Kulttuuri

Eräkirjailijat Ivalon kirjastossa:

Pohjoinen Lappi on tarinoita täynnä

Helsinkiläinen kirjailija voi elää Helsingin kirjallisessa kuplassa koko ikänsä ja kirjoittaa oman elämänsä tuskasta autofiktiota kirjasta toiseen, mutta pohjoinen kirjailija on toista maata.

– Pohjoinen on täynnä tarinoita ja siitä riittää ammennettavaa loputtomasti. Eikä pohjoinen kirjailija voi purkaa kirjaan mitään maailmantuskaa tai teeskenneltyä ulkokultaisuutta, koska täällä piirit on niin pienet. Kylänraitilla kaikki tietävät toistensa tekemiset. Kun kaikki kumminkin tietävät sen kirjailijankin elämäntilanteen paremmin kuin kirjailija itse, niin turha siinä on kirjoissaan teeskennellä yhtään viisaampaa kuin mitä oikeasti onkaan, tuumailivat kirjailijaystävykset Pekka Juntti ja Tuomo Pirttimaa Ivalon kirjastossa.

Ivalon tilaisuus oli väkeä täynnä, mutta ihmekös tuo, sillä kirjailijakonkari Seppo Saraspää oli saman viikon Inarilaisessa ilmoittanut antavansa nuorten kirjailijaystäviensä tilaisuudelle "laatutakuun".

Kolmikko tuntee hyvin toisensa ja heitä yhdistää myös edesmennyt yhteinen ystävä, inarilaiskirjailija Janne Simonpoika Utriainen . Juntti kertoi olevansa Saraspäälle kiitollisuudenvelassa siitä, että hänestä ylipäänsä tuli kirjailija.

– Kun olin tekemässä ensimmäistä romaaniani, niin lähetin sen tekstiä Seppo Saraspäälle . Luin Lapin kirjallisuusseuran lehdestä, että seuralla on arviointipalvelua ja yksi arvioitsijoista oli eräkirjailija Saraspää . Tiesin hänen maineensa ja halusin kuulla hänen rehellisen mielipiteen. Seppo antoikin tärkeää tukea ja palautetta. Paras ohje oli, kun Seppo kehotti minua unohtamaan totuuden. Olin toimittajana oppinut kirjoittamaan totta ja vaikka ymmärsin, että romaani ei ole uutistekstiä, niin oli siltikin hyvin vaikea vapautua lopullisesti totuudesta, kertoi Juntti.

Kaikki on lopulta erää

Ivalon kirjastossa muisteltiin, kuinka Janne Simonpoika Utriainen oli sitä mieltä, että pohjoisessa "kaikki on erää". Utriainen sanoi, että olipa Lapissa asuva sitten eräkirjailija tai yleiskirjailija, niin ei hän voi oikein välttää erää eikä luontoa, koska ne kuuluvat niin vahvasti pohjoisessa asumiseen.

Pekka Juntti ja Tuomo Pirttimaa rohkenivat sanoa, että he ovat pohjoisia kirjailijoita ja Pohjoisen kirjallisuuden tekijöitä.

– Oulun kirjailijaseuran puheenjohtaja sanoi ylenkatsovasti, ettei hän tunnista semmoista ilmiötä kuin Pohjoinen kirjallisuus. Mutta me kyllä tunnistamme ja Pohjoinen kirjallisuus on nyt nosteessa. Yhtä hyvin voisi puhua myös syrjäseudun kirjallisuudesta tai rajaseudun kirjallisuudesta. Pohjoisen kirjallisuudessa kauneus kohtaa rumuuden ja siinä elää pohjoisen vahva tarinankertomisen perinne. Lapin leirinuotioilla tarinankertomisen kulttuuri on ollut vahvinta ja täällä se on elänyt pisimpään, he arvelivat.

Juntti oli sitä mieltä, että Lapissa ei vieläkään osata harrastaa tyhjänpäiväistä small talkia . Lapissa sanoa töräytetään asiat suoraan ja raakasti , mutta se kuuluu asiaan, eikä siitä loukkaannuta. Saman kulttuurin hän uskoi näkyvän myös Pohjoisessa kirjallisuudessa.

Muistikirja aina taskussa

Kirjailijat Pekka Juntti ja Tuomo Pirttimaa kertoivat omista kirjailijan metodeistaan ja illan aikana paljastui, että molempien kirjoitustavat ovat hyvin erilaiset. Juntti kerää aineistoa pääkoppaansa, mutta Pirttimaa luottaa rehelliseen muistikirjaan, jollainen kulkee aina hänen mukanaan. Ensin Pirttimaata hävetti kulkea muistikirja taskussa ja kun hän kirjoitti ensimmäistä romaaniaan, niin häpeän tunne tuli muutenkin tutuksi.

– Aikuinen mies kirjoittamassa mielikuvitusromaania, romaania, jota kukaan ei ollut tilannut. Ensimmäiset kirjoitusviikot olivat pahimpia, mutta sitten helpotti, kun annoin häpeälle periksi. Ymmärsin, että tässä on kaksi vaihtoehtoa, voin hassutella koneen äärellä ja kirjoittaa jotakin, tai sitten on ihan oikeasti kirjoitettava tekstiä, johon minun täytyy laittaa myös jotakin omasta sisimmästäni.

Muistikirjaansa Pirttimaa kirjoittaa ideoita, hahmotelmia kappaleista ja joskus jonkun mieleen tulevan hyvän lauseen. Jos hän herää yöllä ja saa mieleensä jonkun hyvän repliikin, niin se pitää kirjoittaa heti muistikirjaan. Aamulla tuo lause olisi muuten jo unohtunut autuaasti mielestä.

Juntti ja Pirttimaa saivat yleisöltä kiitosta siitä, että heidän lauseensa on iskevää ja kirjat alkavatkin niin koukuttavasti, että heti tekee mieli lukea lisää. Joku otti puheeksi kirjailija Anni Kytömäen . Annin kirjat ovat ovat hienoja, mutta aloittaminen on hidasta ja pohtivaa, mutta eihän se kumma olekaan, koska hän ei ole taustaltaan journalisti, vaan luontokartoittaja.

– Toimittajan tausta näkyy siinä, että pitää mennä nopeasti asiaan, ettei lukija ehdi väsyä.

Heiltä kyseltiin, tuleeko kirjailijoille koskaan erimielisyyttä kustannustoimittajan kanssa. Kaksikko oli sitä mieltä, että kustannustoimittajat osaavat asiansa ja heitä on syytä kuunnella.

– Jos kustannustoimittaja tarttuu johonkin kohtaan ja sanoo, miten se kannattaisi muuttaa, ei ole tärkeää muuttaa kohtaa sillä tavalla kuin hän sanoo. Tärkeintä on tajuta, että kokenut kustannustoimittaja on löytänyt siitä kohdasta jotakin, mikä tökkii. Sitä pitää muuttaa ja sille voi tehdä muutakin kuin mitä kustannustoimittaja ehdottaa, mutta tärkeintä on ymmärtää, että jokin siinä tökkii, luonnehti Pirttimaa.

Inspiraatiota turha odottaa

Pekka Juntti ja Tuomo Pirttimaa kirjoittavat kotonaan romaania kuin olisivat töissä kotona. Muu väki lähtee töihin ja kouluun, mutta kirjailija jää kotikoneelleen kirjoittamaan. Inspiraatioon he eivät usko, mutta joskus on vain helpompi kirjoittaa ja tekstiä syntyy paremmin kuin toisena päivänä. Neljän tunnin yhtäjaksoinen kirjoitusurakka on hyvä päiväsaalis. He arvelivat, että aika kovahermoinen on sellainen proosankirjoittaja, joka hakkaa tietokonettaan kahdeksan tuntia päivässä.

– Ja kirjailijan alitajunnan äijät ovat aina töissä, olipa hän koneella tai jossakin muualla.

Pirttimaa on kotoisin Nivalasta, jossa ei ole aariakaan luonnontilaista metsää. Nyt hän asuu Kuusamossa, jossa on jo hieman mallia siitä, millaista oikea metsä voi olla. Jos Pirttimaan matka jatkuu Kuusamosta muualle, niin suuntana on silloin vain pohjoinen.

Juntti asuu Haaparannalla ja hänen juurensa ovat pohjoisessa, Liakankylässä .

– En koskaan halunnut etelään asumaan ja juuret näkyy varmasti kaikessa mitä kirjoitan. Toimittajan työssä tuli nähtyä monenlaista pirttiä ja asukasta. Toimittajan vuodet olivat kirjallista korkeakoulua. En yhtään väheksyä myöskään lukemista kirjailijaksi tulemisessa. Olen aina lukenut paljon nimenmaan pohjoisen kirjailijoita ja eräkirjallisuutta, olen ollut kaikkiruokainen Rosa Liksomista Jack Londoniin , hän sanoi.