A-
A+
A-
A+
Kolumni
Kirjoitan tätä älä-osta-mitään-päivänä. Enkä ole ostanut mitään, enkä vuosiin mitään muutakaan mikä olisi ollut tarpeetonta.
Ympäristöjärjestöjen kansainvälinen teemapäivä kehottaa ihmisiä ostamasta mitään turhaa sai kansainvälisen kaupankäynnin iskemään takaisin – se keksi perustaa samalle päivälle kansainvälisen hurlumhei-kulutuspäivän, Black Fridayn. Menestys on johtanut siihen, että päivä venytettiin viikon mittaiseksi ostoshurmokseksi. Näin ylikulutuskritiikki muutettiin käden käänteessä kulutushömpäksi. Ihan kuin joulussa ei olisi sitä jo tarpeeksi.
Ruoan ja kulutustavaroitten hintojen nousu on houkutellut entistä innokkaammin palvomaan alennussanaa. Tällaiseen alennustilaan olemme siis päätyneet.
Maailman ylikutuspäivä oli tänä vuonna 28.7. Päivämäärä on aikaistunut kymmenessä vuodessa lähes kuukaudella, talouslamoista ja Ukrainan sodista huolimatta. Suomen oma ylikulutuspäivä lipsahti ensi kertaa jo maaliskuun puolelle, se oli 31.3. Tämä tarkoittaa sitä, että me suomalaiset tarvitsisimme neljän maapallon luonnonvarat voidaksemme tyydyttää narkomaanisen kuluttelun.
Kulutusfestariamme ovat helpottaneet palkkatasoomme verrattuna äärimmäisen halpa ja etupäässä fossiilitalouteen perustuva energia, sekä järkyttävän halpa ruoan hinta, jopa niin halpa, ettei tuottajan käteen ole jäänyt juuri mitään.
Monikohan on ymmärtänyt kyseenalaistaa tätäkään ”saavutettua etua”? Tai pohtinut mihin se on johtanut, tai mikä kytkös sillä on ilmastonmuutokseen?
Onko esimerkiksi teollisesti tuotetun lihan hinnan oltava halvempaa kuin inarilaisen hillakilon? Kun monet itkevät poronlihan hintaa, niin vasta siinä tasossa lihan hinta alkaa vastata oikeasti lihantarvettamme. Eikä silläkään sektorilla tuottajilla ei mene yhtä hyvin kuin kuluttajilla.
Kauhistelemme 8 prosentin inflaatiota, mikä tarkoittaa siis sitä, että alihintainen kauraryynipaketti nousee eurosta 1,08 euroon. En ainakaan minä ole joutunut vielä luopumaan mistään, vaikka kuulunkin vähiten tienaavaan kymmenekseen suomalaisista.
Toivottavasti edes joku muukin ymmärtää, että ruoan, tavaroiden ja bensiinin hinnat pitäisi nousta viisinkertaisiksi, että ymmärtäisimme oikeasti mikä on tarpeellista ja välttämätöntä. Nykymenohan on kiteytettynä ollut jo vuosikymmenet umpeensa henkisesti ja fyysisesti lötjövetelän ja enimmäkseen ylipainoisen nisäkäslajin kulutushömppää kohti kaikkia mahdollisia elintasosairauksia. Jos herkistämme korvamme, niin kuulisimme kuinka vatsamme kirkuvat teollista lihaa, sokeria ja eläinrasvaa sekä amerikkalaisia kasviksia eli ylisuolaisia sipsejä, vaikka kukaan ei edes tiedä mitä on oikea nälkä.
Kun siis huokailemme miten sähkön kilowattihinta maksaa nykyään kymmenen kertaa sen mitä vielä kolme vuotta sitten, niin paradoksaalisesti se on ainoa tie saada valtaosa kansalaisistamme käsittämään, ettei sähkö tule pistorasiasta, ja että sähkön kerskakulutus on oikeasti jonninjoutavaa.
Meille on vihdoinkin siunautunut mahdollisuus miettiä mikä on oikeasti tärkeätä, huudattaako pihalla lehtipuhallinta ja lumilinkoa vai käyttää niinkin täydellisiä keksintöjä kuin kotimainen piikkiharava ja lumikola, jotka ovat tunnetusti kaikilla keleillä tehokkaampia ja naapureita vähemmän häiritseviä laitteita – ja jotka kaiken lisäksi pitävät käyttäjänsä lihaskuntoa yllä järkevämmin kuin yksikään salilaite.
Kun muutin nykyiseen talooni, pudotin aiemman asukkaan yli 18 000 kWh vuosikulutuksen kulutuksen 4000 kilowattituntiin. Eikä se ollut edes vaikeata.
Nyt on vihdoinkin järkevää pudottaa sisäilman lämpötila 23 asteesta vähintään viisi astetta alemmaksi, viihtyä ja nukkua samalla paremmin, sammuttaa turhia migreeniä aiheuttavia jouluvaloja, ja aidosti pohtia miten orjuuttavia monet sähkölaitteet ovat, varsinkin kun vastaavat manuaaliset toiminnot ovat vain odottamassa jälleenkäyttöään
Vesa Luhta
TIETOLAATIKKO