Pääkirjoitukset

Päätoimittajalta: Sammeli Morottaja, Reino Palokangas, Veikko Paltto, Liisa Hakala-Talvio, Ville Kiviniemi, Laura Silparanta, Veikko Alakahra-Kuusi...Monia väärtejä nukkui pois vuonna 2024

Vuosi alkaa olla lopuillaan. On aika selailla vuoden 2024 Inarilaisia ja katsoa, montako väärtiä on tänä vuonna nukkunut pois.

Onhan tuolla monia tuttuja, hyviä ystäviä, sukulaisia, ja sellaisiakin persoonia, jotka tulivat vuosikymmenten varrella työn kautta hyvinkin tutuiksi, jos ei sentään aivan väärteiksi.

Inarilainen 7. helmikuuta kertoo, että Unto Aikio on kuollut 84 vuoden ikäisenä. Hänestä tulee mielikuva jostain kymmenien vuosien takaa, kun isänsä Laulu-Sammeli vietti syntymäpäiviä Inarijärven rannalla. Hän oli sotaveteraani ja sotainvalidien yhdistys Sallin Topin johdolla lähti viemään hänelle syntymäpäivätervehdystä. Minä olin kuskina ja Partakossa näin sitten legendaarisen Laulu-Sammelin ensimmäistä kertaa. Hänen juttumoottori lähti heti käyntiin ja naurua piisasi. Olihan siellä Unto-poikakin. Unto asusteli siinä kotonaan ja oli tukena ja turvana vanhemmilleen. Hänhän oli erittäin taitava eläinten ja lintujen täyttäjä.

Joskus ehdotin Untolle, että voisinko tehdä juttua hänen eläintentäyttöharrastuksestaan. Ei Unto siihen koskaan suostunut, koska hän ei halunnut tehdä itsestään numeroa. Hän oli rauhallinen ja viisas kaveri. Jopa niin viisas ja taitava, että kuulin kerran kuinka joku oli sitä mieltä, että hyvä mies menee hukkaan kotimökissään - mutta se oli hänen paikkansa ja kohtalonsa.

Muutama vuosi sitten hätkähdin, kun kuulin, että hän asuu nyt Ivalon Männikössä, mutta tarkemmin ajatellen, eihän se mikään ihme ollut, vuodet kuluvat…

Tammikuussa lähti tuonilmaisiin Ville Kiviniemi 90 vuoden iässä. Siinä lähti pois kappale Koppelon kylän historiaa ja samalla viimeinen Ivalojokivarren vanhan työväenliikkeen edustaja. Jossakin nauhalla hänen Santi-isänsä naurahtaa, että ”Koppelon punikit, no methän niitä olimma”. Kun Santi lopetti kunnallispolitiikan teon, jatkoi poika-Ville sitä puolen vuosisataa.

En tiedä lähtikö Ville tuonilmaisiin kuinka katkerana miehenä. Hän oli tosissaan hakenut moneen otteeseen Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, mutta koskaan hän ei sinne päässyt. Hän piti itseään saamelaisena, se oli hänelle itsestäänselvä asia. Hän oli juuriltaan Morottajaa, Kyröä ja Muteniaa. Hänen äijinsä Nils-Petteri oli syntynyt Morottajana, mutta myöhemmin sukunimi vaihtui Kiviniemeksi.

Karvaita pettymyksiähän ne olivat, kun seikkaperäiset hakemukset vaaliluetteloon pääsemisestä tulivat aina takatyvisenä takaisin. Hän ihmetteli sitä, kuinka muutamat verisukulaiset Ivalojokivarresta ja Veskoniemestä pääsivät sentään KHO:n kautta tuohon luetteloon, mutta hän ei edes Korkeimman hallinto-oikeuden kautta.

Kyllä hän muisteli sitäkin, kuinka Sammuttijärven Karhu-Sammeli eli Sammeli Morottaja joskus kyläili Viekkalassa isä-Santerin luona. Tuskin siinä on saamelaismääritelmästä puhuttu, mutta Villen mieleen oli jäänyt, että Sammeli myhäili, että sukulaisiahan tässä ollaan.

Villen puheista huomasin, että hän tunsi jonkinlaista yleistä pettymystä myös kolttasaamelaisia kohtaan. Hän muisteli lämmöllä vanhoja kolttia, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä. Kai hän muisteli sitä aikaa, jolloin vei Sevettiin rahtia huonokuntoista polkutietä pitkin. Tokihan Sevetin mökeissä aina kahvit tai saikat keitettiin, kun Ville ajoi kuorma-autollaan pihaan. Sevettiläisten asiat olivat aikanaan tulleet hänelle tutuiksi myös sosiaalitarkkailjan luottamustoimen kautta.

Aarne Armas Määttä kuoli 95-vuotiaana toukokuussa. Hän oli se reppuselkäinen mies, joka aikanaan käveli Rajankankaan omakotitalostaan Ivalon kylälle kauppa-asioille. Lopulta ikä tietysti alkoi painaa ja kävelyreissut loppuivat. Määttä oli yksi niistä kymmenistä, ellei sadoista miehistä, jotka tulivat muualta, etelästä tai Etelä-Lapista Inariin savotoimaan. Monet jäivät tänne loppuelämäkseen ja näin teki myös Posion mies Määttä.

Silventoisen Tapanin kanssa istuskelin Määtän kotona muutama vuosi sitten. Tapanihan hänet tunsi ja jututimme Määttää vanhoista savottahommista. Ei kai se Määtän muisti enää priimaa ollut eikä hän varsinainen jutunkertoja ollut. Hän oli vaatimaton, vähään tyytyvä ja karun oloinen mies. Aina tuommoinen yksinäisen miehen talo, tai asunto, vaikuttaa vähän karun puoleiselta. Sen vain jotenkin näkee, että naisen kädenjälki puuttuu. Tai olihan Määtällä vaimo ollut, mutta hän oli kuollut aikoja sitten. Hän oli varmasti vähään tyytyvä mies, joka ei tehnyt pahaa kenellekään. Rauha hänenkin muistolleen.

Kuobžâ- Saammâl Saammâl eli Sammeli Morottaja kuoli tänä vuonna 85 vuoden iässä. Hän kuoli Tampereella, jonne oli aikoinaan lähtenyt Sammuttijärveltä talonmiehen tehtäviin. Hän keräsi pulloja niin kauan kuin pystyi ja lahjoitti kaikki pullonkeräysrahansa lapsuutensa kielen hyväksi – varat menivät siis inarinsaamen kielipesätyön hyväksi. Ihan viime vuosinaan ei Sammeli tainnut enää kaduilla kävellä pulloja keräämässä, mutta olipa jo maailmakin muuttunut, eiköhän kielipesien rahoitus ole jo turvattu. Mutta silloin ei ollut, kun Sammeli parhaissa voimissaan niitä pulloja keräili.

Ei minulla ollut ilo tuntea Sammelia, toisin kuin Hans-veljeään. Kerran puhuimme puhelimessa. Puhelimme pitkään kuin vanhat väärtit konsanaan. Kyselin sitäkin, miten sitä ennen vanhaan hillajängällä torjuttiin sääskiä. Hän muisteli lapsuutensa sääskimyrkkyjä ja pikiöljyä ja lausahti kirjakielellä, kuinka hyttyskarkotteetkin kehittyivät, kun kauppaan tuli hyviä amerikkalaisia sääskiöljyjä.

Huhtikuussa kuoli Laura Huumonen pitkässä 97 vuoden iässä. Hän oli omaa sukua Ranta. Siinäpä lähti yksi viimeisistä vanhoista petsamolaisista. Hän muisti kirkkaasti lapsuutensa Petsamon Salmijärven rannalla.

Kun Lauraa kuunteli, niin tuntui, että Petsamo oli maanpäällinen paratiisi. Siellä kelpasi elää ja tehdä töitä. Elintaso alkoi kohota mitä pitemmälle 30-luku eteni, mutta sitten tulivat sotavuodet ja lopulta viimeinen lähtö Petsamosta.

Muistan, kuinka kysyin Lauralta, millaiset yhteydet Salmijärvellä ja Ivalolla oli toisiinsa. Käsitin näin, että Salmijärvi katsoi Petsamon rantakylien suuntaan ja Norjaan – Ivalolla ei ollut niin väliä. Kun joku petsamolainen oli käynyt Ivalossa, niin petsamolaisten lentävä lause kuului; ”Mitä sitä Iivhaloon kuuluu – no paskanen perse sinnekin kuuluu…”

Paltto-Veikko veti viimeisen henkäyksensä kotirannassaan Suolisvuonolla syyskuun neljäs päivä. Ikää oli Veikolla 84 vuotta.

Hän sai lähteä siellä missä halusikin. Olihan Veikko hankkinut vanhuudenpäivien asunnon Inarin Kirkonkylältä, mutta minusta tuntuu, ettei hän siellä edes nukkunut yhtään yötä. Hän halusi olla ja elää Suolisvuonolla.

Toki se oli rauhallinen asuinpaikka, mutta se joskus huvitti, kuinka etelän mediat kirjoittivat Paltto Veikon olevan erakko. Mikä erakko se sellainen oli, jolle ystävät soittivat tämän tästä Ranskasta. Ja olihan Suolisvuonolla naapureita. Sehän on oikein mökkiläisten lähiö sekin ja aina joku mökkiläinen piipahti kylään ja kyseli, pitääkö kaupasta tuoda jotain, tai onko Veikolla asiaa Ivaloon, nyt olisi kyyti tarjolla.

Aina kun Veikon puolella kävin Suolisvuonolla, niin juttua riitti, mutta hän ei jaksanut hirveästi puhua entisvanhaisista asioista. Häntä kiinnosti niin paljon nykyaika, että juttua riitti siitäkin.

Vanha kollega, Pohjolan Sanomien toimittajana elämäntyönsä tehnyt Eila Saarela nukkui pois elokuussa 86 vuoden iässä. Kun Eilaa muistelen, niin jotenkin tulee mieleen vuosikymmenten takaiset Inarin valtustoon kokoukset. Meitä istui siellä rivissä pitkä liuta toimittajia, varmaankin yli kymmenen inarilaista toimittajaa parhaimmillaan. Eila tietysti joukon jatkona Posarin kirjeenvaihtajana. Nyt siellä saattaa istua yksi toimittaja – enimmillään ehkä kaksi.

Inarin alueen mediatalojen historia on monivaiheinen ja kollegoja tuli ja meni, mutta eipä vain koskaan tullut oltua Eilan kanssa samalla työmaalla kollegana. Viime vuosinakin aina silloin tällöin näimme ja hänestä on kyllä lämpimät muistot; ammattitaitoinen toimittaja, pitkän linjan puurtaja, ja ihmisenä hän ei mitenkään korostanut itseään, vaatimaton kun oli.

Ivalon kylän yrittäjälegenda Laura Silparanta kuoli kesäkuussa 91 vuoden iässä. Hänhän aloitti Ivalon Pölkkygrillin omistaja-emäntänä vuonna 1968 ja vastasi grillin pyörittämisestä vuoteen 2003 saakka. Senkin jälkeenkin Lauran toki saattoi nähdä grillin puolella tai Extra-pisteen puolella jotain touhuamassa, koska tokihan työnteko oli hänellä verissä.

Pölkkygrillihän meni aikanaan säpäleiksi, kun se siirron aikana tippui nosturin kyydistä. Neuvokas Laura ei jäänyt tuota murehtimaan. Työn alle laitettiin uusi rakennus ja väliaikana myytiin makkaraperunaa ja muuta asuntovaunusta.

Laura oli työskennellyt nuorena tyttösenä Rovaniemellä tarjoilijana. Kai hän fiksuna naisena vaistosi, että vuonna -68 Ivalon kylällä menestyisi hyvinkin grilli Nelostien varressa. Rekkaliikennettä riitti silloin kuten nytkin, ja Murmanskin kalarekat siinä lisänä myös. Ja savotta-aikakauttakin vielä elettiin ja kylä oli viikonloppuisin täynnä nälkäisiä savottajätkiä.

Kerran kun jututin Lauraa grillin pihalla terassilla, tupsahti siihen sanavalmis ja kaikki inarilaiset tunteva rakennustarkastaja Rantalan Mikko, huumorimies kuten veljensä Lanko-Pekkakin. Lauralla oli pöydällä savuke ja sen päässä oikein imuke. Mikko tervehti Lauraa sydämellisesti ja sanoi minulle, että Laura se on aina niin tyylikäs ja kaunis, Ivalon oma ”Tabe Slioor...”

Kultamaiden Grand Old Lady Liisa Hakala-Talvio kuoli syyskuussa 87 vuoden iässä. Täytyy myöntää, kun hänen kuolinuutisensa kuulin, että siinä tuntui kuin joku tuulahdus kaukaa menneisyydestä. En ollut Liisasta kuullut enää vuosiin ja ehkä olin jo arvellut, että hän olisi matkannut tuonilmaisiin jo ajat sitten. Luhta Vesa hänet paremmin tunsi ja pyysinkin Vesaa kirjoittamaan Liisasta muistokirjoituksen.

Jotenkin kumpusi Liisan kuolinuutisen myötä mieleen toinenkin nimi vielä kauempaa menneisyydestä, ”Hiuspää” eli toimittaja Pekka Järvenpää. Pekka aina puhui lämpimästi Talvion Liisasta ja Pekasta, jotka aikanaan olivat Palsilla hänen naapureitaan. Juopotteluksi kai se aina meni Pekkojen kesken se kullankaivu, mutta sehän olisi toinen tarina se. Järvenpään Pekkakin kai sivumennen sanoen alkaa kadota jo ivalolaisten muistista, aikansa lentävä lyijykynä, joka nukkui kiväärin sängyn alla ja joka saattoi jopa nauttia, kun vasemmistolaiset leimasivat hänet Gestapon mieheksi ja Suopon agentiksi...

Luhta Vesa kirjoitti muistokirjoituksessaan, että suurin osa ivalolaisista ei tainnut tietää koko Liisasta yhtään mitään. Näinkin varmaan oli, ja uutta tietoa oli minulle se, kuinka vaiherikkaan ja akateemisen työuran Liisa oli tehnyt etelässä ennen Inariin tuloaan. Inarissa hän lopulta oli hyvin pientä hiilijalanjälkeä jättävä kotitarveviljelijä ja näkemykset olivat linkolalaisen harkittuja.

Eija Jääskeläinen nukkui pois 6.9. Siinä lähti yläilmoihin Koppelon kylän ja kyläyhdistyksen pyyteetön talkoolainen. Isot saappaat jäi tyhjiksi Koppelon kylätalolle. Lähtö oli yllättävä ja siksi suuri järkytys Koppelon kylätalon väelle ja kaikille meille jotka hänet tunsivat.

Evp ylirajavartija Veikko Ala-Kahrakuusi kuoli syyskuussa. Hänellä oli omat vaivansa, mutta kyllähän seitsenkymppisen miehen lähtö silti yllätyksenä tuli. Hän oli mestariampuja koko ikänsä. Ainahan sitä Veikkoa näki, kun kävin kuvaamassa Urheiluampujien kisoja tai ottamassa Tökärillä kuvia voittajista. Hänkin oli mies parhaasta päästä ja näytti siltä, että hän melkein asui siellä Tökärin salin puolella, jossa Urheiluampujat toimivat. Hän touhusi siellä talkoomiehenä aamusta iltaan. Ei tuollaisia pyyteettömiä vanhan kansan yhdistysihmisiä enää synny ja vanhat kuolevat pois.

Kesällä haastattelin evp-postiautonkuljettajaa Reino Palokangasta vanhan maailman postiautomaailmasta ja muustakin. Meillähän juttua riitti tapamme mukaan ja istuin tuntikausia Reinon kesäasunnossa Kukkolan Tapanin puolella.

Syksyn mittaan ja alkutalvestakin soittelimme ja viestittelimme. Meillä oli vakaa suunnitelma, että kun ensi kesä tulee, niin lähdemme Reinon kanssa ajelemaan pitkin ja poikin Inaria ja Utsjokea, niitä vanhoja reittejä, joita hän oli aikoinaan postiauton ratissa kulkenut.

Elämässä asiat jäävät kesken, kun kutsu yläilmoihin tulee. Näin kävi nyt Reinollekin. Hän ehti juoda etelässä 80-vuotiskahvinsa lähipiirin kesken. Kakkukahvien jälkeen satoi lunta ja eihän Reiska tietenkään voinut sitä suvaita, että piha jää kolaamatta.

Reino kävi kolaamassa pihan hiki hatussa ja meni sisälle. Sieltä hän sitten löytyi kotisohvaltaan ikiuneen vaipuneena. Olihan se toisaalta hyvä lähtökin, ei tarvinnut maata kuukausikaupalla tai vuositolkulla vuodeosastolla, mutta olisihan Reino saanut vielä elääkin. Taivaallinen postiautonkuljettajien esimies päätti kuitenkin, että Reinon taipale on maan päällä tullut päätepisteeseen.