Kun aloi­tin opis­ke­lu­ni Ou­lun di­a­ko­ni­ao­pis­tos­sa vuon­na 1976, hain pan­kis­ta lai­naa, jol­la os­tin käy­te­tyn pu­nai­sen pik­ku­fii­a­tin, Fii­at 1600. Voi sitä vauh­din hur­maa kor­kein­taan 70 km tun­ti­vauh­dil­la, kun sai ajel­la Kaus­ti­sel­ta Ou­luun au­tol­la, jon­ka ta­pa­na oli kie­hua ai­na muu­ta­man ker­ran mat­kan ai­ka­na. Ei aut­ta­nut kuin py­säh­tyä, nos­taa ko­ne­pel­ti au­ki ja li­sä­tä vet­tä syy­lä­riin ja niin taas mat­ka jat­kui.

Mak­soin lai­naa ta­kai­sin vuo­sien var­rel­la kesä- ja vii­kon­lop­pu­töi­den avul­la, kun­nes erää­nä päi­vä­nä pan­kis­ta tuli iso kir­je­kuo­ri ja sii­nä lai­na­pa­pe­rit ja lei­mat joka si­vul­la, jos­sa luki, vel­ka suo­ri­tet­tu. Nyt au­to oli mi­nun ei­kä pan­kin. No vuo­sien var­rel­la au­to­ja on tul­lut ja men­nyt, uut­ta vel­kaa otet­tu ja mak­set­tu pois tai sit­ten mak­se­taan edel­leen­kin. Mut­ta se hel­po­tus, kun en­sim­mäi­nen vel­ka oli mak­set­tu ja näki pan­kin lei­man ve­lan mak­sa­mi­ses­ta, se oli elä­mä­ni huip­pu­het­kiä ja sai omis­taa jo­tain omaa, iki­o­maa.

Kuin­ka pal­jon me jääm­me­kään vel­kaa toi­sil­lem­me. Pi­tä­mät­tö­miä lu­pauk­sia, avu­nan­to­ja, avus­ta­mi­sia, ta­paa­mi­sia, hy­viä sa­no­ja ja kii­tok­sia. Jääm­me myös vel­kaa Ju­ma­lal­le sii­tä, mi­ten olem­me päi­väm­me käyt­tä­neet. Ju­ma­lal­le olem­me ai­na vel­kaa, sil­lä em­me osaa oi­kein käyt­tää meil­le an­net­tu­ja päi­viä ja het­kiä. Olem­me rik­ko­neet kaik­kia kym­men­tä käs­kyä vas­taan ja yh­det­tä­tois­ta­kin, niin kuin eräs ih­mi­nen sa­noi.

Ju­ma­lal­le ole­vaa vel­kaa em­me voi mak­saa an­si­o­töis­tä tai elä­ke­ra­hois­ta ei­kä edes sil­lä, et­tä yri­täm­me nou­dat­taa kym­men­tä käs­kyä niin hy­vin kuin osaam­me. Mut­ta Ju­ma­lam­me on­kin pan­kin­joh­ta­ja­na ai­van toi­sen­lai­nen kuin maal­li­set pan­kin­joh­ta­jat. Kun elä­män kol­hi­ma, syyl­li­syy­den pai­na­ma ih­mi­nen tu­lee tai­vaal­li­sen pan­kin­joh­ta­jan luok­se ano­maan li­sää mak­su­ai­kaa, saa hän kuul­la us­ko­mat­to­mat sa­nat; si­nun syn­ti­vel­ka­si on mak­set­tu Gol­ga­tan ris­til­lä. Jee­sus on re­pi­nyt rik­ki si­nun syn­ti­vel­ka­kir­ja­si, et ole mi­tään vel­kaa, mene rau­has­sa, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Ja tämä syn­nin­pääs­tö lu­e­taan si­nul­le rau­haan, iloon ja va­pau­teen as­ti.

Ja vaik­ka elä­mä­si oli­si­kin kuin pik­ku­fii­a­til­la me­noa, hi­taas­ti ja vä­lil­lä pe­lä­ten, jää­kö mat­ka kes­ken, pää­see­kö pe­ril­le, niin saat luot­taa sii­hen, et­tä pää­si­äi­sen Her­ra ei tur­haan kuol­lut puo­les­ta­si. Ris­til­lä hän näki jo si­nut ja ra­kas­ti si­nua niin pal­jon, et­tä an­toi oman hen­ken­sä si­nun elä­mä­si polt­to­ai­neek­si, jot­ta ker­ran pää­si­sit ko­tiin, ko­tiin, jon­ka oves­sa lu­kee ter­ve­tu­loa. Vaik­ka polt­to­ai­nei­den hin­nat ovat nous­seet, niin Ju­ma­lan ar­mo on ai­na il­mais­ta ja sii­tä riit­tää kai­kil­le, jot­ka ko­ke­vat, et­tei­vät ole elä­mäs­sään mis­sään on­nis­tu­neet, ovat huo­nom­pia kuin toi­set. Kris­tus ei mene rik­ki sii­tä, et­tä teem­me syn­tiä, mut­ta hän ha­lu­aa an­taa ar­mon kai­kil­le, jot­ka tu­le­vat hä­nen luok­seen syn­ti­taak­kan­sa al­la mat­kaa te­ke­vil­le. Jee­suk­sel­la on ai­na an­teek­si­an­non sa­nat tiel­le hyy­ty­neil­le. Ei Ju­ma­lan ar­mol­la au­to­jen tank­ke­ja täy­te­tä, mut­ta Ju­ma­la ar­mo an­taa voi­man jat­kaa elä­män mat­kaa toi­von eväät mat­ka­re­pus­sa ja oman­tun­non rau­ha sy­dä­mes­sä.

Pik­ku­fii­a­til­la ei men­nä tai­vaa­seen, mut­ta Jee­suk­sen ris­tin­työn täh­den saat us­koa it­se­si juu­ri nyt Ju­ma­lan po­jan mat­ka­seu­ru­ee­seen koh­ti tai­vas­ta, mis­sä ei ole so­tia, ei sai­raut­ta ei kär­si­mys­tä, vaan jos­sa pää­si­äi­sen her­ra saa ot­taa si­nut luok­seen ja ra­kas­taa si­nut ehe­äk­si oman ris­tin­työn­sä täh­den.

Hy­vää mat­kaa Jee­sus sy­dä­mes­sä!

ent. Uts­jo­en di­a­ko­nis­sa,

nyk. Per­hon kirk­ko­her­ra Ei­ja Sep­pä