Kolumnit

Kolumni: Elämäni vaikein tehtävä

En uskonut, että selviäisin siitä.

Mutta niin vain elokuun 15. päivä se oli lopulta maksettu, talolaina, 12 kesän velkavankeus. Maksoin sen lopulta jopa etuajassa.

Joku kysyy nyt, että mitä kummallista velan poismaksussa on. On siinä, jos tulot ovat poikkeuksellisen epävakaat, ja jos ei ole ollut yli 20 vuoteen täyspalkattua vakituista työtä. Eräänäkin vuonna minulla oli peräti 17 palkkion maksajaa, jotka tuottivat minulle 18 - 2500 euroa. Tuo 18 euroa oli Valtakunnallisen riistaneuvoston kokouspalkkio.

Joka kuukausi lohkesi tuloistani suurin piirtein puolet lainan lyhennykseen, lopuilla maksoin muita laskuja. Kertaakaan tili ei silti mennyt miinukselle, eikä lasteni synttärirahat jääneet saamatta.

Kerron tämän osin siksi, että köyhyyteni on ollut samalla tavoiteltu tila, varmin tapa estää turha kuluttaminen, jollainen edesauttaa vain ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Silti vähävaraisuuteni on ollut myös periytyvää.

Toinen syy tämän kertomiseen on se, että Ivalossa on levitetty jollain tieteenvastaisella juorualustalla huhua, jonka mukaan olisin vaatefirma Luhdan tuleva miljardiperillinen. No, en nyt satu olemaan. Jos viitsisi vähän tarkastaa faktojaan, niin googlaamalla saisi selville, että Luhta Oy:n perusti Vihtori Luhtanen, ja sama suku on mukana nykyisen Luhta Sportswears Companyn johdossa.

Kun yhtiö perustettiin 1907, olivat isovanhempani vasta putoamassa puusta. Isoisoisäni neljä vanhinta poikaa siirtyivät noihin aikoihin Seinäjoen varresta valtameren taakse sananmukaisesti nälkää pakoon. Toiseksi nuorin, isoisäni, jäi Suomeen haavoittuen pahasti jalkaan Tampereella, valkoisten rivissä. Hän oli jopa vapaaehtoinen, sillä toisinajattelijat teloitettiin välittömästi Jouppilan sikalan taakse. Isäni oli tuolloin puolivuotias. Isäni äiti kuoli vuotta myöhemmin keuhkotautiin. Klenkkaamisestaan huolimatta isoisäni Niiles elätti perhettään metsästämällä likipäin ammattimaisesti ja touhuten suksia ja muita puutöitä.

Äitini isä puolestaan hakeutui 1913 alaikäisenä savotoille, joita hän kiersi Lapissa liki 50 talvea. Jenkka-Tervosena tunnettu mies asui Vaalassa Nikulanojan varressa, joka oli kaivettu kanavaksi Oulujärveltä Siikajoen latvoille, ja jota pitkin uitettiin pöllejä Raaheen. Poikasena hän oppi jo tukkien käytöksen, ja on tiettävästi niitä harvoja, jotka ovat laskeneet tukilla Ounasjoen Molkokönkään.

Tervonen oli kova kommunisti, mutta hänkin joutui valkoisten puolelle Kemijärvellä. Avantoon oli työnnetty jo kaksi kieltäytynyttä, joten suostumus tuli helposti. Äitini oli kuusivuotias, kun hänenkin äitinsä kuoli keuhkotautiin. 8-vuotiaana hän vei ruokaa isälleen heinäsuovaan, jossa tämä piileskeli Limingan lapualaisia. Nämä kävivät kahdesti remuamassa pihassa ja pieksivät uutta äitipuolta, joka ei aidosti tiennyt missä miehensä piileksi.

Tällaisista lähtökohdista ei ihan niin vain ryömitä rahapatojen ääreen. Silti isäni kahden marssien, hiipien ja lopuksi juosten suoritetun huonotuottoisen Kannaksen retken jälkeen kouluttautui kello- ja kultasepäksi. Vuosikymmenten työllä hän nousi nälkäkuopasta, jossa oli lapsena ollut.

Vähävarainen kohtuutalous on itse asiassa erinomaisen eläväistä elämää. Suosittelen kaikille päämäärättömille turhankuluttajille.

Vesa Luhta