Mielipiteet

Sana on vapaa: Kuka siivoaa kaivosjälkemme?

Kaivosteollisuus ry:n toiminnanjohtaja Pekka Suomela käsitteli Turun Sanomissa ja Iltalehdessä kaivosalan talousongelmia. Hänen huolenaan oli kaivosten raskas verotaakka ja alan tulevaisuus. Kirjoittaja mainitsi kaivoskoneiden sähköistämisen vaikutukset ilmastomuutoksen hillintään ja sen, että kaivoksia uhkaava varhainen alasajo olisi isku ympäristölle. Liiketoiminnan tunnuslukuihin ei kirjoituksessa puututtu.

Artikkelissa mainittiin Ruotsi ilman erityistä vertailua Suomeen. Naapurimaassa käyty julkinen keskustelu on ollut monipuolista ja lähdekriittistä. Useita viranomaisraportteja on julkaistu Ruotsissa kaivostoiminnan taloudellisista ja ympäristöön kohdistuvista ongelmista.

Kaivosteollisuuden työllisyysvaikutus on kohdealueilla merkittävää. Ala on jo pitkään työllistänyt Suomessa yli 5 000 henkeä vuodessa, ja suotuisa kehitys edistää kansantaloutta. Bruttokansantuotteeseemme kaivosteollisuus tuo yli viiden promillen lisän, mutta välilliset vaikutukset huomioiden merkitys on tätä suurempi. Suomen nykyiset, kymmenkunta metallimalmikaivosta näyttävät tietä tulevaisuuteen niin taloudessa, työllisyydessä kuin ympäristövaikutuksissa. Kärjessä ovat Terrafame ja Kevitsa.

Viime vuosikymmeninä ovat kaivoksia Suomeen perustaneet lähinnä ulkomaiset yhtiöt, toisin kuin ennen liittymistämme Euroopan talousalueeseen yli 30 vuotta sitten. Ruotsissa sen sijaan kaivostoiminta on pääosin ruotsalaisomistuksessa, osa valtionyhtiöinä. Valtio-omisteinen suuntaus on voimissaan useissa verrokkimaissamme. Maamme on erittäin houkutteleva sijoituskohde ulkomaisille yhtiöille, koska verotus on kohtuullista, ja taloudellinen hyöty voidaan siirtää suurelta osin pois Suomesta. Kaivoslakeja uudistettaessa tämä on jäänyt vähälle huomiolle.

Omistuksen houkuttavuutta lisää viranomaistoimintojen hyvä ennakoitavuus. Kaivosverotukseen tehdyillä lievillä kiristyksillä ei ole minkäänlaista vaikutusta ympäristö- ja luonto-ongelmien ratkaisemiseen. Myös sodat ja kauppasodat vaikuttavat investointihalukkuuteen.

Ympäristö-, luonto- ja yhteiskuntaongelmien ennaltaehkäiseminen ja korjaaminen kaivoslupia myönnettäessä on edelleen sivuosassa. Asia on täysin poliittinen, mutta sen ei tulisi olla nykyisen kaltaisesti puoluepoliittinen. Konkurssiin ajautuneet kaivosyhtiöt eivät ole hoitaneet ympäristön kunnostusta eivätkä ne tule tekemään sitä. Pakollisten ympäristövahinkovakuutusten nykyiset tasot eivät ole riittäviä tulevaisuudessakaan luontovahinkojen korjaamiseen.

Suomessa ja Ruotsissa yhteiskunnan jätekuormasta yli 80 % tulee kaivoksista, mikä lienee tavanomaista eurooppalaista tasoa. Pohjoisista verrokkimaista Mongoliassa vastaava luku on lähempänä 100 % kuin 90 %, emmekä tietenkään tavoittele tätä tasoa. Suomen kaivospaikkakunnat ovat verohyödyn saajia niin kauan kuin työtä riittää, mutta ympäristöhaitat eivät ole vain väliaikaisia.

Ongelma on, että menestyvätkään Suomen kaivokset eivät ole varautuneet eivätkä pakotettuja varautumaan alueiden puhdistamiseen ja kunnostamiseen. Koko kaivostoiminnan ajan tapahtuva varojen ”pakkorahastointi” saattaa olla ainoa keino ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Tämän toteutuminen vaatisi sekä lakien uudistusta että lupaviranomaisten ryhdistäytymistä. Luonnonvaroista saatava tulos virtaa paljolti Suomen ulkopuolelle koukkaamatta ympäristörahaston kautta. On hyvä muistaa, että kaikki kaivokset eivät Suomessa ole ongelmallisia toimintansa aikana, vaikka tulevasta ennallistamisesta ei olekaan takeita.

Nikkeliä, kobolttia, litiumia ja grafiittia on kallioperässämme omaan käyttöön riittävästi, mutta maailman markkinoita ajatellen määrä riittäisi vain muutaman päivän tarpeeseen. Metalleja tarvitaan varsinkin akkuihin, elektroniikkaan ja tuulivoimaloihin. Tältä osin kaivosala on merkittävä myönteinen toimija ilmastokysymyksissä. Maisemanmuutos, kaivosjätteiden käsittely, vesien laadun heikkeneminen ja elävän luonnon köyhtyminen ovat välittömästi arvometallien tuotannossa näkyviä ongelmia. Happamat sulfidipitoiset kaivosvedet ovat sekä Ruotsissa että Suomessa hitaasti havaittava seurannaisongelma.

Kunnostettuinakin entisten kaivosalueiden valvontaa on jatkettava vuosikymmeniä, todennäköisesti vuosisatoja. Alueiden uusiokäytölle on monia rajoituksia, vaikka maisemointi ja välittömät myrkkyvuodot saataisiinkin estettyä. Avoinna ei pitäisi olla kysymys siitä kuka maksaa. ”Aiheuttaja maksaa” on vahvistettu sekä EU-lainsäädännössä että kansainvälisissä ympäristösopimuksissa. Myös Ruotsin mineraalistrategiassa asiasta on tehty kansallinen päätös jo toistakymmentä vuotta sitten. Toteutus on kylläkin kesken, mutta Suomessa emme ole tässä asiassa vielä päässeet edes alkuun. Ruotsissa 100 miljoonan tonnin sivukiven ja rikastushiekan vuosituotanto lienee jo puhkaistu. Maisemointi on sielläkin kyllä pahasti kesken, koska ongelma on liian suuri ratkaistavaksi.

Suomen kaivoslainsäädäntö tulee muuttaa.”Me siivoamme jälkemme!” on valheellinen lupaus lähes kaikkien suurten kaivosjättien strategiassa. Suomen lainsäätäjillä olisi nyt ylivoimainen globaali etulyöntiasema kaivosbisneksen ohjaukseen. Olisimme maapallon ykkösiä, kunhan siivousstrategiaan vedoten Suomen eduskunta päättäisi ennallistamisvelvoitteista ja pitävistä vakuuksista. On mahdollista, että hetkeksi kaivosaktiivisuus hiljenisi, mutta tällöin säästäisimme tuleville polville mahdollisuuden olla itseämme viisaampia. Ne kallioperään kätketyt aarteet eivät katoa itsestään minnekään. Kaivostoiminnan pikainen lisääminen luontoa tuhoavin keinoin ei pelasta meitä edes tämänhetkiseltä talousahdingolta, ja tulevat sukupolvet kutsuisivat tapahtunutta luontokatastrofiksi.

Sakari Alhopuro, MD, PhD

Pekka Niemelä, PhD

Jorma Eskola, DI

Martti Janatuinen, MD, PhD

Heikki Kallio, PhD