Ihmiset

Viikon kysymys?

Kuluiko lasten aika ennen vanhaan suksien päällä?

Hiihtokelit ovat parhaimmillaan ja valmiiksi höylättyä latua löytyy ympäri Inarin kuntaa.

Miten oli ennen vanhaan, kuluiko lasten aika silloin suksien päällä, kotiseututietäjä Jaakko Kyrö?

– Sitähän oltiin koko talvi suksien päällä. Kyllä minä varmasti hiihtelin kotona Koppelossa jo ennen sotia, mutta kunnolla se hiihtohomma lähti pyörimään heti kun tultiin viimeisestä evakosta. Minähän sain ensimmäiset omat sukset Ylivieskassa joulukuussa -44. Katajalan Heikki teki minulle sukset. Kortteeritalon isäntä sanoi minulle, että hän kyllä tekee sukset, kun olit syksyllä niin hyvänä apuna heinäkorjuussa. Sauvat minä ostin. Minullahan oli sen verran rahaa, kun olin evakkomatkan aikana korjannut talteen Kiviniemen Ismon kanssa Rovaniemeltä saksalaisilta kaksi auton sisärengasta. Teimme niistä ritsakumia ja minä möin niitä kumia sitten Ylivieskassa.

– Muistan Ylivieskasta koulun hiihtokisat, jonne hyökkäsin uudella suksikalustolla. Minulla oli jaloissa isän tekemät paulakengät, käyränokkakengät ja ne mäystinsukset, joissa oli kumirenkaat. Muutamat pojat vähän ilkkui niille vehkeille, kun niillä oli omasta mielestään paremmat kamppeet. Yhtä poikaa muuan isäntä oikein kannusti minun selän takana, että kyllä sinä tuosta ohi pääset, ei muuta kuin painat ohi vain. Minä ajattelin mielessäni, että et varmasti kyllä minua sauta. Niin minä painelin ladulla ja ei sitä toista poikaa näkynyt, kun hiihtelin ensimmäisenä maaliin. Heittivät sen jälkeen moittimasta niitä minun vehkeitä. Olin Ylivieskassa myös koulujen välisissä kilpailuissa ja voitin siellä oman sarjani.

Oliko Koppelossa hyvät ladut?

– Latuhan oli meidän poikasten tekemä. Hiihtämällä ja poljettamalla se tehtiin Konisvaaran ympäri, ei ollut tietenkään mitään latukoneita. Siellä olikin kauhean raskasta maastoa, ei kai missään päin Inaria ollut niin vaativaa maastoa kuin meillä siellä. Siinä se kunto nousi, kun hiihdettiin kilpaa latua pitkin. Sehän oli oikeastaan semmoinen pujottelulatu. Nehän ovat kaikki yksityisten maita, eikä niitä uskaltanut alkaa latua varten raivaamaan, mitä nyt korkeintaan muutama risu raivattiin alta pois pahimmista paikoista.

Kannustiko opettaja Hakosalo hiihtämään?

– Ei hänelle hiihtokilpailut ja urheilu merkinnyt mitään. Mutta siellä oli sotien jälkeen semmoinenkin opettaja kuin Heikkinen , pienikokoinen ja reilu naisopettaja. Kun minä olin jo mäenlaskussa katkonut ne Ylivieskasta saamani sukset, niin hän antoi omat suksensa minulle.

– Koppeloon perustettiin minun nuoruudessani oikein urheiluseura, Koppelon Veto. Olin yksi sen perustajista ja myös Kiviniemen Santin poikia oli siinä perustamisessa mukana. Koppelon Veto perustettiin muistaakseni 1951, muutama vuosi sen jälkeen kun Ivalossa oli perustettu Lapin Kaira. Hakosalo ei sekaantunut Koppelon Vetoon ja voi sanoa, että hän ehkä vähän yritti hämmentääkin sen toimintaa perustamalla oman KEOS-yhdistyksensä. Siinä oli näytelmähommaa, mutta niinhän oli myös Koppelon Vedon toiminnassa, siinä oli urheilun lisäksi myös kulttuuria.

– Koppelon Veto innosti Koppelon nuoria urheilemaan entistä enemmän. Muutenkin ne talvet olivat semmoisia, että sitä noustiin suksien päälle aina kun vähänkin oli mahdollisuutta ja monet sukset katkeili, kun vaaroissa laskettiin mäkeä. Isäni ei koskaan sotkeentunut minun suksien hankintaan, itse ne piti aina hommata. Yhdet sukset voitin koulujen välisistä kilpailuista Inarissa ja ne säilyivätkin monta vuotta ehjinä ja sain hiihtää niillä pitkään.

Oliko hiihto Koppelon Vedon päälaji?

– Hiihto oli talvella tietenkin päälaji. Kun vielä sitten Koppeloon rakennettiin oma työväentalo, niin se oli hyvä kilpailujen tukikohta ja kokoontumispaikka talvella. Pitihän Koppelosta sitten päästä myös Ivaloon kilpaa hiihtämään ja niinpä minä hiihtelin monet kerrat ainakin Kiviniemen Ismon kanssa sunnuntaiaamuisin Koppelosta Ivalon vanhalle työväentalolle hiihtokisoihin. Ja monta kertaa jompi kumpi meistä ne Ivalon kisat voitti. Kun Ivalon hiihtokisa loppui, niin hiihtelimmä taas Ivalosta Koppeloon. Koppelossa Marttisen Jaskan poika oli myös verrattoman hyvä hiihtäjä.

– Ivalon kisoissa kovan vastustuksen antoivat ainakin Kiviniemen Heikki ja Mikkolan Jouko . Lahdenmäen Reino oli tunnettu hiihtäjä. Alatalon Niilokin oli kova hiihtäjä, mutta Niilon varsinainen leipälaji oli kuitenkin juoksu.

– Yksi laji missä Koppelon Veto kunnostautui oli ilmakivääriammunta. Koppelossa pidettiin monet ammuntakisat. Minä pärjäsin aika mukavasti siinä lajissa ja Puolakan Oiva oli myös taitava ampuja. Oiva oli myös kunnan kovimpia hiihtäjiä ja minä hiihdin Oivan kanssa monta kertaa viestiä.

– Lentopalloa pelattiin kesäisin oikein innokkaasti. Kiviniemen Iivari oli niitä vanhimpia Koppelon Vedon perustajia. Hän ei ollut kilpaurheilija, mutta oli touhuissa mukana järjestelijänä ja hän suhtautui urheiluun hyvin myönteisesti. Iivarin pihalle nousi Koppelon lentopallokenttä ja siellä oli Iivarikin lentopalloa hakkaamassa monena kesäiltana. Siellä pelattiin iltakaudet ja viimeiset pelaajat lähtivät vasta aamuyöstä koteihinsa.

Millaiset olivat Koppelon kesäkisat?

– Kesäkilpailuja pidettiin monesti Kiviniemen Sulon pihalla. Siitä lähti juoksukilpailu käyntiin ja juoksijat menivät polkua pitkin Koppelon niemeen, kiersivät Kiviniemen Reinin kämpän ja palasivat takaisin. Ne sen ajan juoksutamineet eivät olleet niin viimeistä huutoa. Sinnehän tuli yleisöä katsomaan sitä touhua jo sen takia, että se oli vähän huvittavaa, kun muutamilla saattoivat munapussit rieppasta housun lahkeesta.

– Kesällä suosittu laji oli myös köydenveto. Koppelolaiset vetivät köyttä ivalolaisten ja veskoniemeläisten kanssa. Useimmiten koppelolaiset voitti etenkin veskoniemeläiset. Siitähän tuli semmoinen leikkisä sanontakin, että Koppelon pojat urheilee ja reenaa, Veskoniemen pojat kaljapöntön ympärillä istuu.

Mihin Koppelon Vedon toiminta hiipui?

– Aikaa myöten useampi meistä Koppelon nuorukaisista muutti työn perässä Ivaloon. Porukka kävi Koppelon Vedossa sen verran harvaksi, että tuumailtiin porukalla, että nyt on parempi keskittyä Ivalossa Lapin Kairan toimintaan ja Ivalon työväentalon toimintaan. Koppelon ja Ivalon väli oli niin lyhyt, että tulimme siihen tulokseen, että Koppelon työväentalon sijasta on parempi hoitaa Ivalon työväentaloa ja antaa talkoopanos sen hyväksi.

Hiihtivätkö Koppelon pojat riekonansoja laittamaan?

– Riekonansoja laitettiin, koska Koppelossa olikin hyvät riekkopaikat. Etenkin Lammassaaren ympäriltä tuli riekkoja, joskus samalla reissulla muutama jäniskin. Riistakanta oli muutenkin 40-luvun lopulla aivan valtava. Koppelo oli sellainen kylä, että jos siellä joku ampui luvattoman hirven keskellä kylää, niin siitä ei hiiskuttu mihinkään.

– Poliisi Lampisen Mikko kävi Koppelossa monta kertaa, mutta eihän se mahtanut mitään, kun kukhan ei tienny mithän, semmoista se oli. En ole varma oliko Lampinen aina edes hakumielessä liikkeellä, se kun vain oli lähtenyt käymään Koppelossa. Joskus hän oli tosin sillä päällä, että yritti selvittää tosissaan mitä kylässä tapahtuu. Hänellä oli taito jututtaa lapsia. Hän oikein pyrki joskus siihen, että pääsi lapsen kanssa kahden kesken ja sitten hän alkoi kyselemään kaikenlaista ja samalla sitä, minkälaista lihaa teillä on kotona viime aikoina syöty.

– Mettojakin oli kovasti ennen vanhaan ja niitä pyydettiin. Ei mettoja keväällä varsinaisesti pyydetty, mutta jos metto tuli nokan eteen, niin ei sitä malttanut olla poksahuttamatta. Jonkinlaisia pyssyjä kuitenkin oli. Panoksia ei ollut liikaa, ei niitä ollut niin saatavilla kuin nyt.

–Kun minulla poikasena aika oli kulunut niin hyvin suksien päällä, niin pääsin sitten armeijaan mennessäni Rovaniemellä rajavartioston hiihtoporukkaan. Minulla oli matkassani ivalolaisen vaatturin Suonvieren tekemä hiihtopuku. Se oli pätevä asuste ja kaverit oikein himoittivat sitä, kun kellään ei ollut niin hyvää hiihtopukua.

Olivatko omat jalat käytössä ennen Koppelon maantien tuloa?

– Ennen maantien tuloa piti tietenkin hiihtää tai juosta Ivaloon monet kerrat, ja toki vielä senkin jälkeen, kun Koppelon tie oli tehty. Eihän sitä nuorena joutanut hevoskyytiä odottaa, vaan otettiin omat jalat alle. Kun lauantai-iltana piti Koppelosta päästä Ivaloon tansseihin, niin matka tehtiin juoksemalla. Oli hyvä kunto ja kiire tansseihin, niin se kuului asiaan, että matka juostiin.

– Olen minä joskus nuorena kulkenut myös Inarista Ivaloon kävelemällä Koppelon poikien kanssa. Kiviniemen Laurin veneellä me mentiin porukalla juhannuksena Inariin, mutta sattumalta kävi niin, että minä, Kiviniemen Ismo ja Aate , emme tuohon venekyytiin ehtineet, vaan palasimme kävellen. Eikä se siihen aikaan ollut mitenkään outoa, että joutui kävelemään muutaman kymmenen kilometriä.

Oliko koulukyytiä tarjolla?

– Meiltä oli kaksi ja puoli kilometriä matkaa Koppelon koululle ja tuo matka mentiin iltaa aamua juoksemalla tai hiihtämällä, ja joskus koulumatkallakin pantiin kilpailu pystyyn. Jostakin Koppelon niemestä oli puolta pitempi matka koululle, mutta kyllä sieltäkin omin jaloin koululle mentiin. Ei isät tarjoilleet hevoskyytejä, eikä niitä hevosia oikeastaan kylässä ollutkaan, kun nehän olivat savotoilla viikot. Ainoa joka siellä oli kulkenut hevosella oli Sota-Matti ja niitä Matin hevosen jälkiä me yritimme hiihtää, kun siinä oli kova pinta. Etenkin kävelymiehille se jälki oli hyvä. Jos siitä poikkesi jängälle, niin heti kasteli jalkansa, sehän oli vesillä aina.

– No semmoinen koulukyyti saattoi sulan veden aikaan olla yhteen aikaan tarjolla, että Junnu-Matti kuskasi lapsia moottorilla Yläkoppelosta. Kun Matti ohjasi pitkällä kepillä venettä ja oli selin moottoriin päin, niin pojankasperit työnsivät välillä sormensa tulpan nokkaan ja moottori sammui. Junnu-Matti sai ihmetellä pitkän aikaa, että mikähän se tuohon moottoriin tulee, kun se aina pysähtyy, mutta lopulta hän alkoi epäillä, että pojilla on osuutta asiaan.

Oliko koululla kova kuri?

– Rankaisukeinot olivat toisenlaisia kuin nykykoulussa. Pari koulukaveria jäi koululla kiinni kirvaamisesta ja siitä opettaja Hakosalo rankaisi. Keittiössä oli lehmänluista keitettyä saippuaa. Pojat saivat pistää saippuaa suuhun ja vettä ja sen jälkeen piti harjata suu. Kai he oppivat olemaan sen jälkeen kirvaamatta opettajan kuulosilla.

– Karttakepillä Hakosalo ei hakannut, mutta saattoi kolistella sitä pulpettiin. Ja siihen ei tarvinnut tehdä paljoakaan, että joutui nurkkaan. Meillä Hakosalo kävi vain yhden kerran. Olin jo viimeisellä luokalla ja Hakosalo oli kuullut, että olin tansseissa Kiviniemen Jussin ladossa tanssinut opettaja Heikkisen kanssa. Joku oli juorunnut Hakosalolle ja hän tuli meille sanomaan, että tuo poika pitää saada koulusta pois, kun se tansseissa kulkee. Isä sanoi, että antaa pojan kulkea tansseissa, jos se haluaa. Sen jälkeen Hakosalo lähti meiltä pois, ei se kauaa viihtynyt.

– Tulee tässä mieleen, että siellä Koppelon vanhalla koulullahan myös Kutturan lapset kävivät koulua. Osa oli asuntolassa, mutta oli ne välillä myös Suikki-Jussin talossa, koska Suikin Mari oli heille läheistä sukua. Kutturan Niila tunnettiin Koppelossa oikein hyvin, hän oli mukava ja hyvin seurallinen ihminen. Hän viihtyi hyvin ihmisjoukoissa raataamassa. Suikin mökki oli aika pieni, joten joskus Niila tuli meille yöksi Koppelossa kulkiessaan.

Olivatko koltat tuttuja koppelolaisille?

– Ennen sotia Pikku-Mikki oli saattanut kulkea metsästysreissuillaan kolttien puolellakin, ja varmasti myös Puolakan Heikku . Lähimmät koltat olivat Moosesjärvellä ja se oli niin kaukana Koppelosta, ettei luontaista kanssakäymistä ollut. Sota-­aikana kolttia alettiin siirtää omalta puoleltaan pitkin Inaria ja heitä hajotettiin myös Koppeloon. Kun heitä sitten sodan jälkeen asutettiin Luton puoleen ja Kolmosjärven perälle, niin näin heitä metsästyshommissa monta kertaa. He olivat vaatimattomia ihmisiä ja naiset vaikuttivat kauhean ujoilta.

–Minä polveudun inarinsaamelaisesta Morottajan suvusta. Silloin ennen vanhaan henki oli meidän kantainarilaisten keskuudessa se, että koltillekin pitää paikka olla ja he mahtuvat Ina­riin. Sehän oli muutenkin sitä aikaa, että ihmiset tulivat täällä toimeen keskenään, niin me alkuperäinen väki kuin tänne tulleetkin.

Milloin polkupyörä tuli Koppeloon?

– Ennen sotia Koppelossa oli jo muutama polkupyörä. Meille kotiin polkupyörä tuli sodan jälkeen, kun velipojan kanssa löysin Ukonjärven rannalta saksalaisten tukikohdasta kaksi pyörää. Kannoimme ne veneeseen ja soudimme Koppeloon. Ne olivatkin pirun hyviä kulkuneuvoja ja niillä oli mukava ajella sen­aikaista polkutietä Ivaloon.

– Polkupyörä oli hyvä kulkuneuvo, mutta niinhän oli ennen vanhaan myös luistimet. Siihen aikaan alkutalvesta lumetonta aikaa kesti pitkään ja aika kului mukavasti Ivalojoella luistellen. Koppelolaiset luistelivat Ivalossa asti ja joskus käytiin Akujokea pitkin Akujärvellä. Se oli aivan tavallista, että lähdettiin luistelemalla kalareissulle Nuoran-Juhaniin.

– Veskoniemen vanhat isännät olivat taitavia luistelijoita. Kyrön Nilsikin luisteli Koppelon ohi Ivaloon ja tuli sieltä iltapäivällä takaisin luistelemalla selkään sidottu kokonainen ruisjauhosäkki selässä.

– Joella luisteltiin puukapulat kenkiin köytettyinä ja niissä kapuloiden pohjissa oli usein justeerin terästä taotut terät. Ne oli ihan päteviä luistimia ja pysyivät jalassa hyvin, kun remmit kasteli ja ne jäätyivät kenkään paremmin kiinni. Isännät osasivat tehdä niitä itse, kun sehän oli aikaa, että kaikkea osattiin tehdä itse. Ukot neuloivat kenkiäkin omaan käyttöön vähän joka mökissä. Toki oikeat luistimet, hokkarit, olivat kaikkein parhaimmat.

Riittikö kasvavalle nuorukaiselle ravintoa?

– Eihän sitä nälkää nähty. En tiedä mitä ruokapuolesta olisi tullut, jos elämä olisi ollut vain korttikuponkien varassa. Tavarat oli kaupoissa kortilla ja kortit isoille perheille melko vähäpätöisiä. Koppelossa elämän turvasi se, että oli aina kalaa ja pottuja. Sen lisäksi kaurapuuro oli jokapäiväinen ruoka. Ja lehmiäkin joka talossa, että lehmänmaito tuli kotoa. Elämä oli näin luontaistalouden varassa.

Hyvä kunto tuli kaiken kaikkiaan luontaisetuna Koppelon pojille?

– Kunto oli hyvä, kun kaikki vapaa-ajat kuluivat liikkuen ja urheillen. Fyysistä kuntoa kehitti myös se, että kotona oli määrättyjä töitä, jotka piti tehdä. Olin 13 vuoden ikäinen, kun jouduin halkosavottaan. Kävin jatkokoulua illalla ja aamupäivät hakkasin halkoja. Ei silloin kysytty, että sopisiko lähteä halkometsään, vaan sanottiin, että nyt lähdet.

– Myös marjojen noukkiminen kuului asiaan siihen aikaan. Poikasetkin joutuivat marjametsään ja oppivat sillä lailla siihenkin puuhaan. Eikä silloin nuoriso kärsinyt ylipainosta. Kun pääsin armeijasta, niin ostin moottorisahan ja sen jälkeen ei enää ollut aikaa kilpahiihtoon. Aina olen kuitenkin liikkunut ja nyt vanhoilla päivillä varsinkin täytyy muistaa pysyä liikkeellä.