Kai Hyttinen konsertoi Ivalon Toimarissa

"Avotunturissa on minun sielunmaisemani"

Kai " Kuju " Hyttinen konsertoi Ivalon Toimintakeskuksessa heinäkuun lopulla ja esitti sikermän ikivihreitä. Hän säesti kitaralla itse itseään ja kertoili laulujen lomassa niihin liittyvää historiaa. Tunnelma oli välitön ja nauru hersyi. Kuju kyseli aina, että mitähän me seuraavaksi laulettaisiin, ja aina löytyi joku, joka ei malttanut olla huutamatta, että Dirlandaa . –Otetaan se kumminkin viimeiseksi. Voitais me laulaa se nytkin, mutta tää konsertti loppuu sitten sen jälkeen siihen, vitsaili hyväntuulinen taiteilija.

Nosta loppu salkoon , Varpunen , Tyttö kadun yli juoksee , Dirlandaa...nämä ja monet muut ikivihreät kajahtivat Ivalon Toimarissa , kun Kai Hyttinen esitti siellä yhden miehen konsertin kitaransa säestyksellä. Joku toivoi myös Karhuvaarin joululaulua , mutta Kuju tunnusti, että ei muista sanoja.

– Veksi Salmihan ne sanat kirjoitti, ja minä tein Karhuvaarin joululauluun sävelen. Veksi oli tekstintekijänä vailla vertaa. Hän istui kotonaan, keskittyi ja teki Karhuvaarin joulun ja sitten hän saattoi kirjoittaa vaikka Elämän va l ttikortit . Veksi oli mestari keskittymään ja hän uppoutui siihen maailmaan mistä kirjoitti. Hän kirjoitti sisältäpäin ja tavallaan koki aina sen laulun maailman, kertoi Kuju .

Hän naurahti, että ei tiedä mitään siitä, mikä on tämän päivän suurin hitti .

– En kuuntele niitä radioasemia, mitkä niitä hittejä soittaa. Olen ulkona. Minun tietoni loppuvat Erkki Junkkariseen , Ruusuja hopeamaljassa .

Laulaessaan Tyttö kadun yli juoksee-kappaleen , ei Kujun tarvitse muistella sanoja. Onhan tämä se laulu, joka toi hänet laulajan ammattiin. Minä soitan harmonikkaa-laulu on Kujun mukaan ainoa lastenlaulu, minkä hän osaa - sikäli kuin tätä lastenlauluksi voi sanoa. Joku toivoo, että lauletaan " Nosta lippu salkoon ", ja sehän lauletaan. Kuju säestää kitaralla ja myhäilee, että tämä onkin raskas kappale kädelle ja siksi sitä tulee harvoin soitettua.

Yleisön puolelta kysytään, mikä on laulajan lempikappale.

– Ei minulla sellaista oikein ole. Se vaihtelee mielialan ja iän mukaan.

Kuju muistelee, että Käymään vain -kappale taisi ilmestyä vuonna -67. Hän antoi singlen Floridassa asuvalle ystävälleen, joka puolestaan vei levyn floridansuomalaisten radioasemalle.

– Aseman yksi tärkeä sisältö oli luetella kaikki edellisellä viikolla kuolleet suomalaiset. Juontaja sanoi, että edellisviikolla keskuudestamme poistui herra Virtanen ja hänen rouvansa haluaa, että miehen muistolle soitetaan kappale Käymään vain. Juontaja oli arvellut, että kun kappaleella on tuollainen nimi, niin se voisi olla tähän saumaan sopiva vakavahenkinen laulu. No, sehän olikin reipas humppa ja olihan siinä varmasti juontajalla ja leskirouvalla naurussa pitelemistä siinä kohdassa, missä lauletaan, että mä löydän uuden, ja alle minuutin...

Konsertin viimeisenä lauluna Kuju esitti tietenkin kestohittinsä Dirlandaan .

– Laulakaa vaan kuorossa mukana, mutta vakavana, ei saa nauraa, veisteli Kuju ennen päätöskappaletta.

Ivalon Toimintakeskuksessa olikin samalla viikolla nautittu musiikkitarjonnasta oikein kunnolla, sillä edellisenä päivänä talossa oli esiintynyt Heidi Pakarinen ja Tuubakimalainen. Loppuviikosta T oimariin odotettiin Anka-yhtyettä , joka oli lähtenyt kiertueelle Lappiin ja yhtye esiintyy paljon erilaisissa hoitoyksiköissä.

– Heidi tuli meille kulttuuritoimen järjestämänä, kulttuuritoimen kautta tulee välillä esiintyjiä, ja välillä järjestetään heitä tänne itsekin. Konsertit ja esiintyjät ovat aina tervetulleita. Olen kehitysvammapuolella ja vanhuspuolellakin nähnyt sen, kuinka ihminen nauttii musiikista. Musiikilla on kyllä käsittämätön voima, kertoi kehitysvammahuollon ohjaaja Anu Puustinen .

– Täällä kuunnellaan paljon musiikkia ja välillä pidetää n levyraatiakin, mutta live-esiintyjät ovat tietysti aina huippua. Yleensä joku innostuu tanssimaankin, kun live-esiintyjä tulee. Kun syksy tulee, niin Jessika Lampi alkaa taas kulkea tääl l ä kansalaisopiston aukioloaikoina musiikkia vetämässä. Hän on huipputyyppi ja osaa huomioida kaikkien erityistarpeet, lisäsi Puustinen.

Kujun konserttia saapui kuulemaan myös Pirkko Heikkonen . Hän toki tiesi, että Kai Hyttinen on pitkän linjan taiteilija, mutta Toimarissa esiintyjät ovat aina tavallisia ihmisiä.

– Ei me sillä tavalla ajatella yleensäkään, että nyt täällä laulaa joku suuri tähti. Kujukin on meille ihan tavallinen ihminen ja me nautimme aina, kun pääsemme täällä kuuntelemaan elävää esiintyjää, joka haluaa meille esiintyä. Eilen kuuntelimme täällä Heidi Pakarista ja Tuubakimalaista. Heidi oli tosi positiivinen ihminen ja hän oli oma luonnollinen itsensä. Se on aina mukavampaa niin, että artisti on oma itsensä, eikä ala hienostelemaan, kertoi Heikkonen.

Ortodoksinen kirkkomusiikki kiehtoo

Kai Hyttisen konsertista kuuluu kiitos isä Rauno Pietariselle , tai ehkä paremminkin hänen tyttärelleen Juulialle , joka on Toimarissa kesätöissä.

– Juulia kertoi minulle, että täällä fanitetaan Kujua . Minähän soitin Kujulle ja sanoin, että voisiko hän pitää nettisession Toimarin väelle. Kuju sanoi, ettei mitään nettiä, vaan hän tulee paikalle kyllä, kertoi Toimarin yleisön joukossa istunut isä Rauno.

Isä Rauno Pietarinen ja Kai Hyttinen ovat ystäviä, ja isä Rauno liitti Hyttisen takavuosina ortodoksiseen kirkkoon. Isä Rauno myös johdatti Kujun ortodoksiseen kirkkomusiikin maailmaan ja niinpä hän innostui myös opiskelemaan ortodoksista kirkkomusiikkia.

Ortodoksisessa kirkkomusiikissa kiehtoo jatkuva uuden oppiminen.

– Palveluksessa saattaa tulla vastaan nuotti, jota ei ole ikinä ennen nähnyt. Se on mielenkiintoinen taival, joka haastaa koko ajan. Ortodoksisessa kuorossa laulaminen on hyvin haastavaa, pitää tietää miten laulaa ja mitä laulaa. Mutta laulaminen kuorossa myös antaa paljon. Se kohottaa mieltä ja rauhoittaa. Kun palveluksen jälkeen kävelee kirkosta kotiin, niin koskaan ei ole sellainen olo, että olikohan tuolla laululla jotakin merkitystä, sanoi Kuju .

– Ja kukaan ei myy ortodoksikuorossa itseään. Siellä ei ole sillä tavalla paineita. En minäkään ole siellä mikään artisti, olen yksi lenkki sitä kuoroa. Yksilönä en ole siellä merkittävä ja kuoro toimii ilman minuakin.

Kuju pitää konsertteja silloin tällöin, mutta ravintola- ja tanssilavakeikat ovat jo taakse jääneitä. Se maailma on nähty ja koettu.

Kujulla ei ole mitään sukuperintöä ortodoksisuuteen, mutta ortodoksisuus alkoi vetää puoleensa ja lopulta hän myös liittyi ortodoksikirkkoon.

– Kaikki ortodoksisuuteen liittyvät tavat, heti kirkossa tehtävästä ristinmerkistä lähtien, ovat hyvin näkyviä ja konkreettisia välineitä. Ne auttavat keskittymään, ja ohjaavat kohden oikeanlaista nöyryyttä. Isä Raunoltakin olen oppinut valtavan paljon ja se tietomäärä mikä hänellä on, vetää nöyräksi. Hänellä ja ortodoksipapeilla yleensäkin, kukkii myös huumori. Kun aloin tutustua ortodoksiseen maailmaan, niin yllätyin, kuinka hauskaa täällä on. No, Isä Rauno sanookin, että kirkon keskeinen sanomahan onkin ilo.

Avotunturi rauhoittaa mieltä

Kuju Hyttinen asui kymmenen vuotta Kilpisjärvellä, jossa hän toimi eräop p aana . Välillä hän teki eräoppaan töitä Kiilopäälläkin , ja palasi sitten Enontekiölle, avotunturiin, mielimaisemiinsa.

– En väheksy Metsä-Lappiakaan , mutta minun sielunmaisemani täällä pohjoisessa on tunturi. Suomen avotunturit ja Norjan tunturit, tai nehän ovat paremminkin vuoria, kuin tuntureita. Ja Jäämeren ranta. Nämä ovat ne asiat mistä minä nautin. Tälläkin matkalla reissu jatkuu Jäämeren rantaan puolisoni kanssa. Meillä on rokotepassit taskussa, joten toivon, että rajan ylitys onnistuu.

Hyttinen sanoo, että avotunturissa ei pääse piiloon.

– Siellä ei pääse piiloon myöskään itseään. Sitä aina kysellään, miksi muutin Käsivarresta pois. Alkoi vain tuntua siltä, että sain kylläkseni . Sain kulkea ja ihastella maisemia tarpeeksi. Ja kai siihen vaikutti ikäkin. Poromiesystäväni sanoi, että vanhojen ihmisten paikka ei ole avotunturi, he tarvitsevat metsän suojaa.

Kalkkiviivat lähestyvät

Kai Hyttinen sanoo, että kun ikää on pian 75, niin elämää arvostaa yhä enemmän. Hän tietää sen, että kalkkiviivat lähestyvät, mutta sitä hän ei ajattele mitenkään katkerana, päinvastoin, sitä suuremmalla syyllä hän osaa nauttia elämästään, perheestään, lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Dirlandaatakin hän saattaa joskus heittää, mutta vain valikoidulle yleisölle, kuten nyt Ivalon Toimarissa .

– Se on kyllä kumma kappale. Sehän menee aivan överiksi loppua kohden. Saukki on onnistunut tekstintekijänä ja kreikkalainen kansansävelmä jaksaa sytyttää. Dirlandaa täyttää pian 50 vuotta.

Kujun hyvä ystävä Fredi nukkui pois viime keväänä.

– Fredi oli sairaalassa, mutta hän oli jo odottamassa kotiinpääsyä , kun soittelimme ja suunnittelimme tulevia yhteiskonsertteja. Hänen vointiinsa tuli kuitenkin käänne huonompaan ja Fredi lähti tuonilmaisiin . Kauniston Pasi täällä vielä on ja hänen kanssaan on nyt suunniteltu esiintymisiä.

Kujun mukaan Fredi oli valtavan lahjakas taiteilija, mutta ihmisenäkin hän oli hieno tyyppi. Fredi myös luki valtavan paljon. Aina kun he tapasivat toisiaan ja olivat yhteisellä kiertueella, niin he puhuivat paljon elämästä.

– Fredi ja minä tulimme pinnalle yhtä aikaa 60-luvun puolivälissä. Silloin meitä tuli yhtä aikaa suuri joukko sodan käyneiden miesten paikalle. Tulimme julkisuuteen yhtä matkaa ja aika lailla yhtä matkaa kai me täältä nyt poistummekin.

Kerran Kuju ja Fredi olivat esiintymässä ruotsinlaivalla ja he kirjautuivat laivan respaan . Respan tyttö ei tuntenut vanhoja tähtiä, hän ei tiennyt Kujusta ja Fredista tuon taivaallista.

– Fredi sitä ihan vähän ihmetteli, kun menimme hyttiin, mutta minä sanoin, että ei kai tuo ihme ole, jos parikymppinen ihminen ei tiedä meistä mitään. Onhan tässä välissä ehtinyt olla jo kaksi sukupolvea.

Jaakko Peltomaa