Ihmiset

Viikon kysymys?

Kuluiko entisajan hiihtoloma suksien päällä?

Inarin ja Utsjoen peruskoululaiset viettävät parhaillaan hiihtolomaa.

Miten oli ennen vanhaan Inarissa, oliko hiihtoloma nimensä veroinen, Törmäsessä asuva kotiseutuperinteentuntija Heikki Kiviniemi?

– Oli varmasti, ja koko talvihan sitä hiihdettiin. Heti kun ensilumet tuli, niin sitä noustiin joillekin pelkoille. Eihän ne sukset sota-aikana ja sotien jälkeenkään kovin kaksisia aina olleet, eikä niitä kaikilla ollut. Ei ollut itsestäänselvää, että jokaisella perheenjäsenellä on omat sukset. Niitä sanottiin rikkaiksi, joilla oli varaa siihen, että pennuille laitettiin kaikille omat sukset. Jos oli iso perhe, niin yleensä hiihdettiin vuorotellen ja vaihdettiin jopa kenkiä.

– Puusuksilla minä olen aloittanut hiihtämisen. Jalassa oli yleensä karvakengät ja ne laitettiin mäystimeen. Joskus sodan jälkeen sai tutustua sälösuksiin. Puutahan nekin olivat, mutta ne oli tehty ja liimailtu puusälöistä ja ne tuntuivat hienoilta.

– Sauvoina minulla oli poikasena itsetehdyt koivusauvat. Piti aina koittaa väkertää uusia sauvoja, kun entiset katkeilivat. Ja sompia neulottiin jostakin vanhasta saappaan varresta. Isot sommat olivat apuna lykkimisessä, mutta varsinkin soseen aikana ne itsetehdyt sommat tahtoivat upota ja jäädä kiinni. Eivät ne olleet semmoisia tikkuja kuin nykyisin.

– Kerran sain jalkaani oikeat hiihtokengät, ne oli UNNRA:n avustustavaraa. Olihan se hienoa laittaa ne siteeseen kiinni, mutta ne oli tehty huonosta materiaalista. Kumi oli tekonahkaa ja päällynen punottu paperinarusta. Kun ensimmäinen suvi tuli, niin paperit suli kengistä. Se olikin ainoa UNNRA:n tavara mitä minulle annettiin.

Kuka teki Törmäsen lapsille ladut?

– Itsehän ne tehtiin. Ei ollut minkäänlaisia latuhöyliä. Ittehän ne piti polkea ladut, että pääsi niitä pitkin hankaamaan sitten. Jos oli hiihtokilpailut, koulun järjestämät, tai meidän poikasten ominpäin järjestämät kisat, niin pari miestä meni partiona edellä ja puhkaisi sen ladun. Eihän sen ajan ladut olleet semmoisia höylättyjä rautateitä kuin nykyisin, mutta olipahan vain puhkaistu reitti umpiseen ja sitä pitkin ruvettiin sitten sahaamaan.

– Kun nyt mietin sitä poikasten hiihtoharrastusta, niin kylläpä meillä kuluikin aika mukavasti suksien päällä. Sitä oltiin talvella kaikki kuutamoillat ja vapaapäivät suksien päällä, hiihdettiin kilpaa tai laskettiin mäkeä.

Missä oli parhaimmat mäenlaskupaikat?

– Törmäsläisten ei tarvinnut kiivetä vaarojen päältä laskemaan, kun meillä on täällä Ivalojoessa jyrkät ja mahtavat rantatörmät, mitä pitkin oli hyvä laskea. Kaikki jokipenkat oli niin tampattu suksilla, että niitä pitkin sai keväällä mennä juoksemalla, ei lumi upottanut, kun ne oli hangattu suksilla niin lujiksi. Ja pensikko ei ollut rannoilla silloin haittana, kun kaikki oli raivattua niittyä.

– Isäni muisteli joskus, että he laskivat suksilla tuolta vaaran päältä Nelostien toiselta puolelta aina jokirantaan asti. Se on ollutkin kauhea syöksylasku, mutta minun aikana ei enää oikein uskallettu Nelostien poikki laskea, kun liikenne oli jo aika vilkasta. Varsinkin sota-aikana se vilkastui, kun saksalainen ajoi maantiellä omalla kalustollaan.

Kävitkö Jänkkävaaran hyppyrimäessä?

– Jänkkävaarassa, tai Kiimakummuksikin sitä aluetta silloin sanottiin, oli tosiaan sota-aikana hyppyrimäki. Minä kävin yhtenä keväisenä sunnuntaina hiihtelemässä siellä Törmäsen poikien kanssa. En minä laskenut, kun ei ollut sellaisia vehkeitä, mutta katselin kun toiset hyppäsi. Siellä oli kauhia nippu saksalaisia hyppäämässä oikein innolla. Yksi saksalainen hyppäsi kymmeniä kertoja, mutta se meni aina nurin. Välillä se lankesi ennen sitä linkkaa ja tuli huilimalla alas, mutta sinnikko se oli, kun ei antanut periksi.

– Olisikohan se ollut semmoinen 20 - 30 metrin mäki korkeintaan. En muista tarkoin, tuhosiko saksalainen sen rakennelman lähtiessään, mutta ei sitä kuitenkaan enää sodan jälkeen ollut, eikä siellä sodan jälkeen käyty mäkeä hyppäämässä.

Kuuluiko riekonansojen laitto asiaan?

– Riekonansat kuuluivat asiaan ilman muuta. Minulla oli kotirannassa ansat ja sitten tuo Mulkujärven kuru ja nykyisen Tolosentien varressa oleva jänkäpaikka olivat hyviä ansapaikkoja. Jopa jäniksenansaa tuli joskus laitettua. Kaikki ne riekot syötiin kotona makiaan suuhun.

Tuliko luistelu tutuksi?

– Heti kun ensimmäiset jäät tulivat Vuopajaan, niin siellä mentiin sahanterillä. Ne oli enimmäkseen pokasahan terästä tehtyjä ja puukapulaan kiinnitettyjä. Kapulaan oli veistetty vähän jalanmuotoa. Kerran äiti oli saanut suutari Tiilikaiselta käytetyt Nurmekset, joissa oli jo luistimen muotoa. Kun toiset meni jäätä pitkin puukapuloilla ja minä velipoika Hanneksen kanssa Nurmeksilla, niin kyllähän se tuntui, että me olemme jo aika tekeleitä.

– Luistelu tuli tutuksi silloinkin, kun sodan jälkeen kävin koulua Riutulassa. Minähän luistelin viikkokausia Puolaniemestä Muddusjärven jäätä pitkin koululle. Kelirikon aikana tuli sitten tutuksi myös Riutulan asuntolaelämä.

– Minulle jäi Riutulan asuntolasta hyvät muistikuvat. Tänä päivänä tekee oikein pahaa, kun lukee, kuinka nuoret muka moittii, kuinka entisajan asuntoloissa oli niin ikävää. Eiväthän he ole asuntoloissa olleet, ja heidän vanhemmatkin ovat vielä niin nuoria, että eivät edes he ole asuntolaelämää maistaneet. Riutula oli täynnä lapsia ympäri Inarijärven ja Angelia myöten. Me kaikki tulimme hyvin toimeen keskenämme ja minähän tulkkasin Angelin poikien kanssa lappia. Olisin oppinut kielen melko pitkälle, jos olisin jäänyt Riutulaan. Minähän en aina malttanut lähteä kotia asuntolasta, kun piti jäädä mäkeä laskemaan ja asuntolan kaverien kanssa kaikkea pientä pirruutta tekemään.

Voiko sanoa, että sinun lapsuus oli ulkoilmaelämää?

– Sitähän se oli, kun päiväkaudet oltiin ulkona, milloin hiihdettiin, milloin soudettiin Muddusjärvellä taimenta. Tietenkin sota-aika näkyi minun lapsuudessani siinä, että joka paikka oli sodanjälkiä täynnä ja niitä piti tutkia. Olen joskus vitsaillut, että kun ei minulla äijärievulla ollut oikeita leikkikaluja, niin piti tyytyä saksalaiseen sotilaskivääriin, valopistoolin ja konepistooliin.

– Kerran me Törmäsen pojat olimme laittaneet metsässä ison tynnyrin täyteen ruutia ja kaikkea mikä vain vähänkin räjähtää. Sinne me purimme ruudit monesta käsikranaatista ja ammuksesta. Kun tynnyri oli tavaraa täynnä, niin väänsimme kannen paikoilleen, laitoimme siihen tulet ja juoksimme ison kiven taakse, jonka olimme jo valmiiksi valkanneet piilopaikaksi.

– Tynnyristä kuului kauhea possaus. Se oli niin iso ääni, että me tiesimme, että nyt tuli semmoinen sota, että meidän pitää hajota tästä ja itsekukainenkin juoksi johonkin piileskelemään. Minä painoin Mulkujärvien taka ja vasta pitkän ajan päästä tulin kotiin. Kotona isä kysyi, että olitko se sinä siellä vaarassa, kun sieltä semmoinen mäike kuului. Minä sanoin, että en ollut. Isä tuumasi, että no, etpä tietenkään, ne on tietenkin olleet nuo Huuhkajan pojat.

– Sitten isä sanoi, että ei se muuten, mutta poliisi Lampis-Mikkokin kävi täällä pyörällä poljeskelemassa ja kysymässä, että oliko se sinun nuorempi poika tuolla mettässä paukuttelemassa. Kyllähän se Lampinen, äijäriepu, sai jälleenrakennusaikana tehdä monta tyhjääkin reissua poikasten perässä, kun he paukuttelivat joka paikassa. Aikuisilla oli jälleenrakennusaikana niin paljon muuta hommaa, että he eivät ehtineet senkään vertaa vartioida pojankurikoita mitä normaalisti.

– Olen joskus ihmetellyt, miten meille sota-ajan lapsille ei kuitenkaan juuri sattunut haavereita niiden ammusten kanssa. Kai me olimme niin paljon kuulleet ja oppineet sota-aikana aikuisten puheista, että osasimme olla varovaisia niissä leikeissä. Samalla lailla kai poikaset osaavat olla ammusten kanssa jossakin Afganistanissa ja siellä missä sota on tänä päivänä arkipäivää.

Jouduitko jo alaikäisenä savottaan?

– Penikkana heti sodan jälkeen savottaelämä tuli tutuksi minulle, ja samalla lailla se tuli tutuksi monelle muullekin alaikäiselle Ivalojokivarren poikaselle. Alaikäinen olin tosiaan, kun veistelin elämäni ensimmäistä kirvesvartta savottakämpällä. Vanhat jätkät katselivat ja tuumasivat sitä kirvesvartta katsoessaan, että no, kyllähän sieltä puun sisältä varsi löytyi, johan tuo varresta käy.

– Se jäi oikein mieleeni, että ne vanhat jätkät ottivat pojannulikan kuin suojatikseen. He neuvoivat ja opastivat. He näki, että tuo on avuton poikanen ja sitä pitää auttaa. Kokeneet miehet neuvoivat käyttämään kankia. He sanoivat, että pitää käyttää konsteja eikä voimaa, jolloin suotta vain repii itsensä. Mutta eihän nuori mies malta kankien kanssa värkätä, vaan se riuhtoo voimalla, että työ tapahtuisi nopeammin.

– Isän kanssa minä ensimmäiselle savotalle lähdin. Hän tarvitsi toisen hakkurin ja siihen hätään ei löytynyt muita kuin minä. Olin melko pienikokoinen natiainen, pieni täi, ja palstalta kämpälle päästessäni aina väsynyt kuin rätti. Kuin sain märjät ryysyt pois, menin peskalle maata, isä ripusteli vaatteet kuivumaan ja herätti minut vähän ajan päästä syömään. Se oli pitänyt minulle ruokaa lämpimänä.

– Olihan se vain raskastakin aikaa. Ne oli kovat ajat silloin. Jos tänä päivänä poikaselle sanoisi, että tuossa on poka, lähdeppä hevosen perään, niin saattaisi siinä hymyt hyytyä.

Oliko Ivalojoella elämää sinun nuoruudessasi?

– Olihan siellä liikennettä Törmäsen kohdallakin, vaikka menihän tuo Nelostie tuossa jo minun nuoruudessani. Tällä suunnalla kulkeminen ei ollut enää jokireitin varassa. Se oli tavallinen näky, että joku meni joella porolla. Kutturalaiset eivät enää minun nuoruudessani tainneet tulla poroilla tänne asti. He menivät Purnumukkaan poroilla sen 40 kilometrin matkan ja jatkoivat siitä autokyydeillä Ivaloon.

– Sen kyllä muistan hyvin, että kun jäät lähtivät ja kevättulva pikkuisen laski, niin kutturalaiset saapuivat veneellä Törmäseen ja meidän rantaan, jossa oli heidän satamapaikka. Sitähän oikein odotti jäänlähdön jälkeen, että koska kutturalaisten vene tullee alas. Isällä riitti juttua Magga Niilan ja muidenkin Kutturan isäntien kanssa. Kutturan veljekset olivat kaikki semmoisia sanaseppoja ja juttunikkareita, oikein mukavia ihmisiä.

Kyläilitkö sinä Kutturassa nuorena?

– Olin juuri tullut sotaväestä, kun Näkkäläjärven Helena oli päässyt Inarin kristillisestä opistosta ja tullut meille odottamaan äitiään. Elli -äiti tuli sitten meille Helenaa noutamaan, mutta hän sanoi siinä, että joutaisitko Heikki heille kahdelle heikolle naiseksi turvaksi. Heillä on härät Purnumukassa ja voisin hiihdellä heidän matkassa Kutturaan ja palata takaisin.

– Äitini sanoi, että Heikki kyllä joutaa, hän kyllä tässä pärjää sen ajan. Minähän lähdin sitten kohti Kutturaa, eikä sivakka jalassa paljon painanut siihen aikaan. Minun piti olla Kutturassa pari päivää, mutta siinähän meni pikkuista vaille kaksi kuukautta. Minulla kului niin mukavasti aika Kutturassa ja olin hyvää kaveria etenkin Magga Olavin kanssa. Kyllä meillä kului Olavin kanssa aika hyvin. Joskus kävimme metton laulussakin ja hyvillä mielin ne mettot otettiin Olavin kotona vastaan mitä me mettästä saimme.

– Kerran Niila tuli sanomaan Olaville ja minulle, että tuosta on nivan alta mennyt karhu yli kahden poikasen kanssa. Niila sanoi, että lähtekää te niitten perään, hän ei nyt kerkiä, kun hänen pitää lähteä Ivaloon. Mehän Olavin kanssa syökäsimmä suksille ja lähdimme karhunpyyntiin. Pitkään me hiihtelimme, mutta tuli suvikeli ja Vuijemi oli tulvassa, siitä ei päässyt yli. Tulimme takaisin aamuyöstä, kun lumi oli pikkuisen kovettunut.

– Kotivaaran toisella puolella huomasin, että savu nousee kurusta. Ihmettelin Olaville, että kuka tuolla savustelee. Olavi naurahti, että no kuka, setähän siellä on menossa Ivaloon ja tähän asti se on jo kerjennyt. Ei se Niila tosiaan pitkälle ollut vielä kotoa matkannut, mutta siihen se oli jäänyt pokostelemaan ja nauttimaan tulilla olosta ennen kuin matka jatkui Ivaloa kohtia. Muistaakseni pari yötä se siinä makkoili. Ajankulku ei ollut Niilalle niin tärkeää, mutta eihän sitä muutenkaan eletty kellon mukaan siihen aikaan.

– Kuttura oli meille törmäsläisille kuin kotikylän nurkka. Kun sinne meni, niin siellä varmasti pidettiin aina hyvänä, ja pidetään varmasti vieläkin. Tulee mieleen, kuinka Olavin äiti naurahti, että ei suinkhan nuilla kaksosilla käy täällä aika pitkäksi. Aina meillä oli tekemistä, vaikka ei televisiota Kutturassa ollutkaan. En minä muista, oliko siellä radiotakaan, mutta puhelimesta ei ainakaan ollut hajua.

Oliko kävely arkipäivää entisaikaan?

– Minähän tulin sieltä Kutturan pitkältä kyläreissulta takaisin kävellen. Purnumukkaan oli 40 kilometrin kävelymatka Kutturasta. Ei siihen aikaan kilometrejä mitattu. Ja kävely oli tuttua kaikille siihen aikaan. Tietenkin vanhempi väki yritti sovitella kulkujaan niin, että pääsi vesireittejä pitkin, ettei tarvinnut aina kävellä. Kutturan väkikin oli oppinut kulkemaan vettä pitkin. Minulle on jäänyt iäksi mieleen, kuinka keveän näköisesti Olavi sauvoi Ivalojoella. Siinä oli taitoa ja voimaa, vene kulki kuin suksien päällä. Minä olin painavampi ja tuntui, että revin vain nahkani, kun yritin sauvoa yhtä taitavasti kuin Olavi.

– Äitimuorini käveli Törmäsestä Ivaloon kaupoille monet kerrat. Syksyllä -48 hän sai pyörän ja opetteli pyöräilemään aikuisena ihmisenä. Hän siunaili, kuinka nyt oli mukavaa polkea pyörällä kauppaan. Siinä pyörässä oli oikeat renkaatkin, vaikka pitkäänhän ne kumit olivat kortilla ja pidettiin kauheat kuulustelut, että mitä varten tarttet pyörää ja pitäisi siihen kumikin saada. Näin lujilla oli Suomi sodan aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Minäkin kyhäsin saksalaisten romuista polkupyörän ja toisessa vanteessa oli köysi renkaana, kun ei kumia löytynyt. Ei semmoisella lonksupyörällä voinut tietenkään pitkiä matkoja ajaa.

Miten hoidat kuntoasi nyt ikämiehenä?

– Minun aika kuluu mukavasti, kun kuljen Ivalon urheilutalolla. Siellä on tarjolla jumppaa, sulkapalloa ja ennen kaikkea kuntosali. Kuntosalilla on mahtavat laitteet ja siellä treenaan yläkropan lihaksia. Tässä iässä kuntosalilla käydään tosiaan sen takia, että saadaan kuntoa ja terveyttä, ei siellä ole tarvetta näyttää mitään kuten nuorilla miehillä on tapana.

– Joskus olen nauranut, että mahtaisi isäukko ihmetellä, kun kuulisi, että poika käy kuntosalilla. Hänen sukupolvi oli elänyt niin rankan elämän, että siinä ei kuntosaleja tarvittu. Mutta jos isä eläisi, niin saattaisi se tulla kuntosalia katsomaan. Hänhän oli ennakkoluuloton mies urheilun suhteen ja seurasi etenkin voimalajeja mielenkiinnolla.