Sanna on kutonut jo lähes sata islantilaispaitaa
Anu Avaskari ja Inka Kangasniemi Sanna Ukkola Livessä
KHO-saamelaiset pitää poistaa vaaliluettelosta
Nuorgamissa syötiin hernekeittoa uuden koulun kunniaksi
Enska Mäntykangas muutti majaa Suomussalmelle
Talvikauteen luottavaisin ja toiveikkain mielin
Sairaalantien jätepisteelle katsellaan uutta paikkaa
Camera Borealis 2021 esitteli katsojille Saamenmaan vuodenajat
Mari Palolahtea esitetään keskustan aluevaaliehdokkaaksi
Postin toiminta
uhkaa näivettää
Lapin paikallismedioita
A-
A+
Korona-aika laittoi inarilaisten puikot heilumaan
Sanna on kutonut jo lähes sata islantilaispaitaa
Korona-aika on innostanut inarilaisetkin kutomaan islantilaisneuleita. Ivalojoen rannalla Viekkalassa asuva Sanna Karppinen on kutonut jo lähemmäs sata islantilaispaitaa. – Eihän tämän parempaa ajankulua näin koronakeväänä voi ollakaan, jos ei hiihtämistä lasketa. Täällä Inarin kunnan alueella kudotaan niin ahkerasti islantilaisia, että langatkin ovat välillä loppuneet kaupasta, kertoo Sanna.
Sanna Karppinen muistelee, että siitä on viisi vuotta aikaa, kun hän kutoi ensimmäisen islantilaisen villapaidan. Kutomista ja käsitöiden tekoa hän on muutenkin tehnyt koko ikänsä.
– Nyt korona-aikana olen sitten ollut oikein hengessä mukana ja kutonut näitä siinä missä toisetkin.
Sanna katselee millaisia islantilaispaitoja kotona sattuu tällä hetkellä olemaan. Parikymmentä paitaa löytyy, mutta useimmat hän on antanut lahjaksi sukulaisilleen ja ystävilleen.
– Tässä näyttää olevan useampia näitä Riddari-neuleita. Riddari onkin yksi suosituimpia islantilaisneulemalleja. Kun käy Ivalossa kaupassa, niin aina siellä jollakin näkyy islantilaispaita päällä ja yleensä se on tämä Riddari. Ritaristahan tämä minullakin käyntiin lähti, kun näin tämän netissä.
Käsityöläisenä Sanna tietää, ettei suomalaisessa villassakaan mitään vikaa ole ja siitä syntyy kelpo villapaita.
– Islantilaisen lampaanvillan ominaisuudet ovat kuitenkin vielä paremmat kuin suomalaisen. Islantilainen kestää vesisadettakin, eikä se kastu läpi. Islantilaisen lampaan villa on niin paljon tiheämpi ja hylkimisominaisuus on parempi kuin suomalaisella.
Sanna on testannut islantilaispaitoja kovassa käytössä. Kun hän lähtee lenkille, niin hän saattaa vetäistä villapaidan päällimmäiseksi. Se kestää lumisateet ja vesisateet. Sannan mies oli haastattelupäivänä lähtenyt kavereittensa kanssa pilkille Suolisvuonolle - ja mikäpä muu hänellä oli päällään kuin islantilaisneule.
– Pilkkireissuilla tuulisella järvenselällä islantilainen on ihan ehdoton. Ja nämä ovat kestäviä paitoja, mutta yhden villapaidan Janne kyllä onnistui pitämään puhki. Hän pitikin sitä töissä yötä päivää, eikä paita nyt siitä niinkään vielä kulunut, mutta kun siihen tuli hitsauksen takia reikiä...
Sanna sanoo, että jos islantilaista pitää päällä oikein tosissaan, niin ennen pitkää voi tulla reikä kyynärpäähän. Kyynärpäät voi kuitenkin vahvistaa ja parsia niin, että lopputulos on aivan hyvännäköinen.
Villapaita puhdistuu hangessa
Islantilainen villa pesee niinsanotusti itse itsensä vielä paremmin kuin suomalainen. Hienhaju ei villaan tartu yleensäkään ja villapaidan voi heittää vaikka lumihankeen puhdistumaan ja tuulettumaan.
– Pakkaspäivinä villapaidan voi pistää hankeen ja sitähän voi siinä vielä vähän pyöräyttää molemmin puolin puhtaassa lumessa. Minä olen yhden islantilaisen pessyt kokeeksi pyykkikoneella villaohjelmalla ja siinä kävi vähän kuten pelkäsinkin, että ei se paita siellä parantunut. Kyllä pyykkikone on aina pahasta villapaidalle ja siellä katoaa villan lämpöominaisuudet.
Jotkut käsittelevät uuden islantilaisneuleen etikalla, jotta neule pehmenee. Neuleiden pehmentämiseen käytetään myös huuhteluainetta ja hiustenhoitoainetta. Sanna ei ole tälle linjalle lähtenyt.
– Jotkut tosiaan käyttää etikkaa viimeistelyyn ja sillä saa sitä kutomisjälkeäkin tasaiseksi. Minä upotan valmiin paidan vaan veteen ja annan kuivua sen tasossa, niin paita tasoittuu ja on sitten valmiina käyttöön.
Sanna tietää, että joittenkin mielestä islantilainen on liian pisteliäs, vaikka se pehmeneekin mitä enemmän sitä käyttää.
– Äitinikin kokeili islantilaisen neulomista, mutta hän ei oikein tykännyt. Hän ei tykännyt siitä langasta, kun se tuntui niin karkialta. Minä kudon ohutta lankaa, mutta onhan sitä olemassa paksumpaakin. Olen tehnyt yhden paidan paksummasta langasta ja se kyllä tuntui kuin olisi sähkökaapelia kutonut, Sanna naurahtaa.
Facesta löytyy tietoa
Facebookista löytyy islantilaisneuleet-ryhmä ja Sanna on ollut siellä alusta asti. Sanna sanoo, että tästä ryhmästä näkee, kuinka islantilaisten kutominen on räjähtänyt käsiin korona-aikana.
– Se on suomalaisten ryhmä ja siellä on paljon sellaisiakin suomalaisia, jotka asuu Islannissa. Sinne laitetaan paljon kuvia ja minä laitoin viimeksi villatakkini kuvan, jonka tein islantilaisvillasta. Jopa julkkisstylisti Outi Broux kommentoi minun villatakin kuvaa ja kirjoitti, että onpa upea. Tämä on sellainen ryhmä, että täällä ei somevihaa tunneta ollenkaan.
Sannan kotona on alan ”raamattu”, Islantilaisia neuleita-kirja, jota Sanna pitää sellaisena käsikirjana, joka yleensä löytyy kaikilta, jotka haluavat islantilaisia tehdä.
– Tämä on kirja, jossa on mallit, silmukkamäärät, langat ja kaikki. Netin syövereistäkin katselen malleja, ja muokkailen kuvioita sitten mieleni mukaan. Toki tekijänoikeusjutut on semmoisia, joista kiistellään ja puhutaan, mutta näitähän saa tehdä, kun ei ole sarjamyyntiin tekemässä. Kutomispiireissä riittää kiistelyä siitä, mikä on oma malli ja onko se oma malli jo sitten, jos on jotain valmista hieman muuttanut omannäköisekseen, Sanna kertoo.
Islantilaisneuleita-kirjassa on erittäin hyvät ja selkeät ohjeet paitojen tekoon.
–Jos alkaisi kutomaan islantilaispaitaa aivan omasta päästä, niin se olisi varmasti hankalaa ainakin sille, joka ei ole muuta kutonut kuin sukkia. Nyt moni mieskin näyttää kutovan islantilaisia ja sitten monet pariskunnat harrastavat yhdessä näitten tekemistä.
–Jos aloittaa ihan pystymetsästä, niin silloin voi olla vaikeaa. Ainakin pitää ensin opetella silmukoiden tekemiset, oikea ja nurja silmukka on hyvä osata. Moni mies varmasti muistaa, että joskus koulussa kudottiin silmukkaa ja kun sitä aikansa kutoi, niin tuli jonkinlainen kaulahuivi. Jos muistaa miten sellainen tehtiin, niin silloin on jo pikkuisen oikeilla jäljillä.
Sanna tietää, että inarilaislähtöinen Maaru Moilanen on tehnyt yhden kirjan islantilaisneuleista.
– Minulla ei vielä Maarun kirjaa ole, mutta hän on tehnyt monet kuviomallit ja hän on tosi kuuluisa näissä piireissä. Kaikki tietävät Maarun.
Puikot kädessä telkkarin eteen
Sanna ei koskaan istahda telkkaria katsomaan, ilman että hänellä olisi puikot kädessä. Hän pystyy keskittymään television katseluun ja kädet tekevät työtään automaattisesti.
– Kaarrokeosuudessa pitää vain olla vähän tarkempi, että tulee kunnollista jälkeä. Sehän ei ole vaarallista, jos sattuu kutomaan vähän pieleen. Jos tekee huonosti, niin sen voi purkaa. Lanka ei mene siitä pilalle. Lanka menee ehkä kiharalle, mutta senhän voi laittaa vyyhdille ja kastella.
Kun islantilaisen villapaidan kääntää nurin, niin sieltä näkee, että käytetyssä paidassa niinsanotut langan juoksut ovat huovuttuneet.
– Kun nämä vähän huovuttuu, niin ne kiinnittyvät toisiinsa. Jos tekisi paitaa Seitsemän veljestä-villalangasta, niin täällähän olisi varmasti sormet juoksujen välissä, kun paitaa pukee päälleen ja ne katkeilisi ja kiristelisi, eikä viimein mahtuisi päälle koko paita. Villapaidat laitetaan aina niinsanotusti oikein päin päälle. Enpä ole nähnyt, että ihmiset kulkisivat nurja puoli päällä kuin jossakin muotimessuilla korkeintaan. Vaikka voihan se nurja puolikin joskus olla siistin ja hauskan näköinen.
Lanka on välillä kortilla
Sanna Karppinen aloittaa islantilaispaidan kutomisen lähes aina alhaalta eli helmasta. Jotkut haluavat vaihtelua kutomiseen ja he aloittavat villapaidan teon joskus ylhäältä alaspäin eli niin, että kaarroke kudotaan ensin ja alaosaan edetessä ylimääräiset silmukat kavennetaan pois.
– Kun alhaalta päin aloitetaan, niin sitähän tehdään sellaista yhtä renkulaa. Tämä vaihe voi olla vähän puuduttavaakin, kun siinä kudotaan sitä yhtä ja samaa spiraalia ja yleensä vain yhdellä ja samalla värillä. Hihat tehdään erikseen ja kainaloihin on jätetty reijät hihoja odottamaan ja ne sitten silmukoidaan umpeen.
Mikään ei tietenkään estäisi, ettei paitaan kutoisi hihoja lainkaan.
– On kai semmoisiakin islantilaisia, että paita jää ikäänkuin liiviksi, kun hihoja ei tehdä. Tai sitten tehdään vain ihan lyhyet hihat. Minusta hihaton islantilainen villapaita on kyllä vähän torso. Jossakin muussa hihattomuus pelittää, mutta ei minusta islantilaisissa. Pitää olla hihallinen paita tai sitten neuletakki. Ja sehän on yksi islantilaisen idea, että ei tartte miettiä kumpi on etu- tai takapuoli, se on yhtä hyvä päällä kummin vain. Se on vähän kuin sukissa, että on sama, kumpaan jalkaan laitat.
Islantilaiseen voi laittaa poolokauluksen, jos sellaisesta tykkää. Sannan mies tykkää korkeista kauluksista, joten hänelle Sanna on tehnyt sitten poolokauluksellisia islantilaisia.
Sanna naurahtaa, että islantilaisten kutomissuosiosta kertoo sekin, että villalangat ovat muutaman kerran olleet Ivalossa kortilla.
– Aivan aluksi islantilaislankoja piti tilata netistä, mutta nyt on ollut helppoa, kun lankoja löytyy Extra-Pisteeltä. Nyt on tosin ollut vähän toimitusvaikeuksia, kun kaikki kutovat innolla islantilaisia ja Islannissa ei ehditä keriä lampaita niin nopeasti, että sieltä saataisiin koko ajan lankakeriä maailmalle. Jos joku lanka loppuu kaupasta, niin inarilaiset soittelevat toisilleen ja kyselevät, onko sulla sen ja sen väristä lankaa olemassa, kun pitäisi saada muutama metri...
Islantilaiset vanttuut
Varman päälle pelaavat kutovat aina koetilkun langan menekin ja neuletiheyden arvioimiseksi. Sanna on oppinut tietämään oman käsialansa, joten hän ei ole koetilkkuja tarvinnut ainakaan 30:een vuoteen. Jos tekee elämänsä ensimmäistä villapaitaa, niin silloin koetilkku on aivan ehdoton, että oppii tuntemaan omaa käsialaansa, eikä paidasta tule puolijoukkueteltan kokoista.
Jotkut ovat kutoneet jämälangoista villapaitoja koirille.
– Jämälankoja jää aina, mutta minä en ole lähtenyt omalle koiralleni villapaitaa kutomaan. Samojedilla kun on aika hyvä villapaita jo omastakin takaa. Joskus olen miettinyt, että tuosta koirasta varmaan irtoaisi lankaa, niin että jos innostuisi tekemään sen karvasta paidan tai edes lapaset. Samojedilla on kyllä karvaa ja sillä on vielä ihan pumpulia se pohjavilla...Mutta on se koirankarva kuitenkin niin kevyttä, että ehkä pitäisi kerätä 15 vuotta, että olisi materiaalia tarpeeksi kasassa, Sanna hymyilee.
Sanna kertoo, että islantilaisesta langasta tulee hyviä lapasia. Kun tekee kaksinkertaisesta langasta vanttuut ja huovuttaa ne, niin parempaa pakkaspäivän käsinettä ei ole.
– Kai tästä langasta voisi tehdä myös lakin, kun laittaisi alle fleece-vuoren. Muuten lanka saattaisi kutittaa päänahkaa. Tietenkin islantilaisesta syntyisi myös lämpimät villasukat, mutta 100-prosenttinen villa ei tahdo kestää sukissa. Siksihän villasukkalangassa on yleensä polyamidia tai nailonia seassa, että se kestää kulutusta.
Sanna muistelee, että hän on yhden Riddarin kutonut nopeimmillaan kuudessa päivässä.
– Joku varmasti tekee paidan vielä nopeammin, mutta eihän tämä mikään kilpailulaji ole. Aikoinaan kuvasin jokaisen tekemäni paidan, mutta nyt en ole muistanut kaikkia kuvata. Enkä enää ole ihan tarkoin laskuissa mukana, mutta lähemmäs sata islantilaista olen kuitenkin kutonut.
Jotkut saattavat kutoa islantilaisen villapaidan 7-Veljestä langasta, mutta sellainen paita ei ole Sannan mielestä oikea islantilainen.
– Seitsemän veljestä-lanka sitäpaitsi nyppyyntyy villapaidassa. Se on vähän kuin Mersun moottorin päälle laittaisi Ladan kuoret. Ja minä kudon islantilaiset nimenomaan puikoilla. Se on minulle se tärkeä juttu, eikä tulisi mieleenkään, että istuisin jonkun neulekoneen äärellä näitä kutomassa.
Jaakko Peltomaa
JP
Sanna on oppinut Ivalon kaupoissa katselemaan ihmisten villapaitoja. Hän näkee heti, jos jollakin on yllään vähänkään yleisempi islantilainen kaarrokeneule. – Tunnen kyllä ne mallit ja tiedän mistä kirjoista ne löytyy, mutta tokihan paljon näkee sellaisia omiakin variaatioita, joilla ei ole mitään nimeä. Eihän tällä villatakillakaan, jonka tein islantilaislangoista itselleni, ole mitään nimeä. Eivätkä kaikki tunnetut mallit ole minun mieleeni. Esimerkiksi Puun vuosi-malli on erittäin kuuluisa, mutta se ei kuulu minun suosikkeihin. En vain oikein pidä sitä kauniina.
TIETOLAATIKKO
Sanna on Raja-Joosepin lapsia29Sanna Karppinen aloitti käsitöiden teon jo lapsena, jolloin hänen perheensä asui Raja-Joosepissa. Isä Ahti oli Raja-Joosepin rajamies ja äiti Arja oli emäntänä vartion keittiöllä. Raja-Joosepin lapset tapasivat toisensa viimeksi viime syksynä ja yhteenkuuluvuuden henki oli yhä voimissaan. – Meitä kokoontui Jooseppiin ja Luttojoen rannalle nyt kymmenkunta Joosepin aikaista penikkaa. Jos kaikki olisivat päässeet paikalle, niin meitähän olisi varmaan ollut parikymmentä. Heikkilän Eskon poika Pasi on merivartiostossa Helsingissä ja hän hommasi meille kaikki järjestelyt ja päästiin käymään vartion sisällä ja kierrettiin vanha rantasauna ja kaikki. Sanna sanoo, että kaikki entiset Raja-Joosepin lapset totesivat, että Raja-Jooseppi oli lapsille maailman paras paikka. – Aika kului tyttölapsellakin hyvin ja mielikuvitusta riitti. Mehän oltiin ulkona aamusta iltaan. Aika paljon minulla oli poikia leikkikavereina, mutta se ei menoa hidastanut. Hiihdettiin ja luisteltiin. Rajamiehet linkosi meille lammen jäälle ratoja, joissa sai viillettää luistimilla. Kesällä vartion rantasauna lämpeni joka ilta ja aina hypättiin uimaan. Sannan mieleen tulevat myös rajakoirat, joita pieni tyttö ei osannut pelätä. Joku koira tosin saattoi olla vanhoilla päivillään vähän arvaamaton, mutta koiramies Lasse Salmisen koirat olivat aina asiallisia ja kilttejä. Saksanpaimenkoirat olivat pikku-Sannan kavereita. – Vartion ovet olivat auki, perheiden asuntojen ovia ei vaivauduttu lukitsemaan yöksi. Se oli viimeisen päälle turvallinen ympäristö. Nyt tietenkin tuntuu vähän erikoiselta, että kaikki on lukossa ja piikkilangat ympärillä. Silloin kun me siellä asuimme, niin koulutaksi toi minut aseman pihaan ja minä painelin heti vartion ovesta sisään ja menin ruokapöytään rajamiesten kanssa, Sanna hymyilee. Jäyhät rajamiehet suhtautuivat aseman lapsiin erittäin hyvin ja pikku-Sannalle tuli tutuksi myös vartiopäällikö Tapani Vierelä. – Tapsa oli tosi mukava. Hän tuli monesti aseman pihalla vastaan, niiasi, sanoi päivää ja kysyi, että kenenkäs poika se sinä olet. Minä olin niin pieni silloin ja minä ihmettelin ja mietin sitä ja sanoin sitten äitille, että mikähän se on, kun Tapsa sanoo minua aina pojaksi, vaikka minulle on letitkin. Äiti antoi sitten hyvän neuvon ja kun vartiopäällikkö Tapsa tuli seuraavan kerran vastaan ja kysyi, kenen poika minä olen, niin minä kysyin vastaan, että eikö täti tiijä...Tapsa naureskeli vielä nyt joskus jälkeenpäin, että kylläpä tyttö osasi antaa takaisin, Sanna naurahtaa. – Raja-Jooseppi oli lapsille ihana, rauhallinen ja turvallinen asuinpaikka. Aika ei käynyt pitkäksi koskaan. Jos isä oli työvuorossa puomivartiolla, niin saatoin lähteä vaikka pyörällä polkemaan sinne sitä seitsemän kilometrin matkaa ja viedä isälle voileipää.
Islantilaisvillapaitojen näyttely Ivaloon?
Inarin kunnan alueelta löytyy satoja islantilaisneuleita. Sanna sanoo, että kun kutojia on joka puolella kuntaa ja paitoja on kudottu ahkerasti koko koronavuoden ajan, niin kaikennäköisiä islantilaispaitoja olisi nyt tarjolla vaikka näyttelyyn.
– Ei kai Facebookissakaan ole mitään sen vakavampaa tästä ollut, mutta kyllähän siinä ideaa olisi, jos laittaisi vaikkapa Ivalon Kuulaaseen näyttelyn inarilaisten kutomista islantilaispaidoista. Se olisi samalla erilaisten islantilaispaitojen näyttely, mutta samalla se olisi näyttely tästä korona-ajastakin ja kertoisi, mitä ihmiset ovat nyt vuoden aikana innostuneet kodeissaan tekemään.
Sanna sanoo, että paitoja varmasti tuotaisiin näyttelyyn. Näyttelyn voisi järjestää nyt keskellä korona-aikaakin, kun siellä huolehdittaisiin turvaväleistä ja muista järjestelyistä asiallisesti.
– Nämä kaikki paidat ovat sitten varmaan olleet käytössä, joten niissä näkyy elämisen jäljet, mutta eihän se mitään haittaa. Näyttelyyn voisi jokaisen paidan kohdalla laittaa tekijän nimen. Jos joku paita olisi vanhempi kuin koronavuosi, niin siihen voisi laittaa vuosilapun, niin näkisi millaiseksi islantilainen menee vuosien saatossa.
– En tosin tiedä, moniko niitä paitojaan juuri nyt raskisi näyttelyyn tuoda, kun pilkkikelit ovat parhaimmillaan ja paidat kovassa käytössä, epäilee Sanna.
