Muualta Lapista

Juha T. Hakala kertoo kolumnissa tieteen uusimmista selityksistä kaamosmasennukselle – Malta hetki, pian helpottaa!

Kirkasvalolaite tai melatoniini auttavat joitakuita, mutta on yhä pientä epäselvyyttä siitä, miksi niin käy. Nyt on saatu vihjeitä toisenlaisesta selityksestä pimeän ajan alavireisyyteen.

Se on, kuulkaa, vuoden pimein hetki, talvipäivänseisaus. Tänään auringon säteet – jos nyt niitä joku jostain bongaa – sattuvat maahan viistommin kuin yhtenäkään toisena päivänä. Ja sehän taas johtuu siitä, että maapallon akseli on sillä tavoin kenossa, että juuri tänään oma pallonpuoliskomme on kauimpana tuosta lämmönlähteestä, auringosta.

Aihe nousi ajatuksiini senkin takia, että aina on niitä, jotka kokevat olevansa himpun verran alapaulalla juuri pimeimpään vuodenaikaan. Moinen mielenheilahdus voi toki olla niin mitätön, ettei kokija ole oikein itsekään varma tunteesta: onko se todellinen tunne, vai ehkä kuvittelua. Ehkä se sittenkin on saamattomuutta, tai jotain siihen suuntaan?

Todennäköisesti se on ihka aito tunne. Nimittäin, tutkijoiden mukaan jopa joka neljäs meistä huomaa itsessään ainakin jonkinlaista vuodenaikoihin liittyvää mielialan vaihtelua.

Tähänastinen selitys on ollut, että vähäksi käynyt luonnonvalo muuttaa parin tärkeän välittäjäaineen – serotoniinin ja melatoniinin – tasoja aivoissamme. Ja, tällä muutoksella puolestaan on yhteyttä alavireisyyteen, unirytmiin ja sen semmoiseen.

Ongelma on siinä, että tämän väitteen perustelut eivät ole aivan vedenpitäviä. Se, että marketin kirkasvalolaite tai apteekin melatoniini auttavat joitakuita, on kyllä totta, mutta on yhä pientä epäselvyyttä siitä, miksi niin käy. Nyt on saatu vihjeitä toisenlaisesta selityksestä.

Juttu liittyy silmiin. Kuten moni kouluajoilta muistaa, silmissämme on kahdenlaisia näkemistä auttavia soluja: on sauvoja ja on tappeja. Parikymmentä vuotta sitten yhdysvaltalaistutkijat panivat merkille, että silmissämme on näiden lisäksi myös niin sanottuja gangliosoluja. Ne ovat soluja, joiden sisältä löytyi valoherkkää ainetta nimeltä melanopsiini.

Melanopsiini oli ihmetys tutkijoille, koska sitä ei löytynyt sen paremmin sauvoista kuin tapeistakaan. Eli gangliosoluilla ei ollut niin selvää roolia näköjärjestelmässämme kuin sauvoilla ja tapeilla. Kävi ilmi, että gangliosolut näyttivät säätelevän tehokkaasti sisäistä kelloamme, unirytmiämme ja myös pupilliemme kokoa.

Jos gangliosolujen toiminta estettiin keinotekoisesti, yksikään hiiri ei tuntunut masentuvan.

Tästä löydöksestään tutkijat olivat siinä määrin innostuneita, että he jatkoivat aherrustaan. Jokunen vuosi sitten he onnistuivat osoittamaan, että samaisilla gangliosoluilla on todennäköisesti jonkinlainen yhteys myös siihen, miltä meistä milloinkin tuntuu.

Tutkijat olivat tulleet päätelmäänsä seuratessaan hiiriä. Hiiretkin nimittäin näyttivät reagoivat valon määrään. Kun gangliosolut olivat pelissä mukana, vähäinen valo aiheutti hiirissä vireystilan laskua, ja jopa masennuksen kaltaisia oireita. Jos taas gangliosolujen toiminta estettiin keinotekoisesti, yksikään hiiri ei tuntunut masentuvan.

Selitys ei tuntunut niinkään liittyvän gangliosoluihin sinänsä, vaan silmien ja aivojen väliseen viestiliikenteeseen. Kävi nimittäin ilmi, että gangliosolut – havaitessaan valon vähenevän – käyttivät omaa viestirataansa lähettääkseen signaaleja tietyille, mielialoja sääteleville aivoalueille. Tämän viestiliikenteen tuloksena jotkut tuntevat olonsa synkäksi tai jopa masentuneeksi, päättelivät tutkijat.

Samalla on noussut esiin muutakin ihmeteltävää. Kuten esimerkiksi se, miksi ihmeessä evoluutio on tuottanut meille tällaiset aivot?

Se oli niin outo ajatus, ettei meitä alkuun uskottu, muistelee tutkija Samer Hattar. Niinpä väite piti koettaa todentaa myös ihmisillä. Ja niin tehtiin. Kun nuorten vapaaehtoisten koehenkilöiden aivoja kuvattiin erilaisissa valaistusoloissa, löydettiin viestintää, jossa tietyt aivoalueet näyttivät vastaanottavan signaaleja nimenomaan gangliosoluilta.

Kaksi näistä alueista oli aivojen etuosassa, eli juuri siellä, mihin on paikannettu esimerkiksi masennuksen kaltaisia tunnetiloja. On siis todennäköistä, että kausiluonteisten mielialavaihteluiden taustalla on biologinen syy, pohtii Brownin yliopiston neurotieteen professori Jerome Sanes.

Todellisuudessa valon määrän ja mielialan vaihtelun välinen suhde on sotkuisempi kuin olen tässä antanut ymmärtää. Tutkimukset ovat yhä kesken ja lisää tutkimusta tarvitaan. Samalla on noussut esiin muutakin ihmeteltävää. Kuten esimerkiksi se, miksi ihmeessä evoluutio on tuottanut meille tällaiset aivot?

Ymmärrämme kyllä, miksi tarvitsemme valoa nähdäksemme, sanoo Samer Hattar, "mutta miksi tarvitsemme valoa tehdäksemme itsemme onnelliseksi?" Tätä odotellessa hän tarjoaa hyvän mielen neuvoja meille kaikille: Jos mahdollista, vietä vielä enemmän aikaa luonnonvalossa. Heti, kun säät sallivat, ala vaikka syödä ulkona. Usko tai älä, se piristää.

Niinpä niin. Kaikesta pimeydestä huolimatta: siunauksellista joulun aikaa juuri sinulle!

Kirjoittaja on professori, filosofi ja tietokirjailija.