Kulttuuri

Vanhojen Inarinmaa-lehtien katsaus, osa 45

Ennustus - vanha kolttasaamelainen tarina

Anton oli saanut pestin laivaan. Laiva oli suuri ja se seilasi Ruijan rannikoita turskavesillä. Kalastajia kapteeni tarvitsikin, rotevia miehiä vetämään turskia pyydyksiä, pelkäämättömiä Jäämeren ankarille myrskyille ja sen vaihteleville ilmoille.

Jäämeri oli kuin runsauden sarvi, joka antoi elannon rantojensa väelle, sääteli heidän elintapansa; kun aurinko paistoi, lähtivät veneet pyydyksille ulommalle merelle, ja naiset ja lapset katsoivat kauan merelle etääntyvien veneiden ja miehien perään. Kun tuuli puhalsi vihaisia harmaita hyökyjä, ristivät naiset silmänsä ja pitivät pesueensa sisällä, pelättiin ja odotettiin kuinka kalastajat selviävät meren armoilla. Veneet sidottiin tiukasti kalasatamaan, turskaa suolattiin ja kuivattiin. Minkä meri antoi ja minkä se otti, oli se meren vallassa.

***

Vanha Eudokia katseli pää tutisten Antonin matkavalmisteluja, kuunteli tämän innostunutta puhetta, ja pakkasi lämmintä vaatetta ja ruokaa laukkuihin. Eudokia tiesi hyvin ettei hän ehkä enää koskaan näkisi poikaansa, aika tarttuisi häneen hetkellänsä, ja siksi hän katsoi poikaansa tarkoin, kuin jäähyväisiksi.

***

– Äiti , sanoi Anton. - Tuon sinulle soivia simpukoita Ruijasta, ja meripihkaakin yritän löytää. Nyt kun olen päässyt miesten kirjoihin, aion elää jäämereläisten elämää. Merta en pelkää.

– Ei sinulla olekaan surma vedessä, mietti Eudokia ääneen.

– Tämä on minun rukoukseni sinun puolestasi. Kun vaara uhkaa ja joudut meren armoille, muista mitä nyt sinulle sanon. Hyvästi Anton poikani. Jää terveenä.

***

– Jää terveenä, äiti, sanoi Anton, ja nenitteli äitiään hyvästiksi. – Saatpa nähdä, saat vielä soivia simpukoita meren tuliaisina.

***

– Muista minun sanani kun meri uhkaa nielaista sinut. Se on sinun pelastuksesi, siunasi Eudokia sanoillaan lähtevän poikansa.

***

Meri vaahtosi kuin hiidet olisivat sitä pyörittäneet. Kapteeni oli antanut käskyn laskea purjeet, muuten laiva kaatuisi. Anton veti köydestä suurta purjetta, tottunut hän jo oli merimiehen elämään, karaistunut ja pelkäämätön. Miehet vetivät ja vetivät. Silloin katkesi suurimman purjeen kiinnitysköysi, purje liehui alas märkänä ja painavana ja peitti miehet alleen. Aallot viskoivat vettä laivan täyteen, laiva kallistui ja kaatui kyljelleen. Mikään ei enää voinut pelastaa laivaa.

***

Anton ei ollut tarttunut purjeen köysiin niinkuin moni hänen tovereistaan, vaan oli yhtäkkiä tuntenut olevansa vedessä, suolan maku tukkii nielun ja hän alkoi vajota syvälle mereen . Hän vajosi alapuolelle laivan pohjan, ei ollut mistä ottaa kiinni. Silloin hän muisti vanhan Eudokian rukouksen puolestaan.

***

– Ei sinulla ole surma vedessä. Näin oli Eudokia sanonut silmissä kirkas loiste kuin siunaus. – Muista minun sanani kun meri uhkaa nielaista sinut.

***

Äidin sanat kantautuivat Antonin korvaan kaukaa myrskyävän merenpauhun lävitse. Ja kuin nuolen sinkoamana kiisi Anton pinnalle, keuhkoissa tuntui raikas ilma, ja hän tarttui purjeeseen, joka kellui aallonharjalla. Sitten ei Anton tiennyt enää mitään.

***

Myrsky oli tyyntynyt mutta meri oli vielä vihainen. Anton heräsi kallioisella rannalla jonne oli ajelehtinut heidän laivansa jäännöksiä. Kaikki muut ovat hukkuneet, ymmärsi Anton ja tunsi heikotusta. Nousta hän ei jaksanut, purjeesta hän ei uskaltanut irrottaa, oli vain ärjyvä meri ja hukkuneet toverit jossain meren pohjassa.

***

– Ei sinulla ole surma vedessä, oli äiti hänet siunannut. Äidin viimeinen rukous ja Antonin pelastus.

Novelli on julkaistu Inarinmaassa 21.10.1987.