainvälistä matkailua. Perun hallitus jätti Uros-saarille hotellit tieten tahtoen rakentamatta ja saarella turistit käyvät töllistelemässä alkuasukkaiden elämänmuotoa, joka on ollut samanlaista jo satoja vuosia. Kolonialismia? – ehkä sitäkin, mutta turistit jättävät kuitenkin saarelle rahaa ostoksistaan. Yleensäkin saarten asukkaiden vaihtoehdot ovat vähissä.
Pohjoismaissa Uros- ja Taquile-saarten kaltaista turistielämystä on enää mahdoton järjestää. Saamelaiset elävät valtakuntien rajojen sisäpuolella nauttien samoista oikeuksista ja velvollisuuksista kuin valtaväestökin.
Esko muistelee, kuinka 60-luvulla turisteja vietiin Raittijärvelle, tiettömään kylään, ja siinä oli silloin vielä eksotiikkaa, kun matka tehtiin poroilla.
PERUnkirjassa tehdään matkaa muun muassa Machu-Picchuun ja Titicata-järveen. Mieleenpainuva on kuvaus kelluvista Uros-saarista. Nehän on tehty kaisloista ja lahoavat altapäin. Niihin lisätään koko ajan kaislaa kellumisen varmistamiseksi. Koska matkalla ollaan hyvin korkealla, vähähappisessa ilmanalassa, joutuu matkalainen kulkemaan hitaasti, kuin laiskotelleen.
Urheilua harrastaville miehille se tuntuu oudolta. Vähäistä ripulia lukuunottamatta selvitään ilman sairastumista. Liekö asiaan vaikuttanut kuivaliha eli tsärkki, vai sen kyytipoikana nautitut jalot lääkejuomat…
PERUnkirja on paksu, eläväinen ja lämpimällä huumorilla tehty matkakirja, joka kestää aikaa ja lukemista tänä päivänäkin, vaikka itse reissu onkin tehty viime vuosituhannen viimeisenä syksynä. Etelä-Amerikasta ja etenkin Perusta kiinnostuneille kirjaa voi suositella. Toivottavasti PERUnkirja löytää tiensä myös kouluihin vaikkapa historian ja maantiedon oppitunneille.
Matkakirjat sortuvat joskus kiiltokuvamaisuuteen, mutta PERUnkirjassa ei kuvata pelkästään hienoja maisemia, joita toki niitäkin riittää, vaan samalla pohditaan perulaisten pärjäämistä arjessa ja tehdään vertailuja saamelaisten oloihin Suomessa.
Esko Rannalla on Perun reissulta jäljellä muistojen ja ystävien lisäksi vanha alpakan villasta tehty paita:
”Väistämättä tulee mieleen se aika, jolloin poroja paimentavat sanoivat, että porosta jää metsään vain henki. Kaikki muu koitui hoitajan hyväksi. Niin kuin porot selviävät lumessa ja pakkasessa, selviävät myös alpakat korkeassa ilmanalassa, jossa lampaat, hevoset tai lehmät eivät pärjäisi.”
Jaakko Peltomaa
TIETOLAATIKKO
Esko Rannan tarinapankista…
Radiolegenda Esko Ranta on tuhansien tarinoiden mies. Valittuja paloja löytyy myös PERUnkirjasta. Tässä niistä yksi:
1960-luvun loppuvuosina sain olla äänitarkkailijana montteeraamassa monen freelance-toimittajan juttuja. He kustansivat reissujaan myymällä Yleisradiolle matkoillaan nauhoittamasta materiaalista kertynyttä aineistoa.
Eräs Utsjoella riekkoja pyytämässä ollut ruovetinen eläinlääkäri tuli studiolle. Hän oli varannut sieltä ajan seuraavaksi päiväksi. Hän oli keksinyt työlleen omasta mielestään myyvän nimen ”Sampo Lappalainen”. Sitten hän kävi soittelemaan haastateltavia saapumaan seuraavaksi aamuksi studiolle.
Annoin vinkkejä saamelaisista, joiden tiesin olevan sanavalmiita ja tietoisia saamelaisten historiasta. Eläinlääkäri oli kiireisen oloinen, hänen puheensa saattoi kuulostaa hätäiseltä puhelua kuuntelevan korvissa.
Seuraavana aamuna studion ovelle ilmestyivät vuotsolaiset Oula Aikio ja Antti Hirvasvuopio. Eläinlääkäri kaivoi lompsan taskustaan ja kysyi: ”Paljonko se linja-autokyyti maksoi?”
”Linja-autoko? Methän kyllä tulimma taksilla”, vastasi Oula Aikio.
”Taksilla! Herranen aika, sehän maksaa monta sataa markkaa, Vuotsoon on matkaa kolmatta sataa kilometriä!”
”Ko se tuntu puhelimessa, että sulla on jotenki hoppu”, arveli Oula.