Paikallisuutiset

Raimo Räme 1932 - 2023

Öljysoramies vaali Petsamon ja isä Yrjön muistoa

90-vuotiaana kuollut Raimo Räme teki elämäntyönsä Tielaitoksella. Insinööri Räme sai kunnianimen “öljysoramies”, sillä hänet opittiin tuntemaan erityisesti päällysteiden, asfaltin ja öljysoran asiantuntijana. Pappia Raimosta, legendaarisen ortodoksipapin, isä Yrjön, pojasta ei tullut, mutta ortodoksikirkko oli hänelle läheinen ja Raimo oli vuosikymmenet mukana monissa kirkkonsa luottamustoimissa.

Raimo Räme ehti viettää viime kesänä 90-vuotisjuhliaan Rovaniemellä perhepiirissä. Hän oli syntynyt 25.6.1932 Petsamossa. Tuonilmaisiin Räme lähti tämän vuoden keväällä, huhtikuun 1. päivä.

Räme jää Tielaitoksen ja Suomen tiestön historiaan erityisesti öljysorapäällystyksen kehittäjänä. Hän oli mukana siinä työssä, jossa öljysorasta kehiteltiin kelpo päällyste ja öljysoralla, “asfaltin esiasteella”, saatiin pelastettua Suomen tiestö tuholta.

Lapissa saatiin öljysoran avulla siirrettyä monen tien perusteellista remonttia vuosikymmeniä eteenpäin. Se oli suuri säästö tiestön kunnossapidolle. Räme tapasi sanoa, että kun Lapin historiaa kirjoitetaan, niin öljysora kuuluu tuohon historiaan ilman muuta. Toki insinööri Räme tapasi perään naurahtaa, että maallikon korvissa öljysora on niin kuivalta kuulostava termi, ettei se voisi häntä, tavallista tienkäyttäjää, vähempää kiinnostaa.

Insinööri Räme opittiin tuntemaan suoraselkäisenä ja samalla myöskin suorasanaisena ammattimiehenä, joka tuli Tielaitoksen työmailla toimeen kaikkien kanssa.

– Eihän niissä työmailla ja työmaaparakeissa aina kirkon sääntöjen mukaan menty. Minun aikana töissä oli vielä paljon rintamamiehiäkin, jotka ottivat työaikana koskenkorvaryypyn mennen tullen, mutta se kuului asiaan. Minä pärjäsin kaikkien kanssa, koska olin itse vähän enemmän raitis kuin muut, vitsaili Räme Inarilaisen 90-vuotishaastattelussa.

Rämeen ammattitaidolle oli käyttöä vielä eläkepäivinäkin - hän nimittäin työskenteli silloin kutsuttuna Venäjällä teiden päällystysprojekteissa ja piti kurssia venäläisille kollegoilleen. Neste kustansi Rämeen kirjoittaman oppikirjan “Öljysora”, jota luettiin Venäjällä sekä erikielisinä käännöksinä eri puolilla maailmaa.

Petsamo oli kuin unelma

Raimo Rämeen kuolinilmoituksessa syntymäpaikaksi mainittiin Petsamo, mutta 90-vuotishaastattelussa hän sanoi syntyneensä Kirkkoniemessä. Hän harmitteli, ettei koskaan tullut kysyneeksi millä konstilla häntä odottava äiti vietiin Petsamosta Kirkkoniemeen. Raimon käsitys oli, että äiti täytyi viedä Kirkkoniemeen keisarinleikkauksen vuoksi - Petsamosta ei sellaista lääkäriä löytynyt, joka olisi keisarinleikkauksen osannut tehdä.

Rämeen lapsuusmuistot Petsamosta olivat lämpimät. Hän muisti aina korostaa Petsamon kansainvälisyyttä. Syvänmeren laivat pääsivät tulemaan Suomessa vain Liinahamarin satamaan. Liinahamarissa riitti pienelle pojalle ihmeteltävää ja nähtävää.

Yhden rahtilaivan “musta mies” ojensi Raimo-pojalle appelsiinin, eikä kuusivuotias Raimo käsittänyt mikä marja se on. Hän haukkasi karvasta appelsiininkuorta, mutta sitten merimies näytti, että hedelmä pitää kuoria.

Kun saksalaiset tulivat Petsamoon, niin silloin Petsamon pojilla oli vielä enemmän ihmeteltävää ja katseltavaa. Pojat pyörivät kaikkialla siellä missä saksalaisetkin ja saivat aina mukaansa saksalaisten hyvää limppua ja muita herkkuja.

– Kerran olimme taas saksalaisten jaloissa pyörimässä. Leipomon pihalla oli kuorma-auto ja hetken mielijohteesta menimme sinne lavalle piiloon. Joku löikin takapressun alas ja kuorma-auto lähti ajelemaan kohti etulinjaa. Perillä joku nosti leipäkuorman päältä pressun pois ja sieltähän pilkisti kaksi pojanpäätä.

– Kyllä meidät äkkiä toimitettiin sieltä pois. Jos emme olisi olleet viattomien pikkupoikien kirjoissa, niin ehkä meille olisi voinut käydä jopa kalpaten, kun jäimme kiinni siinä etulinjan tuntumassa, muisteli Raimo Räme 90-vuotishaastattelussaan.

Kolttien sielunpaimen

Raimo Rämeen isä, Yrjö Räme, alkuperäiseltä sukunimeltään Radolitskij, oli juuriltaan karjalainen ja alkujaan juuret menevät jonnekin Puolaan. Yrjö oli halunnut heti papiksi valmistumisensa jälkeen Petsamoon.

Yrjö Radolitskij ei uskonut kommunismiin ja hän päätti lähteä Pietarista Suomeen. Rajajoen rannalta ei löytynyt venettä. Isä Yrjö ylitti joen uimalla ja hän kuvaili uintireissuaan lyhyesti ja ytimekkäästi: “Jokeen hyppäsi Georgi Radolitskij, mutta vastarannalla maalle kipusi märkä ja kylmästä tärisevä Yrjö Räme.”

Isä Yrjöstä tuli kolttien sielunpaimen. Kun hän osasi venäjää, niin se oli yksi syy siihen, että hän pääsi kolttien kanssa läheisiin väleihin. Vanhan polven kolttasaamelaiset kun taisivat myös venäjän kielen.

Raimo Rämeen mukaan Petsamon ensivaikutelma oli hänen vanhemmilleen ja varsinkin Sanni-äidille, järkytys. Nuori pari tuli Petsamoon kaamoksen aikaan. Kaikkialla leijui kalanlemu, sieltä täältä talojen ikkunoista pilkottivat pienet valontuijut. Pappila oli jääkylmä ja halkolaatikko tyhjä.

– Äiti oli tiukkana ja sanoi, että aamulla lähdemme takaisin. Sana uudesta papista ja hänen vaimostaan levisi kuitenkin jo samana iltana kuin kulovalkea. Hetkessä pappilaan alkoi lappaa seurakuntalaisia, jotka halusivat nähdä uuden papin ja hänen vaimonsa. Jokainen teki kynnykselle tullessaan ristinmerkin, joku kantoi sylissään polttopuita, toinen ruokaa.

– Väki saijusteli pappilassa ja vähitellen se pappilakin lämpeni, kun saatiin tulet uuniin. Sinä iltana isä ja äiti sinetöivät päätöksensä jäädä Petsamoon. Ei ehkä niinkään olosuhteitten takia, vaan paremminkin niiden ihmisten takia, jotka sinä iltana ottivat heidät niin sydämellisesti vastaan.

Raimo Räme puhui aina lämmöllä isästään, jonka kanssa hänellä oli hyvä yhteys läpi elämän. Toki hän sanoi, että isä Yrjölle seurakunnan asioiden hoito oli kuitenkin aina etusijalla - hän antoi elämänsä seurakuntalaisille ja eritoten kolttakansalle.

Raimo ei muistanut, että isä olisi hänen kanssaan pahemmin leikkinyt Petsamossa. Yrjö halusi kuitenkin viettää aikaansa pojan kanssa, joten hän otti Raimon usein mukaansa virkamatkoilleen. Kun isä Yrjö hoiti työtään kolttien pirteissä, niin samaan aikaan Raimo leikki ulkona kolttalasten kanssa ja tuli sillä tavalla vähitellen tuntemaan kolttasaamelaisten elämänpiiriä.

Kuopiossa ryssiteltiin

Raimo Räme muisti talvisodan evakkoonlähdön ja sen, kuinka hän istui isän vanhassa Opel Olympiassa tavaroiden joukossa, matkalla kohti Tervolaa. Parkkinan ja Ivalon puolivälissä, tunturissa, valaisi autoletkaa valojuova.

– Mehän säikähdimme, että nyt sieltä tulee venäläinen kone. Ei muuta kuin kaikki mettään piiloon. Onneksi sieltä tuli vain tavallinen henkilöauto pitkät valot päällä. Kummallisesti tämä tapaus jäi pikkupojan tajuntaan. Kun sitten asustin isän ja äidin kanssa Rovaniemen Jousimiehentiellä ja Rovaniemen kentältä nousi aamukone, niin aika pitkään oli unenpöpperössä semmoinen kummallinen tunne, että nyt sieltä on viholliskone tulossa, muisteli Raimo Inarilaisen haastattelussa sodan jättämiä traumoja pikkupojan mieleen.

Tervolaan päätyivät myös Petsamon luostarin munkit. Vanhat munkit olivat syntyneet Venäjänmaalla ja he eivät juuri suomea osanneet. Raimo muisteli, kuinka omasta luostarimaailmastaan evakkotaipaleelle joutuneet partaiset munkit istuivat pitkissä kaavuissaan evakkotalon nurkassa.

– Hehän olivat vauraille tervolalaisille pieni ihmettelyn ja pilkankin aihe. Isästä oli heille apua ja lohtua, koska isähän osasi puhua heidän kanssaan venäjää.

Rämeen perhe pääsi palaamaan talvisodan jälkeen Petsamoon, mutta onni kotiinpaluusta jäi tietysti lyhyeksi, kun jälleen oli edessä uusi evakkomatka. Raimo kävi kansakoulunsa loppuun Kuopiossa ja osallistui ortodoksisille uskontotunneille. Koulukaverit nimittelivät Raimoa ryssäksi ja taisipa porukan isoin pojankossi antaa myös sakinhivutusta kaupan päälle.

Raimo muisteli tuota ryssittelyä vielä vanhoilla päivilläänkin ja hänelle oli selvää, että kun ortodoksien lapset tällaista nimittelyä kuulivat sotien jälkeen, niin moni jätti sitten lapsensa kastamatta ortodoksiseen uskoon. Se oli omanlaistaan suomettumisen aikaa ja syynä tähän olivat Raimon mukaan ihan ymmärrettävät “ lastensuojelulliset näkökulmat.”

Isä ei turhia hienostellut

Isä Yrjö tottui Petsamossa koviin ja alkeellisiin olosuhteisiin, eivätkä nuo olosuhteet paljon muuttuneet sotien jälkeen, kun hän alkoi tehdä virkamatkojaan Sevettijärvelle. Kun Sevettiin ei alkuun mennyt tietäkään, niin taivalta taitettiin kävellen, lumikiitäjällä, joskus Posti-Matin veneellä.

Isä Yrjö otettiin aina vieraanvaraisesti vastaan kolttamökeissä ja seurakuntalaisethan olivat hänelle perin tuttuja - hänhän oli tuntenut heidät jo Petsamon aikana. Kun Raimo Räme myöhemmin kulki Tielaitoksen miehenä Sevettijärvellä, niin hänetkin otettiin lämmöllä vastaan isä Yrjön poikana. Kaikki olivat isä Yrjön väärtejä ja nuorimmat vieläpä hänen kastamiaankin.

Raimo Rämeen mukaan isä Yrjö hoiti paljon sellaisiakin virkatehtäviä, jotka olisivat enemmän kuuluneet maallisille virkamiehille. Nimismieskin saattoi tulla pappilaan ja lyödä kirkkoherran kouraan maksamattomia sakkoja ja pyytää, että vietkö nämä sinne kolttien luokse, kun kerran olet sinne matkaamassa.

– Ei tämmöisen postin kuljettaminen varmasti niin mukavalta tuntunut isästä. Mutta saattoihan vastaanottajasta tuntua mukavammalta, että ikävän viestin toi tuttu pappi eikä poliisi tai ulosottoviranomainen.

Raimo Räme puhui aina mielellään isänsä pappeudesta eikä hän koskaan löytänyt isä Yrjön toimista mitään moitittavaa.

– Hänellä oli minun mielestäni psykologista silmää kohdata ihmiset. Hän ei hienostellut ja hän teki yhteistyötä luterilaisten pappien kanssa. Rovasti Aittokalliohan oli isän mahdottoman hyvä kaveri. Isälle ekumenia oli tällä tavalla aivan arkista kanssakäymistä.

Raimo muisti, että virkamatkoilla isän kapsäkeistä löytyi aina karamelliä. Karkit hän jakoi tietysti kyläpaikkojen lapsille. Raimo päätteli, että tässäkin isällä oli viisautta matkassa. Hän tiesi, ettei papin puheet kiinnosta pientä lasta lainkaan, mutta kun pappi antaa makeisia, niin jääpähän pappi sillä tavalla edes lapsen mieleen myönteisellä tavalla.

Raimo Rämeen mukaan se oli totta, että isä Yrjö oli varsinkin kolttien parissa niin pidetty sielunpaimen, että aina kun Yrjö matkasi kolttien luokse, niin kolttakansa piiritti omaa pappiaan ja kaikilla oli hänelle asiaa. Kiusallinen puoli asiassa oli se, että jos mukana sattui olemaan myös piispa, niin kunnioitettu isä esipaimen sai tällaisina hetkinä seistä omassa rauhassaan.

– Tuo tarina kertoo kaiken siitä, miten isään suhtauduttiin, eikä se isän vika ollut, että piispa sai seistä yksin. Tietysti monet tarinat ja kaskut ovat sellaisia, ettei kukaan enää tiedä mikä on totta ja tarua. Kerran isä ja piispa olivat Sevetissä ja he majoittuivat yhteen kolttamökkiin. Talonväki oli hommannut jostakin kahvimaitoa piispalle, mutta sitten siellä huomattiin illalla, että nyt pitäisi olla sellainenkin kapine kuin kermakko.

– Eihän sitä kermakkoa löytynyt, mutta jostakin löytyi potta ja siinä juoksutettiin maitoa kahvipöytään. Isä ei ollut moksiskaan, mutta piispa sanoi, että hän ei käytä kermaa. En tiedä onko tämä juttu totta, mutta vaikka ei olisikaan, niin kertoo se kuitenkin siitä sen ajan maailmasta, naurahti Raimo Räme Inarilaisen 90-vuotishaastattelussa.

Kolme Rämettä Sevetintiellä

Raimo Räme oli mukana monissa ortodoksikirkon luottamustoimissa. Myös kolttasaamelaisten hyvinvointi oli hänelle tärkeä ja niinpä hän toimi aikoinaan pitkään Koltta-asiain kannatusyhdistyksen puheenjohtajana.

Ortodoksikirkon kuulumisia hän seurasi mielenkiinnolla loppuun asti ja hän oli sitä mieltä, että seurakuntien määrää voidaan vähentää, mutta pappien määrää ei.

– Nykyaika on niin hankalaa, kiireistä ja stressaavaa, että ihmiset tahtovat väsyä ja sairastua. Sairastilastot puhuvat karua kieltään. Tämmöisenä aikana kirkkoa ja pappeja tarvitaan enemmän kuin koskaan, hän sanoi 90-vuotishaastattelussaan.

Räme mainitsi samalla, että hänen kuva-arkistoissaan oli kuvia kolttien entisvanhaisesta elämästä. Joissakin kuvissa nuotattiin, jossakin kuvassa oli pari kolttanaista soutamassa heinäkuorman kanssa.

– Tämmöisiä kuvia pitäisi näyttää nykyajan ahdistamille ihmisille. Ei niissä kuvissa ne sen ajan ihmiset edes tiedä sellaista sanaa kuin stressi, hän lisäsi.

Raimo Räme tapasi sanoa huumorin pilke silmäkulmassaan, että Rämeet ovat olleet Lapin ja Sevetintien valloittajia kolmessa polvessa. Isä Yrjö oli Sevetissä kolttien sielunpaimen ja poika Raimo sai olla rakentamassa koltta-alueille maanteitä. Raimon poika Kaitsu oli puolestaan Näätämössä vartioaseman päällikkönä. Kolmessa sukupolvessa olivat siis Rämeet rakentamassa ja turvaamassa Suomen pohjoisimman kolkan elämää.

90-vuotishaastattelussaan Raimo Räme harmitteli, että ikä tuo tullessaan kaikenlaiset vaivat ja askel lyhenee. Vanha mestariluokan ampuja sekä ampumahiihtäjä hirtehisesti tuumaili, että harmittaahan se, että päivän pisin kävelyreissu on kusireissu sängyn päältä vessaan ja takaisin.

Hän sanoi tietävänsä, että 90-vuotispäivien jälkeen pyörähti hänen elämässään käyntiin “viimeinen kymmen”, mutta hän toivoi, että järki sentään pelaisi loppuun asti ja lähtö olisi yhtä rauhallinen kuin isä Yrjölläkin - poika Raimohan löysi isänsä aamulla kuolleena kotisohvaltaan, kuukautta vailla 90-vuotiaana.

Olisi pärjännyt upseerina tai pappinakin

– Tapasin Raimo Rämeen ensimmäisen kerran 60-luvulla. En tuntenut häntä vielä kovin hyvin, mutta pistin merkille suoraselkäisen ja jämerän miehen, jolla oli luontaista auktoriteettia kohdata kaikenlaiset ihmiset, niin pienet kuin isokenkäisetkin. Ja hän oli mahtava luennoitsija. Hänellä oli ääntä ja sopivasti huumoriakin mukana siinä kerronnassa, muistelee Rovaniemellä asuva tieperinnemies Erkki Lilja.

– Hän olikin eturivin huumorimiehiä ja tämä taito oli enemmän kuin tarpeen työelämässä, kun siellä oli monenlaista esimiestä jos alaistakin. Se oli toisenlainen maailma mitä nyt ja osa miehistä vielä sodankäyneitä ja siellä hermonsa menettäneitä.

– Ja toimistoilla ja parakeissa työskenteli paljon naisia, ja he tulivat hyvin toimeen Rämeen kanssa. Räme suhtautui naisiin kunnioittavasti.

– Raimo Räme oli sitä tyyppiä, että hän olisi sopinut vaikka armeijan pioneerijoukkoihin kouluttajaksi. Kyllä hän varmasti olisi papiksikin sopinut, mutta hänen elämänpolkunsa vei Tielaitokselle ja sitä kautta hän jätti jälkensä Lapin historiaan. Me pidimme yhteyttä loppuun asti. Kun meille molemmille tuli kaikenlaista remppaa, niin emme enää tavanneet säännöllisesti nokatusten kahvipöydässä, mutta puhelinyhteys säilyi loppuun asti.

– Hän oli jossakin hoitopaikassa, kun hän soitti viimeisen puhelunsa. Raimo oli toiveikas ja vakuutti, että kyllä me vielä tapaamme ja istumme kahville. Hän kehaisi myös, että on täällä kauniita hoitajia. Se oli sitä hänen omaa hyväntahtoista leikinlaskuaan. Olkoon hän ikuisesti muistettu, sanoo Erkki Lilja.