"On kierretty muutakin kuin Kiveliön baaria"
Johtavan lääkärin koronatiedote
Saamelaismääritelmän muuttamisella ei saa syrjäyttää toisia saamelaisia
Mitä kuuluu karhumiehen syksyyn?
Nuottareeskaa parempaa kalaa saa etsimällä etsiä
Inarin Kirkonkylältä löytyy tätä nykyä oma skeittiparkki
Eelis Valikainen uuteen reittiennätykseen Juhlahölkässä
Kaikki mitä olet aina halunnut tietää Murmanskista
Ivalon urheilutalo on tiensä päässä
Ivalon torin paikkaa pähkäillään Inarin teknisessä lautakunnassa
A-
A+
Petsamon marttyyrin kyynelten tie Stalinin kauhujen kalmistoon
Petsamon luostarin viimeinen johtaja, pappismunkki Paisi ammuttiin joulukuussa 1940. Ruumis haudattiin Pietarin lähelle Levashovon joukkohautaan, kuten tuhannet muutkin Stalinin vainojen uhrit. Pappismunkki Paisin tunteneet ovat kuolleet aika päiviä sitten. Paisin Petsamon muistoja ei aikoinaan taltioitu muistiin kotiseutuhistorioitsijoiden voimin. Paisista ei ole jäljellä yhtään tarinaa, eikä minkäänlaista kaskun poikastakaan. Elina Kahla on tarttunut lähes mahdottomalta tuntuvaan tehtävään ja saanut koottua Paisin elämästä löytyvistä tiedonmurusista Paisin elämäntarinan, kirjan nimeltä "Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari."
Petsamo kuului Suomelle vuodesta 1920 aina vuoteen 1944 asti. Petsamon myötä Suomi sai kaivatun yhteyden Jäämerelle, mutta samassa lahjassa tuli jotain, mitä ei oikein taidettu kaivata.
1500-luvulla perustettu maailman pohjoisin ortodoksiluostari edusti Suomen syliin tipahtanutta kiusallista kulttuuripiirien törmäystä. Luostari oli nyt Suomen rajojen sisällä, mutta sen munkit ja työväestö olivat käytännössä kaikki venäjänkielisiä. Armas Launis nimitti vuonna 1921 Petsamon luostarin munkkeja "munkkirasputineiksi" ja koltat olivat puolestaan näiden munkkirasputiinien rujoja jälkeläisiä.
Paavali Varlaminpoika Rjabov, pappismunkki Paisi, astui luostarinjohtajan virkaan 8. huhtikuuta 1932. Paisi oli syntynyt Arkangelissa ja hän saapui Petsamon luostariin parhaassa iässä, 27-vuotiaana vuonna 1908. Paisi oli kuuliaisuustehtävissä kunnostautunut ruumiillisissa töissä, tavaranhankinnassa ja häneltä onnistui myös kellojen korjaaminen, kuten monelta muultakin munkilta. Elina Kahla arvelee, että Paisi oli sanan varsinaisessa merkityksessä Petsamon luostarin omia poikia, varttunut sen riveissä, ja se oli syynä hänen valintaansa luostarin esimieheksi.
Paisi hoiti myös luostarin raha-asioita ja teki monet matkat Norjan Vuoreijaan, koska siellä olevassa pankissa oli luostarin tili. Parkkinassa olisi ollut Kansallis-Osakepankin konttori, mutta sinne ei luostari halunnut varojaan tallettaa. Rahastonhoitaja, munkki Joona tiesi, että bolsevikit olivat ryövänneet yhden luostarin pankkitilin tyhjäksi Arkangelissa ja epäluuloinen Joona suositteli Norjan pankkilaitosta, koska se olisi turvallisin vaihtoehto talletuksille.
Tiedonmuruja sieltä täältä
Petsamon luostarin munkeista ehkä värikkäin oli Parmen, joka jäi aikakirjoihin itseoppineena tuhattaiturina ja sähkölaitoksen keksijänä. Parmen oli nuorena miehenä palvellut tykistössä ja menettänyt siellä toisen jalkansa. Iloinen ja ystävällinen Parmen kilkutti pajassaan kokoon auton, jolla kyyditti petsamolaisia ja vei välillä humalaisia putkaan antaen näin virka-apua poliisille. Parmen suistui autonsa kanssa tieltä ja sai surmansa vuonna 1932. Hän oli Petsamon ensimmäinen liikenneonnettomuuden uhri.
Veljet ottivat kanssakilvoittelijansa Parmenin lähdön rauhallisesti: "Oli vanha, kohta kuitenkin olisi kuollut. Iloisena sai nyt kuolla...lysti oli."
Elina Kahla toteaa suoraan, että pappismunkki Paisista ei ole tällaisia tarinoita, eikä luonnekuvauksia. Kokonaiskuvaa on parsittava kokoon sieltä täältä löytyvistä tiedonmurusista. Edes siitä ei ole tietoa, minkä verran Paisi ehti oppia suomea. Ilmeisesti kielitaitoa kertyi jonkin verran ihan pakostakin, koska hän joutui luostarin edustajana olemaan yhteyksissä suomenkieliseen virkavaltaan Petsamossa.
Vuonna 1934 arkkipiispa Herman teki ensimmäisen piispantarkastusmatkansa Petsamoon. Pappiskokelas Aari Surakka teki matkasta Aamun Koitto-lehteen peräti viisisivuisen reportaasin, joka keskittyy matkareitin innostuneeseen maalailuun. Petsamon luostarille Surakka ei tosin montakaan sanaa uhraa, mutta toteaa paljonpuhuvasti, että Valamon ja Konevitsan komeisiin luostarirakennuksiin verrattuna Petsamon Yläluostari vaikutti vieraisiin lannistavasti ja esimies Paisi "puhui tuskin kuuluvalla äänellä ja näytti hyvin pelokkaalta arkkipiispan edessä."
Surakan rivit eivät ole kovin mairittelevia Paisia kohtaan. Kirjailija Kahla arvelee, että ehkä hiljainen ja pidättyväinen Paisi osoitti näin vain kuuliaisuuttaan esivallalle. Toki parraton arkkipiispa Herman kuului epäilyttäviin uudistajiin ja Paisi puolestaan partoineen vanhaan koulukuntaan. Arkkipiispa Herman oli lisäksi aikaisemmin vähätellyt luostareita ja pitänyt niitä menneisyyden jäänteitä. Paisi esiintyi piispantarkastuksessa nöyrästi ja asiallisesti, mutta ehkäpä otti samalla sen edustaman vieraan arvomaailman tähden vähän henkistä etäisyyttä seurueeseen.
Kahla epäilee, että Surakka puolestaan halusi lehtijutussaan vähän piikitellä Paisia korostaakseen omaa suomenmielisyyttään.
Vuonna 1933 Paisi lähetti kirjeen arkkipiispalle. Kirjeessä Paisi kertoo veljestön saaneen venäläisestä lehdestä lukea siirrytyn uuteen ajanlaskuun. Nyt, siis toistakymmentä vuotta virallisen siirron jälkeen, hän ikään kuin neutraalisti kyselee arkkipiispalta, koska heidän uuden ajanlaskunsa mukaan oikein pitäisi luostarin perustajan Pyhittäjä Trifonin merkkipäivää viettää?
Kertoiko tiedustelu välien etäisyydestä ja viileydestä, jos veljestö tosiaan sai lukea ajanlaskuasiasta sanomalehdestä, vieläpä venäläisestä?
Vuonna 1934 Paisi lähetti arkkipiispalle yksityiskohtaisen luettelon luostarin omaisuudesta. Hän luettelee kaiken astioista päähineisiin. Hevoset ja lehmät Paisi luettelee nimiltä ja kertoo niiden iätkin. Kun Paisi on kirjeessään ensin kertonut yksityiskohtaiset tiedot luostarin elikoista, luettelee hän sen jälkeen munkkiveljestön nimet ja iät. Ehkä Paisi halusi osoittaa nöyryyttä tällaisella kirjaamisjärjestyksellä.
Arkkipiispa Herman teki viimeisen tarkastusmatkansa Petsamon luostariin heinäkuussa 1939. Aamun Koitossa matkaa kuvataan niin tylyin sanankääntein, ettei arvailuille jää sijaa. Ainoat kehunsa arkkipiispa kohdisti koeviljelyksille ja uudelle maantielle. Paisia hän kovistelee luostarin vuosikertomusten toimittamisen laiminlyönnistä.
Paisi ei kyennyt niitä toimittamaan, koska luostarilla ei ollut suomen kieltä taitavaa kanslistia. Hän pyysikin vapautusta tästä velvollisuudesta, mutta vastakaikua ei tullut. Seurakuntapastori Yrjö Räme oli luostarin puolella, mutta kun hän toimitti virkavelvollisuuksiaan moottoripyörällä pitkin laajaa seurakuntaansa, niin ei hänellä jäänyt aikaa luostarin tukemiseen, eikä vuosikertomusten laadintaan.
Luostari jäi venäläisten käsiin
Talvisodassa luostarin veljestö, työväki ja läheisen lapinkylän koltat jäivät sotatoimialueelle. Elina Kahlan mukaan he eivät saaneet viranomaisilta virallista lähtömääräystä. Suomen siirtomaaherroja ei munkkien kohtalo koskettanut, mutta toisaalta ei tainnut luostarin johtaja Paisikaan asiasta huolta kantaa. Paisi oli sisäistänyt edeltäjänsä Jonafanin ja pyhittäjä Trifonin opetuksen passiivisesta vastarinnasta. Trifon oli kuolinvuoteellaan ennustanut luostaria kohtaavan tuhon ja kehottanut veljestöä ottamaan tyynesti vastaan marttyyrikuoleman ja pidättäytyä tarttumasta aseisiin kirkossa.
Puna-armeija valtasi luostarin 3. joulukuuta 1939 ja otti sen haltuunsa. Isä Paisin kuulustelut alkoivat luostarissa välittömästi. Tammikuun puolivälissä Paisia kehotettiin pukeutumaan lämpimästi matkaa varten, hänet vietiin autoon ja se olikin viimeinen kerta kun munkkiveljet näkivät johtajansa. Tämän jälkeen he eivät ikinä kuulleet isä Paisista enää mitään.
Munkit vietiin Liinahamariin, josta heidän matkansa jatkui laivalla Murmanskiin ja sieltä viimein Revdan leirivankilaan. Rauhanteon jälkeen toukokuussa munkit matkasivat taas Liinahamariin, sieltä matka jatkui Virtaniemeen kahden ja puolen kuukauden karanteeniin, ja sieltä jälleen Petsamoon.
Syksy oli pitkällä ja munkit kiirehtivät luostariin palatessaan kylvöheinän niittoon. Elämää järjesteltiin talvea vasten kovalla kiireellä käyntiin. Jouluyönä 1940 kipinä sytytti luostarin päärakennuksen ja poltti sen maan tasalle. Ajankohta liitti onnettomuuden samoin jouluyönä, ainakin legendan mukaan, vuonna 1589 tapahtuneeseen Petsamon luostarin hävitykseen ja munkkien joukkosurmaan.
Poliisikuulusteluissa selvisi pian tulipalon syykin. Nuohous oli laiminlyöty, kun se oli päässyt sotatohinassa unohtumaan.
Vakoilua ja neuvostovastaista toimintaa
Elina Kahla istui kahtena keväisenä päivänä Murmanskin FSB:n tiloissa lukemassa läpi isä Paisin tutkintamappien sisältöä. Kuulustelupöytäkirjoista selviää, että isä Paisia syytettiin alusta lähtien vakoilusta ja neuvostovastaisesta toiminnasta. Syytteet ja tunnustukset oli etukäteen muotoiltu - syytetty piti vain ensin saada ymmärtämään oma syyllisyyteensä ja raapaisemaan lopulta nimensä tunnustuspöytäkirjaan.
Kahla istuu kuumassa FSB:n kamarissa ja kääntelee vanhoja, kellastuneita ja haprastuneita papereita ja lappusia. Osa arkeista on kirjoitettu täyteen reunoja myöten. Lyijykynämerkinnät alkavat olla jo haalistuneita. Paikoin papereille läiskähtänyt muste tekee lukemisesta vaikean. Yksin Kahla ei huoneessa istu, vaan häntä tarkkailee niukkasanainen naisvirkailija Viktoria.
Kansioista tippuu suljettuja kirjekuoria, joita ei saa avata. Kahla kysyy, mitä kirjekuorissa mahtaisi olla. Virkailija vastaa ystävällisesti yhdellä lauseella: "Ehkäpä kuulustelijoihin itseensä liittyvää informaatiota."
Kahla luulee ymmärtävänsä mitä Viktoria tarkoittaa. Kuulustelijoitakin tarkkailtiin ja vakoiltiin. Kuulustelijoidenkin elinajanodote oli Stalinin kauhun vuosina lyhyt. Ohimennen Kahlaa valvova Viktoria katselee isä Paisin kaunista ja kieliopillista virheetöntä käsialaa ja lausahtaa: "Sivistynyt ihminen, mutta ei selvästikään ymmärtänyt, minkä kanssa oli tekemisissä."
Kuulusteluja kuulustelujen päälle
Isä Paisin kuulustelut jatkuivat kuukaudesta toiseen, aamusta iltaan, ja illasta aamuun. Kysymykset eivät paljon muutu, vaikka kuulustelijat vaihtuvatkin. Kuulusteluja tehtiin Petsamossa, Murmanskissa ja Leningradissa.
Paisilta kysyttiin muun muassa, että "miten olette perillä kirkollishallituksen Neuvostoliittoa vastaan suuntaamasta toiminnasta? Paisin vastaus on varsin asiallinen:
"Siitä en ole perillä lainkaan. Kirkollishallitus julkaisi kahta sanomalehteä, Utrennaja zarja (Aamun Koitto) venäjäksi ja toista sanomalehteä suomeksi. Näitä sanomalehtiä tilasin aivan viime aikoihin asti. Nyt en muista, mitä niissä kirjoitettiin neuvostovallasta. Kaukana pohjoisessa asuessani en tiennyt enkä kuullut, millaisia taistelusuunnitelmia kirkollishallituksella oli Neuvostoliittoa vastaan."
Kuulustelupapereista voi päätellä, ettei kuulustelijoita miellyttänyt suomalaishallinnon määräysten noudattaminen. Tämäkin Paisin vastaus siirrettiin syytösasiakirjaan ja luettiin isä Paisille syytteeksi.
Kahla mainitsee, että koko kuulustelujen ydin oli absurdi ja kaksinaamainen. Bolsevikit olivat itse luovuttaneet Petsamon alueen suomalaisille Tarton rauhansopimuksessa. Isä Paisi ei koskaan ollut Neuvostoliiton kansalainen ja Suomen kansalainen hän oli vuodesta 1922 alkaen, elämänsä loppuun asti. Kuulustelijoiden silmissä Suomen kansalainen Paisi ei saanut armoa siitä, että hän oli elänyt ja toiminut Suomen hyväksi ja Suomen lakien mukaan. Hänet tuomittiin ja teloitettiin kylmäverisesti ikään kuin hän olisi pettänyt "omansa".
Kuulusteluissa vaiettiin aina siitä, että Paisi oli Suomen kansalainen. Hän oli Suomen ortodoksisen kirkon alainen pappi, joka jumalanpalveluksissa rukoili varjelusta maansa esivallalle ja puolustusvoimille. Tämä oli osa Paisin neuvostovastaista toimintaa, joka osaltaan sinetöi hänen kuolemantuomionsa.
Kaksi porontaljaa todisteena
Mahtoivatko kuulustelijat uskoa itsekään, kun he tulkitsivat Paisin lähettämät kaksi porontaljaa venäläisen emigranttijärjestön edustajalle neuvostovihamielisen aseellisen hyökkäyksen valmisteluksi.
Paisilla oli jonkinlainen kirjeenvaihtoyhteys herraan nimeltä Pjotr Seliverstov, joka oli Euroopassa toimivan ja Neuvostoliitossa maanalaisesti toimivan emigranttijärjestön edustaja. Seliverstov kirjoitti luostariin isä Paisille, voisiko luostari lähettää heille kaksi porontaljaa, joille olisi käyttöä tulevalla Venäjän-retkellä. Ei ole tietoa, päätyivätko nuo kaksi taljaa koskaan edes oikeaan osoitteeseen perille, mutta tieto lähetyksestä oli kuitenkin kuuluistelijoilla. Kuulustelijat tulkitsivat Paisin porontalja-episodin neuvostovihamielisen aseellisen hyökkäyksen valmisteluksi.
Ei ole tarkasti tiedossa, mitä porontaljoilla oli yleensä tarkoitus tehdä, mutta ehkä niitä olisi tarvittu kahden pohjoisen rajan yli havittelevan seikkailijan lämmikkeeksi. Isä Paisi ei kirjeessään Seliverstoville mitenkään yllytä kapinaan, vaan mainitsee vain lakonisesti: "Venäläiset ovat nyt voimakkaita, heitä vastaan nouseminen on vaarallista."
NKVD:n kuulustelupenkissä isä Paisi luonnehtii kirjettään vilpittömästi: "En minä enempää kannustanut kuin torjunutkaan hänen aikeitaan."
Herra Seliverstovia Paisi ei koskaan tavannut, eikä ole tietoa toteutuiko tuo Seliverstovin suunnittelema retkikään koskaan.
Vastavallankumouksellista toimintaa
Isä Paisin kuulustelijat tekivät kuukaudesta toiseen sitkeää työtä. Kaikki isä Paisin toiminta asetettiin outoon valoon. Oli selvää, että luostarissa oli käynyt monenlaisia vieraita ja ihmisiä myös virkatehtävissä, Suomen tasavallan presidenteistä poliiseihin, joiden joukkoon mahtui niin arkipäiväistä Petsamon konstaapelia kuin salaista poliisiakin. Kävihän luostarissa poromies Matti Piera Halttakin, jonka kanssa Paisi jutteli niitä näitä neuvostorajasta. Kaikki nämä tapaamiset olivat lopulta Neuvostoliittoa vastaan suunnattua vastavallankumouksellista toimintaa.
Sen Paisi myönsi suoraan, että hän auttoi erotuksetta niitä ihmisiä, joita tuli rajan yli. Yksi loikkareista oli Solodovnikov-niminen Murmanskista kotoisin ollut pappi. Loikkarit eivät mitenkään lymyilleet salaa luostarissa, vaan sieltä heidät ohjattiin suomalaisen virkavallan huomaan. Joskus luostarin pihaan tupsahti muurmanninsuomalaisia, jotka olivat saaneet neuvostovallasta tarpeekseen ja lähteneet vaeltamaan kohti Suomen Petsamoa. Näistäkin vaeltajista Paisi puhuu ja sanoo, että nimet ovat unohtuneet.
Raskauttava oli kirje, jonka Paisi lähetti Valamoon vuonna 1933. Siinä hän kirjoitti: "Odotan alati Venäjän kansan vapautumista kommunismin ikeestä. Tapahtuisipa se tänä vuonna!"
Joulukuussa 1939 Paisilta kysytään miten hän henkilökohtaisesti suhtautuu Neuvostoliittoon. Paisi vastaa rakastavansa vanhaa Venäjää, synnyinmaataan, mutta hän on joskus lausunut mielipiteensä nykyisestä Neuvostoliitossa vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä.
Voita ja kermaa suomalaiselle poliisille
Luostarissa säilytettiin muutamaa vanhaa haulikontorrakkoa jäänteenä ajalta jolloin munkkiveljesten joukossa oli innokkaita metsämiehiä. Tämä oli tietysti "asevarasto" vastavallankumouksellista toimintaa varten.
Isä Paisin asemaa ei parantanut sekään, että hän oli pari kertaa lahjoittanut kermaa ja maitoa suomalaiselle poliisille.
Petsamossa muitakin munkkeja oli kuulusteltu ja yksi heistä oli isä Joona, joka kuulustelupöytäkirjojen perusteella on vastaillut hyvin laajasti ja auliisti kuulustelijan kysymyksiin, sellaisessa sävyssä kuin haluaisi olla mieliksi kuulustelijalleen.
Isä Joonan vastauksissa pilkahtaa erikoisia sanankäänteitä, kun hän puhuu, kuinka Paisi "toimitti maksutta" kermaa poliisipäällikkö Uurasmaalle. Joona myös "tiesi" Paisin olleen hyvissä väleissä poliittisen poliisin edustajien kanssa, joihin Uurasmaakin kuului.
Kuulustelupöytäkirjan rivien väleistä voi saada sellaisenkin käsityksen, että isä Joonan vastauksissa välähtää esiin tuskin havaittava kauna Paisia kohtaan, jonka kanssa hän oli sentään kilvoitellut munkkina jo kolmenkymmenen vuoden ajan.
Pappismunkki Joona oli isä Paisia yhdeksän vuotta vanhempi ja joissakin asioissa kokeneempi. Luostarin johtajan vaalissa hän oli kuitenkin aikoinaan hävinnyt Paisille. Voi pohtia, kävikö niin, ettei kristillinen rakkaus hyvin läheisesti toistensa kanssa sidoksissa olevien ihmisten kanssa lopulta kestänytkään ankaria koetuksia...
Tuomitaan ammuttavaksi
Ensimmäisissä kuulustelupöytäkirjoissa isä Paisin käsiala on kaunista ja allekirjoituksen hän kirjoittaa näkyvästi ja varmasti. Viimeisissä pöytäkirjoissa isä Paisin käsiala on haparoivaa ja allekirjoitus on kuin hätäisesti raapaistu.
Lopulta Paisi myöntää syyllistyneensä kaikkiin esitettyihin syytteisiin. Elina Kahlan mukaan sanavalinnat isä Paisin tunnustuksessa eivät kuulosta lainkaan isä Paisin suusta tulleilta, mutta Stalinin kuulustelukoneiston tyyli oli se, että kuulustelijat laativat tunnustuksen etukäteen ja kun vanki oli saanut riittävästi käsittelyä, niin hän oli valmis pistämään nimensä minkälaiseen paperiin hyvänsä.
Isä Paisi eli Rjabov Pavel Varlamovits tuomittiin kymmeneksi vuodeksi ojennus- ja työleirille. Kaavaan kuului, että tuomittu haki muutosta ja niinkään kuului ajan tapaan, että valituksen jälkeen leirituomio muuttuikin kuolemantuomioksi.
Leningradin sotilaspiirin sotatribunaali päätti 19.11.1940, että Isä Paisille langetetaan korkein rikoslain tuomio - eli hänet ammutaan.
Asiakirjojen mukaan isä Paisi teloitettiin ampumalla 28. joulukuuta 1940, vanhan ajanlaskun mukaisena Trifon Petsamolaisen muistopäivänä. Isä Paisin maalliset jäännökset lepäävät tuhansien joukossa Levashovon merkitsemättömässä joukkohaudassa Viipuriin johtavan tien eteläpuolella. Pravda kirjoitti, että pappismunkki Paisi oli teloitettu kansanvihollisena.
Isä Paisi asteli teloituspaikalleen 59-vuotiaana. Hänen kyynelten tiensä oli kestänyt vuoden. Hän oli tiennyt kohtalonsa NKVD:n tyrmissä lojuessaan jo pitkään, eikä hänellä lopulta ollut muuta varjeltavaa kuin oma sielunsa.
Jaakko Peltomaa
"Tutkinnan päämääränä oli Neuvostoliiton ulkopuolella toimivan venäläistaustaisen luostarin neuvostovastaisen toiminnan paljastaminen. Päämäärä oli asetettu jo ennen kuulustelujen alkamista..."
TIETOLAATIKKO
Isä Paisia ei ole liitetty pyhien joukkoon
Murmanskin syyttäjänviraston aloitteesta isä Paisin maine palautettiin 1992.
Venäjän kirkko ei ole lukenut isä Paisia pyhittäjämarttyyrien joukkoon, kuten monta muuta syyttömänä tuomittua. Elina Kahla kummastelee kirjassa, miksi juuri isä Paisin kanonisointiprosessi on juuttunut Venäjällä paikoilleen ilman selityksiä.
Isä Paisin ristiriitainen identiteetti heijastuu näin Venäjällä vielä tähän päivään asti. Häntä ei ole nähty selkeästi "omana" kirkonmiehenä. Isä Paisin kohtalona voi olla myös eräänlainen väliinputoaja. Kun Venäjä haluaa nyt kiinnittää huomiota historian menestyksen hetkiin, eikä Neuvostoajan terroriin, niin ei yhden isä Paisin kohtalo silloin paljon kiinnosta. Ja venäläisille Paisi on yksi ruumis lukemattomien muiden valtioterrorin uhrien joukossa.
Arkkipiispa Herman oli siunannut aikoinaan Paisin luostarin johtajan tehtävään ja ojentanut hänelle johtajan sauvan, mutta igumenin arvonimeä hän ei tuolloin myöntänyt, eikä sitä tullut myöhemminkään.
– Mahtoiko syynä olla Hermanin käsitys siitä, että Petsamon luostari vääjäämättömästi näivettyy, tai ehkä hän halusi jäädä seuraamaan mihin uusi luostarin johtaja oikein kykenee, pohtii Kahla.
"Petsamon luostari loistaa priimuksena"
Luostarielämän ikiaikaiset pilarit olivat rukouselämä ja omavarainen taloudenpito.
Valamon igumeni Mavrikin vuonna 1937 laatimassa raportissa mainitaan, että Petsamon luostarista maitoa saatiin keskimäärin 80 litraa päivässä, kahdeksasta lehmästä. Veljestölle jaettiin maitoa jokaisena paastottomana päivänä puoli litraa henkeä kohden. Liikamaidosta kirnuttiin voita, jota käytettiin veljestön ja työläisten muonittamiseen.
Igumeni Mavriki kirjoitti lokakuussa 1937, että toisin kuin Valamo ja Konevitsa, Petsamo tuottaa jopa taloudellista voittoa. Lisäksi Petsamon luostarin veljestö oli keski-iältään kahdeksan vuotta nuorempaa kuin Valamossa ja Konevitsassa. Mavriki kehuu, että Petsamo hakkaa Suomen muut miesluostarit myös "elävässä voimassa",
Petsamon luostarissa kun oli lokakuussa -37 pappismunkkeja 3, munkkidiakoneja 3, munkkeja 11 ja noviiseja 6, eli yhteensä 22 henkeä. Veljestön luku on kieltämättä pienin kuin missään muussa luostarissa, mutta igumeeni iloitsi siitä, että veljestön keski-ikä on samalla myös alhaisin - keski-ikä 58 vuotta, kun Valamossa ja Konevitsassa se oli jo 66 vuotta.
Veljestö oli harventunut ja luostarin siisteyskin jätti joskus toivomisen varaa, mutta luostari säilyi loppuun asti alueen kulttuurikehtona ja työnantajana. Petsamon luostari tarjosi lähiseutujen asukkaille uskontoon katsomatta myös ammattioppia. Verstaista valmistui mekaanikkoja, räätäleitä, nahkureita, turkkureita, suutareita, puuseppiä, kelloseppiä ja monen muun käsityötaidon harjoittajia.
Munkeilla oli kolme ompelukonetta vaatteiden ompeluun ja huoltoon. Venäjänkieliseen kouluun pääsivät yhä kaikki halukkaat. Orpoja ortodoksilapsia otettiin luostarin hoiviin ja kodittomat saivat turvapaikan.
Petsamon luostari tarjosi kesäsesongin aikaan kaikille kynnelle kykeneville heinäntekoa, talvisaikaan metsätöitä ja ympäri vuoden karjanhoitoa. Voimien mukaan myös kalastettiin, marjastettiin ja sienestettiin. Kalaa ja sieniä kuivattiin, marjoja säilöttiin ja myytiin. Perunaa ja kylvöheinää myytiin rahasta rajavartiostolle ja osuuskauppaan. Kylvöheinän luovutus oli aikanaan yksi raskauttava todiste, kun isä Paisin kyynelten tie alkoi.
