Ihmiset

Mitä pakastimeen pyydetään talven varalle?

Talvi on aikaa, jolloin syksyllä poimitut sienet kaivetaan pakastimesta paistinpannulle ja marjat heitetään aamupuuron sekaan vitamiinipommeiksi.

Mitä sinun pakastimestasi löytyy, Akujärvellä eläkepäiviä viettävä Risto Seppänen?

– Sieltä löytyy riekkoja, metsoja, hirvenlihaa, siikaa ja tietenkin emännällä on pakastimessa kaikenlaista, kuten pullia, nisuja ja marjoja. Marjoista saa hyvin vitamiineja näin talvella. Pakastinhan kerätään itse täyteen, se on eläkeläiselle taloudellisesti suuri etu. Kun on tätä vanhaa lappalaissukua, niin se että elanto hankitaan luonnosta, tulee ihan luonnostaan. Kyllä minusta tuntuu, että se sama pätee täällä todella monelle paikkakuntalaiselle, meille luonnon hyödyntäminen on tärkeää.

– Minä en täällä asuisi, jos en pääsisi kalastamaan ja metsästämään. Nämä taidot ja harrastukset kulkevat tämän perän ihmisten geeneissä. Täällä kalastus ja metsästys on ollut elämänlanka. Siinä ei ole kahta sanaa, etteikö se ole elättänyt ihmisiä.

Pyydätkö juomuskalaa pakastimeen?

– Tällä hetkellä voi kyllä kalastaa jään alta, mutta minä pyysin sitä kalaa syksyllä sen verta paljon, että sitä on vielä runsain mitoin pakastimessa. Eli sydäntalven aikaan syödään tuota pakastinta tyhjäksi tai oikeastaan sitähän syödään koko talvi ja vielä kesäkin. Ukonjärvestä ja Inarijärvestä tulee syksyisin verkoteltua ja sitä kalaa riittää juuri sopivasti siihen asti, että kevättalven juomustus alkaa. Kalastuskausi alkaa minun osaltani vasta sitten, kun aurinko alkaa kunnolla paistamaan, sillä syksyn satoa on vielä paljon pakkasessa. Osa on laittanut juomukset pyytämään heti jäiden tultua, mutta minä olen sen verran laiska ja mukavuudenhaluinen, että odotan vähän lämpimämpiä kelejä. Syksyllä verkotetaan ihan siihen saakka, että jäät tulevat.

– Kesäisin kalaa pyydetään suoraa paistinpannulle tai kattilaan, ei se kala kesällä pakastimeen päädy. Sitä pyydetään juuri sen verran mitä syödä haluaa.

Oletko pilkkimiehiä?

– Huvikseni auringonpaisteella saatan käväistä tuolla jokisuulla ja ehkä vähän kauempanakin Inarilla. Enemmänkin olen juomustusmiehiä.

Entä onko lippoaminen tuttua puuhaa?

–  Joskus 60-luvulla se oli sellaista seikkailuhommaa, jossa kierrettiin pieniä puroja. Yleensä saaliiksi tuli pientä kutusiikaa. En minä sitä paljoa ole harrastanut, mutta kokeillut kyllä.

– Kutusiikaa pyydettiin silloin myös verkolla. Jos näki suuren siikaparven tulevan, niin heitti verkon pyyntiin parven alapuolelle ja säikytti ne yläpuolelta sitten siihen verkkoon. Silloin kun minä olin nuori, niin tuotahan piti tehdä salaa. Se oli niin hassu homma, kun tuolloin syrjäkylien asukkaat olisivat saaneet siikakannat hoidettua paremmaksi, kun tuo pikkusiika olisi pyydetty kutuaikana pois. Tällöin isompi siika olisi päässyt kasvamaan, mutta siinä kävi sitten niin, että tuo siikahan pääsi kääpiöitymään. Nykyisin se ymmärretään, mutta silloin rajamiehet tai poliisit juoksivat perässä. Noh, olihan se tietenkin heti hieman jännempää, kun virkavalta juoksi kintereillä.

– Ukonjärveltäkin on kadonnut iso siika, ennen siellä on ollut sellaista oikein isoa kalaa. Kyllä siellä silti muun kokoista siikaa löytyy. Yhteen aikaan Ukonjärvestä yritettiin tehdä niin sanottua kalaparatiisia ja verkkokalastus kiellettiin paikallisilta ihmisiltä. Järven taimenia markkinoitiin turisteille ja samalla paikkakuntalaisten kalastusoikeudet tallottiin, se oli mielestäni virhe. Paikalliset olivat iät ajat pyytäneet sieltä ruokakalansa.

Kerroit, että pakastimestasi löytyy myös hirvenlihaa. Myönnettiinkö hirvenpyyntilupia mielestäsi liikaa?

– Aivan varmasti, ainakin minun mielestäni. Moni metsästäjä, jonka kanssa olen asiasta puhunut on sanonut, että tämä on suuri virhe. Näin on puhuttu ainakin täällä Inarin kunnassa.

– Hirvilaskenta on tehty mielestäni täällä väärin. Talvella laskentoja tehtäessä hirvillä on ollut neljän kerroin. Täällä kerroin on ollut sama kuin etelän tiheissä kuusikoissa, vaikka täällä nähdään helikopterilla lentäessä oikeastaan kaikki hirvet ja ne sitten vielä ne kerrotaan neljällä. Ensinnäkin tuo laskentatapa ei ole oikea hakatuille mäntymetsille, kun metsät on hakattu, niin hirvihän näkyy kilometrien päähän. Sitten kun helikopterilla lennetään, niin hirvihän saattaa siirtyä uudelleen laskettavaksi. Sen lisäksi Norjasta ja Sodankylästä tulevat hirvet ovat mukana samassa laskussa. Ne eivät ole metsästettäviä hirviä, joten niiden ei kuuluisi olla ollenkaan mukana näissä laskuissa.

– Lupia myönnettiin 1446 ja lupia on normaalisti ollut sellaiset 250 – 300. Hirvilaskenta kun on tehty talvella, niin siinä on mukana myös sellaiset hirvet, jotka eivät ole metsästysaika ollenkaan täällä Inarin kunnan alueella. Mukana on Norjasta Inarijoen takaa tulevat hirvet, sekä nuo jotka tulevat talvehtimaan tänne Sodankylän puolelta. Nämä hirvet, jotka tulevat tänne talvehtimaan, vievät elintilaa meidän alueemme sarvipäiltä. Ja hauskintahan on se, että näitä hirviä ei edes metsästetä. Metsästysaika on ajoitettu väärin näille Norjan hirville, ne pitäisi pyytää talvella, kun norjalaiset eivät niitä näytä pyytävän.

– Jos Norjan puolen hirviä ei lasketa, niin muuten tämä hirvenpyyntiaika on hyvä. Lisäksi pitäisi olla aika, jolloin pyydettäisi nämä muualta tulleet hirvet. Hirvet saapuvat sen jälkeen, kun Inarijoki jäätyy ja avaa kulkureitin tänne Suomen puolelle. Hirvi näyttää tulevan ruokailemaan samoihin paikkoihin, mihin se on aikoinaan emänsä kanssa tullut.

Miten hirvenpyynti on muuttunut vuosien aikana?

– Olen pyytänyt hirviä ainakin sellaiset kolmisenkymmentä vuotta. Nykyään käytetään paljon enemmän koiria mitä ennen, eli onhan se pyynti siinä mielessä helpottunut. Ennen pyydettiin jäljestämällä ja naakimalla, eli silloin hiippailtiin menemään. Tuolloin oli tärkeää tietää, että missä se hirvi liikkuu. Ensilumien aikaan oli hyvä pyytää, kun jäljet näkyivät kunnolla.

– Pitää kuitenkin muistaa, että ennen hirviä oli paljon vähemmän. Ei tällaisia hirvimääriä ole ollut ennen. Jos oikein muistelisin, niin tuo kantahan alkoi nousta siinä 60-luvulla. Mutta tämänhetkinen arvio hirvimääristä on kyllä jotain aivan muuta kuin totta.

– Kun kuljin koiran kanssa lintumetsällä, niin näin kolmen viikon aikana vain yhden hirven. Mielestäni jälkiä ei ole yhtään sen enempää, mitä aikaisemmin. Tämä on huolettava asia, sillä hirvikantaahan ollaan nyt vuosikaudet yritetty saada kasvamaan ja nyt kun se on vähän parempi, niin näillä lupamäärillä siitä tulee kyllä loppu. Eihän esimerkiksi hirvivahinkojakaan ole kuin sillä alueella, missä on noita Norjan ja Sodankylän hirviä. Luojan kiitos onneksi taimikkoja on täällä päin paljon. Kun Metsähallitus hakkasi metsät alas, niin metsälinnuthan sieltä katosivat melkein täysin. Mutta kun taimikot kasvoivat, niin onneksi tuli hirviä tilalle, että tämän perän ihmiset saivat jotain syödäkseen.

– Silloin kun minä sain haulikon, niin alkoi juuri nämä metsähakkuut. Minulla ei ollut vielä silloin polkupyörää ja jaksoin justiinsa kävellä sinne hakkuun reunaan, mistä olisi alkaneet ne kunnon metsästysmaat. Ai että se otti päähän. Sitten kun sain polkupyörän hankittua tai itsehän se tuli kaatopaikan romuista tehtyä, niin jaksoin juuri ja juuri polkea sinne asti, mihin ne hakkuut sillä kertaa loppuivat. Vieläkään ei päässyt kunnon metsästysmaille, kun ne hakkuut jatkuivat aina vain eteenpäin. Sitten kun sain mopon, niin silloin oli jo melkein joka paikka hakattu alas. Se tuntui siltä, että ei enää päässyt edes oikeasti metsästämään.

– Se oli karun näköistä. Hakkuilla puut oli kaadettu ristiin rastiin ja parhaat oli otettu päältä, muut oli jätetty maahan lahoamaan. Sitä latvustoa ja puuta oli niin paljon, ettei siitä päässyt oikein edes kävelemällä kulkemaan. Melkein joka toisen järven rannalla tuntui olevan savottakämppä.

– Kun asun tuossa Akujärvellä ja katselen tuota puuliikennettä, niin siellä kulkevat nuo älyttömän pitkät rekat. Harmillista siinä on se, että ne on lastattu tuolla tikkupuulla, eli puulla joka on parhaassa kasvuiässä. Eiköhän siinäkin käy taas niin, että ammutaan omaan nilkkaan tai oikeastaan meidän lappilaisten nilkkaan. Eihän sitä parhaassa kasvuiässä olevaa puuta pidä kaataa, puu tulee kaataa vasta sitten kun se heittää kasvamasta. Nyt ei hyvältä näytä, se on tuo ihmisen ahneus kummallinen, jos puun annettaisiin kasvaa, niin se tuottaisi paljon enemmän. Nyt siitä ei saada kaikkea hyötyä irti. Minä olen jatkuvan kasvatuksen kannalla, jossa otettaisiin vain ne isoimmat puut.

– Tässä tulee mieleen vaan tuo hirvenpyynti. Nyt kun lupia myönnetään paljon ja jonkun vuoden päästä hirvet on ammuttu pois, niin sieltä ylhäältä sitten aletaan kysellä, että miksi te menitte ne kaikki hirvet ampumaan? Vastuuta vain vyörytetään. Onneksi meidän alueemme metsästäjillä on järkipäässä. Ivalon Erämiehiltä kun olen kysellyt, niin sellaiset neljän tai viiden hengen seurueet ovat ampuneet korkeintaan kaksi hirveä. Hirviähän olisi saanut ampua vaikka kuinka paljon. Minun mielestäni tuo kaksikin hirveä on jo liikaa, neljään pekkaan yksi hirvi olisi juuri sopiva. Sekin voi ensivuonna olla liikaa.

Mitä hirvestä valmistetaan?

– Enimmäkseen käristystä ja keittoa, tällaisia perinteisiä ruokia. Nykyään vertakaan ei oteta talteen eikä oikeastaan maksaakaan, sillä ne voivat olla myrkyllisiä. Olen minä ruukannut maksakastiketta syödä, mutta se pitää tehdä nuoresta elukasta. Eli kyllä sellaista ylivuotista elukkaa voi vielä huoletta syödä. Siellähän on vielä ne Venäjän myrkyt maassa, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Eivät ne näy hirvessä samalla tavalla kuin porossa, sillä jos jossain on jäkälää, niin siellähän sitä on myrkkyäkin. Mutta eihän tuota jäkälääkään enää ole, ja ruokahan tuodaan porollekin etelästä, nappuloita ja heiniähän nekin syövät.

– Kieli, veri ja kaikkihan siitä saaliista oikeastaan ennen vanhaan hyödynnettiin. Nykyään voi jo vähän valita mitä paistia sitä laittaa pakkaseen. Sydämet on tietenkin otettu hirviltä aina talteen ja nehän lähtevät keväämmällä kuivumaan.

Kiehtooko metsäkanalintujen metsästys sinua?

– Se on mieleistä puuhaa näin eläkkeellä ollessa tai oikeastaan onhan se aina ollut. Lintuja vaan on niin vähän, että niitä arveluttaa ampua. Tänäkin syksynä jätin pyynnin kesken. Näissä asioissa pitää käyttää maalaisjärkeä.

– Minun metsästyskaveri loukkasi syksyn viimeisellä reissulla jalkansa, mutta kyllä hän autolle pääsi ihan omin avuin. Nykyäänhän se on helppoa olla koiran kanssa metsällä, kun on nämä GPS-laitteet ja kaikki. Enää ei tarvitse huolehtia siitä, että missähän se kaveri oikein on. Nykyään tiedät aina, että missä se seisova koira on piilosilla. On mukavaa, kun saa katsella rauhassa maisemia. Minun lintumaani sijaitsevat tuolla Itäkairassa, mutta olen minä kävellyt tämän kunnan joka kolkan läpi. Omassa kunnassa kun metsästää, niin harvoin sitä tarvitsee gepsistä tarkastaa, että missähän sitä ollaan. Mutta hyvä se gepsi on olla mukana.

– Ennen nuo metsästysreissut olivat paljon pidempiä. Tuolla Hammaskairassa tuli käveltyä pitkiä matkoja, nehän olivat sellaisia parin kolmen päivän reissuja. Nykyään sitä tullaan yöksi aina kotiin, sehän johtuu siitä, että metsäteitä on joka paikka täynnä ja niitähän on hyvä autolla ajeleskella.

Risto Seppänen, kuinka nuorena kiinnostuit metsästämisestä?

– Metsästys on aina ollut minulle tärkeää. Muistan kuinka meille tuli Kaamaseen opettajaksi kapteeni Takkunen , joka oli ollut sotavankina, ja päässyt juuri takaisin Suomeen. Hänen vaimonsa oli tainnut sillä aikaa mennä jo uusiin naimisiin. Hän muutti Riutulaan tavallaan erakoksi. Kun koulu ei löytänyt opettajalle muuta sijaista, niin he ottivat kapteeni Takkusen siihen hommaan. Johan hän alakoululaisia osasi opettaa.

– Se oli hienoa olla koulussa, kun hän kertoi käsityötunnilla juttuja karhuista ja oikein murisi ja ärisi, kuten se karhu konsanaan. Muistan myös sen, kun lähdimme poikien voimistelutunnilla Koppelovaaraan Takkusen ja hänen pienen pystykorvansa kanssa. Takkunen istutti meidät ja Seita-koiransa rinkiin ja tokaisi Seitalle, että: ”Nyt Seita, haeppa koppelo.” Ja voi pojat, kun se koira lähti. Vielä hetki sitten Seita leppoisasti lopsotteli siinä meidän mukanamme ja heti kun Takkunen antoi käskyn, niin se koira ampaisi matkaan. Siinä ei mennyt kuin kymmenisen minuuttia, niin siellä se Seita haukkui jo lintua. Opettaja sanoi, että odottakaapas tässä, niin hän käy ampumassa tuon linnun. Kohta Takkunen tulikin sieltä lintu kädessään. Koululle päästyämme Takkunen laittoi linnun koivunoksaan roikkumaan ja kertoi, että asuntolanhoitaja tekee siitä hänelle ruokaa. Sitten hän sanoi Seitalle, että vartioi. Seita oli oikein mukava koira, jota sai silittää ja muuta, mutta kun isäntä oli antanut hänelle vartiointikäskyn, niin silloin ei auttanut mennä enää linnun lähelle, muuten alkoi hampaat näkyä ja murina kuulua.

– Toinenkin varhainen muisto metsästykseen liittyen minulla on tuolta Kaamasesta. Minä ja Portin Pentti kuljimme aina koulumatkan yhdessä. Pentti se oli taitava ritsan kanssa, hän ampui kerran jopa metson. Aina koulumatkalla me katsoimme Pentin kanssa puhelinlangat, että näkyykö siellä höyheniä. Jos höyheniä löytyi, niin me lähdettiin heti koukkaamaan metsään. Löysimme tuolla tyylillä monta lintua. Kerran me näimme metson höyheniä ja Pentti sitten näki sen linnun siinä metsässä juoksemassa. Sillä oli siipivamma ja Penttihän sen juoksi linkkari kourassa kiinni ja pisti lintua sillä siiven alle. Ei me taidettu silloin olla kuin kymmenvuotiaita, mutta olihan se Pentti tarkka ampumaan sillä ritsalla. Kerran ammuimme tinttiä taivaalle samaan aikaan kolmannella ja se tintti tippui sieltä ilman päätä ja pyrstöä. Kerran me ammuimme myös tikan ja mietimme, että mitä ihmettä me tälle teemme, no me pojathan paistoimme sen. Meillä ei ollut suolaa, niin olihan se pahan makuinen.

– Pentti se ei silloin nuorena miehenä tainnut ottaa yhtään normaalia askelta, tuntui että hänellä oli aina meno päällä. Se johtuu varmaan siitä, että hän oli aina tottunut kulkemaan metsässä. Ne kaksi vuotta, jotka me asuimme Kaamasessa, olivat minun parasta lapsuusaikaa.