Muualta Lapista

Hugo Hilliaho muistaa Lapin sodan taistelut: 1924 syntyneet komennettiin siviilistä takaisin, kun Kaunispäällä saksalaiset panivat niin kovasti vastaan

– Olin 19-vuotias, kun Lapin sota alkoi 15. syyskuuta 1944. Taistelin Kannaksella Laguksen panssaridivisoonassa, joka hyökkäsi sellaisiin paikkoihin, joihin muut eivät tohtineet, 99-vuotias sotaveteraani Hugo Hilliaho Kalajoelta kertoo.

Hän istahtaa tuoliin ja alkaa muistelemaan Lapin sodan taisteluita, joissa hän oli mukana alusta loppuun saakka. Tapahtumat ovat säilyneet kirkkaina miehen muistissa.

Sodankylä oli vallattu jo kaksi päivää ennen Rovaniemeä.

– Mutta sitten sota vasta alkoi. 1924 syntyneet oli päästetty jo siviiliin, mutta heidät komennettiin takaisin, kun Kaunispäällä saksalaiset panivat niin kovasti vastaan, että miehiä piti saada äkkiä, Hilliaho kertoo.

Kun komppania lähti Vuotsosta, heillä ei ollut enää jääkäriä isompaa herraa mukana. Saksalaisten tykistökeskitys yllätti heidät eikä kaivautumaankaan pystynyt, vaikka niin käsky kävi.

– Yksi meistä oli ruvennut kaivautumaan, mutta hänelle kävi huonosti. Naapuri oli niin lähellä vesakon takana, että puhe kuului, veteraani muistelee.

Hilliaholla oli pyörä, jossa oli kammiina ja se rämisi, kun hän lähti juoksemaan pommien viuhtoessa kahden puolin.

– Vaan yksikään niistä ei sattunut kohdalleni. Minulla oli taas hyvä tuuri.

Ilman johtajaa miehet olivat Hilliahon kertoman mukaan kuin lammaslauma, joka ei tiennyt minne olisi mennyt. Ei ollut varaa panna tulta eikä piippua polttaa. Siinä he seisoivat koko yön.

– Aamulla tuli joku kapteeni. Lähdimme koukkaamaan Kaunispään kautta vasemmalta. Meillä oli kauhia tappelu venäläisten kanssa, että kumpi ehtii ensimmäisenä ajamaan sakut pois.

Venäläiset ehtivät vähän aikaisemmin. Joukot tulivat vastakkain Inarin keskustassa. Hilliaho sanoo venäläisen majurin ja suomalaisen everstiluutnantin vetäneen lippaan ja sopineen asian. Molemmat laittoivat omat vartionsa ja matka jatkui.

Kaunispäällä Hilliaho kertoo lumipyryjen olleen niin valtaisat, että komppania loi vuorokauden lunta, jotta tie saatiin auki. Itse hän ei siellä tohtinut nousta suksille, sillä laskut olivat jyrkät eikä hän ollut opetellut laskettelua.

Matkan edetessä tien sivussa oli kolme telttaa ja kapteeni oli käskenyt mennä katsomaan niitä. Hilliaho toteaa kapteenin olleen niin arka hengestään, ettei lähtenyt heidän mukaan.

– Meitä oli parikymmentä miestä. Teltoista ruvettiin tulittamaan meitä, mutta lähdimme takaisin, kun meille ei ollut kerrottu, että pitääkö tulittaa niitä vai ei. Komppanian päällikkö oli meille pahalla päällä, mutta sehän oli hänen vikansa, kun lurjus ei lähtenyt mukaamme.

Sitten kaivattiin vapaaehtoisia lähtemään uudelleen teltoille. Kukaan ei olisi halunnut lähteä, vaikka palkkioksi luvattiin alikessun natsat. Lopulta määrättiin yksi mies vetämään partiota ja hän sai luvatut aliupseerin natsat.

Komppanian päällikkö oli meille pahalla päällä, mutta sehän oli hänen vikansa, kun lurjus ei lähtenyt mukaamme.

Karigasniemestä Hugo Hilliaholla on myös selkeät muistot. Hänen piti mennä töpinään vaihtamaan kengät, kun niistä oli pohja irronnut.

– Ilmoittauduin komppanian päällikölle, joka oli tyytyväinen, sillä hänen olisi pitänyt muutenkin komentaa sinne joku kertomaan, että komppania lähtee kahdelta yöllä liikkeelle. Kyllä minua töpinässä kiiteltiin tästä tiedosta.

Hilliaholle tuli töpinässä ripuli eikä hän kyennyt liikkumaan mihinkään. Tautia mies paranteli makaroonivelliä keitellen.

– Kämpässä ei muuten ollut kuin kaurapuuroa ja hunajaa. Kun minulle ei lähtiessä riittänyt haavoittunutta vedettäväksi, niin löin lumipuvun lahkeen täyteen hunajaa ja vetelin sitä perässäni. Enkö ollut melkoinen sotilas, Hilliaho nauraa.

Kun minulle ei lähtiessä riittänyt haavoittunutta vedettäväksi, niin löin lumipuvun lahkeen täyteen hunajaa ja vetelin sitä perässäni.

Nämä tapahtumat olivat ennen joulua. Palatessa Hugo Hilliaho muistelee heidän viettäneen joulunpyhät Ivalossa. Auton perässä narussa roikkunut kymmenen miehen suksipartio ehti Ivaloon aikaisemmin ja oli pystyttänyt teltat. He tulivat hiihtäen myöhemmin.

– Kun yksi poromies pääsi sunnuntailomalle, niin pyysin häntä tuomaan meille poronlihaa. Niin hän toi ja sitä me kärryyteltiin pakin kannessa. Maattiin ja syötiin.

Joulukirkossa ei miesten tullut käytyä, kun ei ollut kirkkoakaan. Mitään hartauttakaan ei pidetty, kun olisi kinoksessa pitänyt seisoa.

– Tästähän tulee melkein runo, Hilliaho toteaa myhäillen.

Vielä yhden jutun Hugo Hilliaho haluaa kertoa Lapin sotareissultaan. He voovasivat Kaunispäältä alas ja törmäsivät yhtäkkiä naapurin muonittajaan, jolla oli reppu auki. Hilliaho kertoo olleensa lähellä häntä, komppanian ensimmäisiä miehiä kun oli.

Kittilän mies päätti katsoa, että mitä repussa on. Hän löi maate ja rupesi ampumaan. Hilliaho oli just samalla linjalla, kun saku vastasi tulitukseen takaisin.

– Viisi panosta meni parinkymmenen sentin päästä ja toiselta puolta samoin. Niin läheltä liippasi, että manttelin palteesta harteilla ylälaita katkesi. Miten piti olla, että minun aikani ei ollut silloin? Oikein huonolla tuurilla olisimme molemmat suomalaiset kuolleet ja saku olisi päässyt karkuun, hän kauhistelee.

Hilliaho uskoo Kittilän miehen olleen poromies ja luottaneen ampumistaitoonsa. Mutta eipä muonittajan repussa ollut juuri mitään evästä, vain voita.

– Ajatella, että minäkin olisin henkeni kiloon voita vaihtanut!

Ajatella, että minäkin olisin henkeni kiloon voita vaihtanut!

Joulun jälkeen matka jatkui Tervolaan, jossa Hilliaho ja komppania yöpyi nuorisoseuran talolla. Kaksi rippikouluikäistä pojan kossia tuli hakemaan sieltä lavihtoita. Hilliaho oli kysynyt heiltä, että mihin niitä tarvitaan. Kuulemma seuroihin.

– Me kolme miestä lähdimme poikien perään ja kävimme seuroissa. Kyllä oli peräpenkissä vaikea olla, kun siellä oli niin paljon syöpäläisiä. Kaiken lisäksi saimme komennettua arestia, kun olimme puoli tuntia myöhässä.

Rangaistusta ei kuitenkaan voitu laittaa toteen, sillä he olivat menossa junalla Hämeenlinnaan. Elettiin tammikuuta. Sitä Hilliaho ei osaa sanoa, että miksi juna ei pysähtynyt Ylivieskassa, jotta olisivat päässeet suoraan kotiin.

– Hämeenlinnassa komppanian päällikkö sitten armahti meidät kovennetusta rangaistuksesta, koska olimme olleet seuroissa, Hilliaho naureskelee.

Sodan jälkeen Hugo Hilliaho oli Hämeenlinnassa palveluksessa vielä 16. joulukuuta 1945 saakka.

Muistelujensa päätteeksi Hilliaho nousee ylös ja kävelee kamariin. Sieltä hän tuo taulun, johon on kuvattu Kaamasen lähellä oleva muistomerkki.

– Lapin sodasta jäivät muistoksi vain sankarihaudat ja muistomerkit. Tässä muistomerkissä on tykillä ammutut neljä reikää, hän esittelee taulua.

Kalajoelle Hugo Hilliaho muutti vaimonsa perässä vuonna 1949. Elämäänsä sotaveteraanina hän on tyytyväinen.

– Minulla on kaikki palvelut mitä saada voi. Jopa varpaankynnet leikataan viisi kertaa vuodessa. Kaikki tauditkin hoituvat. Kun parikymmentä nappia ottaa vuorokaudessa, niin pysyy tällaisessa kunnossa, hän virnistää.

Pitkän ikänsä salaisuudeksi Hilliaho kertoo säännöllisen elämän ja työn.

– Ei työ tapa, hän muistuttaa.

Veteraani sanoo olevansa mielissään siitä, että pystyy vielä kävelemään. Joka päivä tulee pihalla käytyä lenkki kiertämässä. Muuten aika ei tahdo kulua millään. Lukemaan hän ei enää pysty, kun näkö on mennyt huonoksi eivätkä puutyötkään onnistu.

Itsenäisyyspäivää Hilliaho sanoo kunnioittaneensa aina nostamalla Suomen lipun tankoon. Nyt sekään ei onnistu, sillä muutama vuosi sitten pihapiirissä riehuneessa tulipalossa paloi myös lipputanko.

– Mutta on minulla pieni lipputanko tuolla vintillä, hän huomauttaa.

Maailman sotaisaan tilanteeseen Hugo Hilliaho ei ota kantaa.

– Ne ovat niin isoja asioita, ettei passaa sanoa mittään!