Ihmiset

Pykeijan Elsa nauttii vapaudesta - ”Niin kauan ku mie elän, minun häätyy nähhä meri”

Meri. Jäämeri. Se on antanut ja ottanut Pykeijassa. Sitä on pelätty ja sitä on kiitetty. Meren takiahan suomalaiset ovat aikanaan sinne vaeltaneet paremman elämän ja alituisten kalansaaliiden toivossa.

– Meri on vetänyt. Mutta se on vaatinut ihmisiä. Minun veli ja setä on hukkuneet. Ei kaikki omaiset enää halua etes mennä sille päin merta missä perheenjäsen on joskus hukkunut. Joillekin käy niin, sanoo Pykeijan Elsa eli Elsa Inkilä-Haldorsen omakotitalossaan, jonka ikkunoista näkyy mustia kallioita, taivasta ja merta.

Elsan sydämessä tuntui joskus, että hälle ei ole hyä tuo meri. Kun veli oli hukkunut, asui Elsa silloin Altassa.

– Mie kävelin ja kattoin meren rantaa. Minä pelkäsin, että näkkyykö siellä rannalla jalkaa taikka saapasta. Se meni sillä lailla tuntheisiin.

Vaikka Pohjoinen jäämeri osaa olla pelottava, niin on Elsa kuitenkin kiintynyt Pykeijaan ja kotiinsa meren rannalla.

– Mie haluan kattoa tätä avaruutta. Niin kauan ku mie elän, minun pittää saaha kattoa tätä merta ja kallioita.

Elsa naurahtaa, ettei hän saattaisi asua Suomen Lapissa havumetsien keskellä. Sieltähän hänen ”etuvanhempansa” ovat aikanaan Pykeijaan lähteneet.

– Mie olen tottunut, että ei ole puita. Ja aina tuulee. En kaipaa mettään, kun en ole tottunu.

Aina kun Elsa ajelee Lapin maisemissa, hän kuitenkin katselee ja ihailee isoja mäntyjä ja kynttiläkuusikoita. 80-vuotispäivänään hän sai lahjaksi pienen palan lappilaista ikimetsää.

Elsa näyttää ylpeänä kunniakirjaa, josta selviää, että hänen ystävättärensä ovat tehneet Luonnonperintösäätiölle lahjoituksen. 160 neliötä suomalaista ikimetsää. Lahjan saajaksi kunniakirja mainitsee Elsa Inkilä-Haldorsenin.

– Mie olen unelmoinu, että mie vielä kerran pääsen sinne teltan kanssa. Omhan methän. Mie olenki nauranu, että pykeijalaisella on ommaa mettää.

Kaikki Pykeijan kävivät tunsivat aikanaan Pykeijan Elsan. Hän on kylän matkailun uranuurtaja. Kaikki halusivat Elsan oppaakseen, kun he tekivät kulttuurikävelyretkiä Pykeijassa.

– Nyt mie olen myyny karavaanin ja kaikki pojalle. Mie nautin nyt vaphauesta.

Yksi ajankulu Elsalla on siinä, että hän käy Pykeijan vanhainkodissa.

– Mie istun ja praataan siellä ihmisten kanssa. He piristyvät, mutta se piristää minuakin. Mie sillä lailla freistaan olla mukana ittekin vielä. Nyt mie olen maanantaiksi varannut sieltä ittelleni ruokailun. Menen sinne syömhän kallaa.

Elsa tekee nykyisin opastuksia ajankulukseen. Viime kesänä hän esitteli Pykeijaa Sauli Niinistölle ja hänen seurueelleen.

– Sauli oli oikein semmoinen mukava praati. Ja pari vuotta sitten kävi kuningatar Sonja tyttökavereittensa kanssa. Kuningatar on minuakin vanhempi, mutta käveli suorassa kuin upseeri.

Elsan mukaan kuningatar Sonja on niin sydämellinen ja uuttera. Hän on nostanut kuningasperhettä, mutta nyt siellä on suuri suru Mette-Maaritin pojan toilailujen vuoksi.

– Se on oikhein suru, että tämmöstä tuli. Mutta sehän on ympäri maailman kaikkien ongelma huumeet ja muut. Vaikka on kuninkaallinen, ei se katto sitä.

Yrittäjävuosinaan Elsa tottui siihen, että turistit soittelivat yötä päivää. Talon ovea ei lukittu ja aina joku asiakas marssi sisään.

– Tiijäkkö sie, mie häävyn jo panna lukhon ulko-oven. Ja se pittää soittaa soittokelloa. Kun mie yöpaitasillaan täällä kävelen, niin ei se ole hyä, jos vieras ihminen seisoo oven takana.

Elsalta on kyselty, eikö hän nyt matkustaisi talveksi vaikka Espanjan lämpöön. Häntä ajatus naurattaa.

– Minun poika ja lapsenlapsi on investoinu täällä. Ja minun sisko ja hänen mies pyörittää Bistroa. Mie tunnen, että miehän pettäisin kaikki, jos lähtisin täältä. Miksi mie nyt jättäisin Pykeijan, kun minulla on aikaa olla ja nauttia. Mie olen täällä keskellä elämää ja mie praataan ihmisten kanssa.

Elsa sanoo, kuinka ihana oli viime kesä ja syksy. Meri oli monesti aivan tyyni ja taivas sininen ja punainen. Elsa makasi verannalla ja nautti auringosta. Välillä hän käveli kylällä ja praataili ihmisten kanssa.

Elsa on aikoinaan matkustellut riittävästi pitkin maailmaa. Enemmänkin ne olivat opintoreissuja. Hän katseli miten matkailuyrittäjät toimivat ja mitä heiltä voisi oppia.

Elsa sanoo, että viime aikoina sukujuuret Suomessa ovat vetäneet häntä yhä enemmän puoleensa. Hän haluaa tutkia etuvanhempiensa juuria ja hän haluaa jutella Lapissa asuvien sukulaistensa kanssa.

– Senki mie jo tiijän, että se yksi minun etuvanhempi, Riipi, matkasi Pohjois-Suomesta Stockholmiin valtiopäiville. Riipi on vanhaa sukua, mutta sitä mie en tiijä, että onkohan siinä saamelaissukua.

Elsa pitää itseään Suomen jälkeläisenä. Kveeni hän ei ole, joskin osaa ottaa sanan hieman huumorin kannalta.

– Siitä on vuosia aikaa, kun ajelin Astrid Mikkolan kanssa Luiron sukujuuria kattomhaan. Minä sanoin naurussa Astridille, että me kveenit lähimmä juuria kattomhan. Astrid sanoi, että jos vielä kerran sanot meitä kveeneiksi, niin me käännymmä takaisin.

Elsan korvissa kveeni on haukkumanimi. Samalla tavalla kuin lappalainenkin.

Kaikki Jäämeren rannalle pettuleivän maasta vaeltaneet suomalaiset eivät jääneet Ruijaan. Norjan satamista lähtivät laivat Atlannin taakse Amerikkaan. Osa lähti sinne. Jotkut seilasivat omilla veneillään Muurmannin rannalle. Venäjähän oli vieressä ja siellä oli enemmän metsää ja niittyä kuin Norjan rannoilla.

Elsa liikuttuu, kun hän miettii Piippolan perheen tarinaa.

– Piippolan faari ja vaimo seilasivat yhtenä yönä Pykeijasta Venäjhän. Piippolalaiset lähtivät eikä kukaan kuullut heistä enää yhtään mitään.

Joskus 15 vuotta sitten Pykeijaan tuli vanha faari poikansa kanssa. Miehet koputtelivat Elsan ovelle ja Elsa kattoi, että onpa pappa Piippolan faarin näköinen.

– Se mieshän oli piippolaisten jälkeläinen. Hän sanoi, että tässä hänen etuvanhemmat on asuneet ja hän halusi nähhä minkälainen paikka tämä Pykeija on.

Elsa sai silloin kuulla koko piippolalaisten tarinan. Osa oli sortunut Venäjälle, osa jäänyt henkiin. Osa heistä oli muuttanut Suomen puolelle, käyneet kouluja ja menestyneet elämässä.

– Ja piippolalaiset ovat jatkaneet yhteydenpitoa pohjoiseen. Ennen sotaa ja koronaa täällä kävi piippolalaisia ja he kertoivat, että jatkavat matkaa Murmanskiin. Mie tunnen, että se on liikuttavaa, että ihmiset tulevat katsomaan juuriaan Pykeijaan satojen vuosien perästä.

Elsa muistuttaa, että suomalaiset ovat rakentaneet Pykeijan kylän. Suomalaiset sen asuttivat. Ennen suomalaisia Pykeijan rannoilla oli vain jokusia vesisaarelaisten kalastusmökkejä.

Pykeijan kylä elää matkailusta. Elsa uskoo, että Pykeijan kylä pärjää hyvästi tulevaisuudessa, kunhan matkailu pysyy. Joskus hän tosin ajattelee lämmöllä sitä vanhaa aikaa, jolloin kylä eli kalastuksella ja kalatehtaalla.

– Mie en oikiastaan tykkää siitä, että met saastutamme maapalloa tällä tavalla. Niin paljon tullee turistia lentokonneella ja maapallo rasittuu. En tiijä, onko tämä okei, mutta ittehän met olemme tehneet työtä, että turistit tullee.

– Syrjässähän met emmä oikiastaan ole, kun meri on aina ollut kulkureitti kaikkialle. Pojalla on semmoinen vene, että ei vie kuin 13 minuuttia, niin ollaan vuonon toisella rannalla Vesisaaressa. Eikä tarvi maanteitä ajaa kuin toista tuntia, niin ollaan Suomen puolella.

Elsa tuumailee, ettei Pykeijan matkailua voi rajoittaa, mutta jotain voisi miettiä.

– Ehkä pitäisi siirtää Pykeijan kylttiä vähän yläkylän puolelle, se pitäisi ottaa mukaan. Tässä alhaalla olisi sitten vähän rauhallisempaa.

Pykeijan koulu on vielä toiminnassa, mutta liikaa siellä ei ole lapsia. Elsa sanoo ajattelevansa kylän koulua joka päivä. Hän toivoo, että ihmiset tekisivät lapsia ja koulu pysyisi pystyssä.

– Koulu on kylälle a ja o. Jos me olisimme lähempänä Kirkkoniemeä, ne olis jo vissistikki panhet sen kiinni.

Elsa tunnetaan elämänmyönteisenä ihmisenä, mutta viime aikoina hän on tuntenut surua sydämessään. Tämä maailman aika sen aiheuttaa. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta merelle päin ja sanoo, että enämpis hän pelkää sukelluveneitä kuin myrskyä.

– Mie olen nähny omilla silmillä tässä yhtä ja toista. Ja met meren rannalla asuvat tiijämme siittä mistä ei kerrota. Mie luulen, että koko Finnmarkun alue on täynnä sukellusveneitä. Merellä liikkuu kalastajia ja vaikka mitä. Siellä voi sattua onnettomuuksia.

Norja ja Venäjä pärjäsivät tuhannen vuotta rauhassa, mutta nyt on kaikki muuttunut.

– Minulla ei ole montaa vuotta jäljellä ja mie kyllä tohin jo praatata, että mie olen hyvälhän, kun tuo Trumppi voitti. Mie en olis muuten sitä mishän nimessä toivonu, mutta nyt mie toivoin. En mie ole tillängeri, mutta jospa tuo Trumppi osaisi neuvotella rauhan.

Elsa on sitä mieltä, että enemmän pitäisi puhua rauhasta.

– Norja on rikas öljyvaltio, mutta kaikki rahat annetaan ympäri maailmaa ja Ukrainaan. Sehän on pohjaton kaivo. Met emmä saa rahaa tänne. Jos olisin kirvaaja, niin mie kirvaisin nytten.

Elsa sanoo, että Venäjää ei pitäisi härnätä, eikä hän ihmettele, jos Venäjä suuttui Suomelle, joka meni Natoon.

– Totta vishin mie ymmärrän, että se suuttui. Ennen Nato ei saanut tulla Lakselvista tännepäin, mutta nyt ne on praatanneet, että Nato saapi tulla rajalle. Se on minun meiningi, että jos tästä sota tullee, niin me pohjoisen ihmiset siitä ensimmäisenä kärsimme.

Elsa kaivaa varovasti kaappinsa kätköistä ikivanhan posliinisen kahvikupin ja kahvilautasen. Pietarin posliinia, siroja kuin mitkä.

– Kuusi muuta kuppiparia ovat aikanaan matkanneet Pykeijasta sukulaisten mukana Amerikkaan. Toivottavasti ne ovat siellä tallella. Meillähän oli ennen yhteydet Venäjään. Arkangelista tulivat laivat tänne. Pomorit toivat puuta, vehnäjauhoja, kaikkea tavaraa tavaraa, jopa astioita.

Elsa muistaa hyvin ajat, jolloin rajat olivat auki ja oli monenmoisia naisyrittäjien tapaamisiakin, joissa petsamolaiset, pohjoisnorjalaiset ja inarilaiset tapasivat toisiaan.

– Mehän olimme ystäviä. Ja Kirkkoniemi kärsii nyt hirviästi. Kaikki kaupat ovat tyhjiä. Kuinka kauan he jaksaa niitä pittää.

Raju tuuli on alkanut viskoa lunta Elsan merenpuoleiselle kuistille. Hän sanoo ennusteen luvanneen, että tuuli yltyy.

– Kyllähän mie uskon, että meijän etuvanhemmille oli myös järkytys, kun he tulivat tänne puuttoman meren rannalle. He eivät olleet nähneet tämmöisiä tuulia. Mutta parkkileivän aikaan oli pakko lähteä ja he tottuivat tänne. Meressä oli aina kallaa, maalla pijethin lampaita. Polttopuita ei ollut, mutta he hakivat saarista turvetta polttopuuksi.

Elsa on nähnyt Pykeijassa monet myrskyt. Pykeijalaiset ovat tottuneet sitomaan rantasaunansa katot naruilla kiinni, ettei myrsky lennätä niitä tiehensä.

– Olen mie nähnyt peltikattojen lentävän rannalta. Kerran mulla oli ulkona joulukuusi, mutta tuuli vei sen ilmaan. Kovalla tuulella ollaan sisällä. Katotaan ikkunoista kuinka yläs se meri tullee ja pannaan puita kaminaan. Joskus mie olen ollut pihalla myrskyn aikana. Minun piti tulla sisälle nelinkontin, muuten ei olisi päässyt.

Elsa huomauttaa, että etuvanhemmat eivät juuri kävelemällä tulleet Pykeijaan asti. Useimmiten maataival päättyi Reisivuonoon. Sieltä he tulivat venekyydeillä Pykeijaan. Ennen maantien aikaa oli vaarallistakin kävellä Pykeijaan. Tottumaton tippui kallionrotkoihin ja jäi sinne.

Elsa ei ole vielä miettinyt mitä tekisi joulunpyhinä. Monena jouluna hän on ajanut Kirkkoniemeen perheen luokse.

– Ehkä mie nyt olisinki kotona rauhassa. En tiijä vielä mitä mie tehen, ehkä lähenki Kirkkoniemeen vasta jouluaaton jälkeen.

Lapsuutensa jouluja Elsa muistelee lämmöllä. Suomalaiset halusivat taloihinsa joulupuun tavalla tai toisella. Monesti se oli sitten harjanvarsi, johon oli porattu reikiä ja kiinnitetty kauniita katajanoksia. Joulupuu pyntäthin vasta iltasella. Siinä oli juhlan tuntua, kun ei kuusta koristeltu päiväkausia aikaisemmin.

– Joulupukki kävi ja antoi värkkejä. Äiti huolehti aina, että lapset saivat värkkejä. Ne olivat yleensä pikkunukkeja, autoja, pieniä venheitä. Useimmat itsetehtyjä, mutta jotain oli tilattu lehestäkin.

Lahjat oli kääritty oikein lahjapaperiin, mutta eipä paketteja aukaistukaan ihan miten hyvänsä.

– Minun vanha setä katsoi kenelle mikäkin pakka oli ja antoi paketin sitten isälleni. Isäni aukaisi paketin kerrallaan ja me kaikki kattothin sitä. Ja sedän vanha vaimo otti kaikki paperit aina käteensä, silitti ne suoraksi ja pani talthen. Heillä ei ollut omia lapsia, joten he tuli meille.

Elsan kotiväellä ei ollut poroja, mutta poronlihaa ostettiin aina Reisivuonosta jouluksi. Jouluaterialla täytyi pikkuisen pitää varansa, että on tilaa jälkiruualle. Ruuan päälle syötiin tietysti hilloja kermavaahdon kanssa. Iltasella syötiin vielä riisipuurot ja saattoipa äiti keittää lapsille myös suklaata. Äiti ei ollut oikein lipeäkalan ystävä, mutta hän laittoi saitapiffiä ja laxlootaa.

Elsa teki aina lipeäkalat omalle perheelleen ja aina lipeäkala syötiin viimeistä murua myöten nopeammin kuin poronpaisti.

– Navetassa kaikki tehtiin lehmille ja lampaille valmiiksi, ettei siellä tarvinnut siivota jouluna. Ja eläimetkin saivat joulukakusta maistiaisia jouluna.

Pappi saattoi tulla Pykeijaan toisena joulupäivänä. Eihän seudulla monia pappeja edes ollut ja oli selvää, että pappi hoiti ensin joulukiireet alta pois ”kaupungissa” eli Kirkkoniemessä.

– Ja joulun seutuna Pykeijassa vieraili Pelastusarmeija. Ai että se oli mahtavaa, kun he lauloi, soitti ja löivät rumpua. Siinä oli tunnelmaa.

Elsa hieman tapailee suomen sanoja, kun hän muistelee mitä pelejä jouluna pelattiin kotona iltasella.

Oliko se kenties korttipeli?

– Eihän korttipeli meillä lestadiolaisilla, hän naurahtaa ja muistaa sitten sanankin; sehän oli miilu.

– Ennen vanhaan oli enämpis yhteyttä ihmisillä. Ja aina oli paljon työtä, kaikki hässys kaikkea. Elämä on nyt helpompaa, mutta onkhan rikkaampi elämä nyt.

Onhan minun esi-isä Juha Kersilö ollut Koljonvirralla Suomea puolustamassa. Mitä enämpi mulle tullee ikkää, niin sitä enämpi mie ajattelen Suomen juuria ja etuvanhempia siellä.