Paikallisuutiset

Utsjoen postipolulla sattui vaikka mitä...

Tie Inarista Kaamaseen oli valmistunut vuonna 1932, päättyen nykyiseen Taka-Lapin Osuusliikkeen mäkeen. Tie oli ainoastaan 3,5 metriä leveä, sen tähden joka 300 metrin päässä oli autojen kohtaamispaikka, mutta se palveli täysin sen aikaisen vähäisen autoliikenteen. Kaamasesta eteenpäin, jos halusi jatkaa matkaa, ei ollut tarjolla muuta kuin kinttupolut. Niitä oli Väylän, Iijärven, Karigasniemen ja Utsjoen suuntiin.

Thule oli kaiken keskus Kaamasessa. Siellä oli posti ja Uuno -kummi hoiteli sitä. Myöskin se toimi kievarina, jonne kaikki eri suuntiin pyrkivät jäivät keräämään voimia ja saamaan tarpeellista informaatiota mahdollisesti pitkääkin patikkamatkaa varten. Näistä syistä se oli myöskin postiauton päätepiste. Lähiympäristön asukkaat, etenkin miespuolinen väki, kokoontui pääasiallisesti sunnuntaisin Thulen pihamaalle tarinoimaan ja olihan postiauton saapuminen kuin tuulahdus suuresta maailmasta.

Kiinnostaisiko postireissu?

Kun olin ollut pari viikkoa talossa, kysäisi Uuno-kummi, kiinnostaisiko postireissu Utsjoelle muitten postimiesten mukana? Tottakai minua kiinnosti.

Postinkulku Utsjoelle oli järjestetty siten, että talvella se vietiin poroilla ja kaiketi hevosellakin. Mutta kesän koettaessa ja kelirikon mentyä ohi, tuli kuvaan mukaan useampi postimies, joiden luku määräytyi sen mukaan kuinka paljon postia oli kulloinkin Utsjoelle menossa.

Karigasniemen ja Iijärven suuntiin, muistaakseni kerran viikossa, kuljettivat postia Vestin Jouni ja Högmanin Aslak . Mutta Utsjoen kirkolle postivuoroja oli viikossa peräti kolme, päämääränä nimismiehen virkatalo Onnela. Vakituisia postimiehiä olivat Sarren Antti , jonka lähtöpäivä oli keskiviikko. Perjantai oli Tepsellin Juhanin ja Viekonelon Eetu laittautui matkaan sunnuntaisin. Heidän lisäkseen oli ylimääräisiä miehiä aina tarpeen mukaan. Yhdeksän on suurin määrä, minkä muistan olleen meitä yhdellä kertaa matkassa, mutta tällöin jouduimmekin käyttämään kahta venettä vesiosuuksilla.

Tavallisin määrä oli 4-5 postimiestä. Siihenkin aikaan palkkatulo oli tervetullut lisä osittain luontaistaloudessa elävien ihmisten toimeentulon parantajana, joten postireissulle lähtijöitä oli aina tarjolla. 17 kiloa oli se määrä postia, minkä Uuno-kummi oli kunkin postisäkkiin punninnut. Pääpostimiehellä oli lisäksi nahkainen postilaukku, jossa olivat matkan varrelle jäävät kirjeet, pakettikortit yms.

Polkupyörä oli siihen aikaan Kaamasen perän asukkaitten suuresti arvostama kulkuväline. Polkutie Utsjoelle oli kohtalaisen hyvä ajaa pyörällä, joten siitä oli suuri apu niille postimiehille, jotka sen omistivat. Veneosuuksien kohdalla polku oli vielä siihen aikaan niin huonoa, ettei sitä huvittanut käyttää kuin korkeintaan Utsjoelta palatessa, kun posti ei enää ollut painamassa. Samalla pääsi vähemmällä soutamisella, eikä tarvinnut sauvoa nivoja.

Välirauhan aikana kesällä 1940 kunnostettiin nämä polun huonot paikat pyörällä ajettavaan kuntoon. Tämä polkupyörän suuri suosio oli kehittänyt miehistä melkoisia pyörämekaanikkoja. Pikku-Reetin pyörän pinnoituksen kerrotaan kuitenkin sen verran epäonnistuneen, että siitä tuli epäkesko.

Harvemmin joukossamme oli sellaisia, jotka eivät pyörää omistaneet. Mutta ei se millään tavalla haitannut, vaikka jalkamiehiä mukana olikin. Aikataulu ei ollut tiukka, oli hyvää aikaa odotella heitä lekotellen auringonpaisteessa ja kahvia keitellen.

Vaati taitoa sitoa säkki

Sitten matkaan. Ensin oli sidottava postisäkki tukevasti hylkeennahkaisella poron ohjashihnalla pyörän takatelineelle ja säkin päälle sidottiin vielä eväsreppu. Aloittelevalta vaati taitoa saada säkki niin sidotuksi, että se pysyi, mutta vähitellen senkin taidon oppi. Ensimmäisenä etappina oli Kaamasesta noin 20 kilometrin päässä oleva Syysjärvi ja siellä erityisesti Knut Vallen talo.

Polku Syysjärvelle oli melko mukiinmenevä ajaa pyörällä. Kovin montaa kertaa ei tarvinnut hypätä pois pyörän satulasta pyörää työntämään. Koviten koetteli koipijänteitä pyörän työntö mahtavan Tuuruharjun päälle. Eikä mäki velkaansa maksanut, vaikka niin sanotaan. Harjun myötämäki oli niin pehmyttä lentohiekkaa, ettei ajaminen käynyt laatuun. Pyörää oli taluteltava, joskaan se nyt ei ollut niin voimille käypää. Nuutin talossa sitten aterioimme kunnolla. Ostimme talon emännältä maitoa tai puuastioissa hapatettua viiliä omien eväitten palanpainimeksi. Talon isossa pannussa oli aina kahvi valmiina odottamassa postimiehiä ja sitä vielä nautittuamme ja hetkisen levättyämme olimme valmiit aloittamaan ensimmäisen veneosuuden.

”Vesivaltio” TVH oli järjestänyt Utsjoen polun vesiosuuksille 4-5 venettä kullekin jotka olivat kulkijoitten vapaasti käytettävissä. Kulkijoita oli aina kumpaankin suuntaan, joten tasapaino veneitten suhteen säilyi niin hyvin, että harvoin lienee sattunut, että ne olisivat kasaantuneet venereitin samaan päähän. Venevalkama oli ruokapaikka talomme rannassa. Postisäkit ja eväslaukut ensiksi veneen pohjalle keskelle venettä. Näiden päälle ladoimme päällekkäin polkupyörät, 6:kin päällekkäin. Pyörien polkimet vaativat vähän sovittelua, että saimme pyöräröykkiön latistettua mahdollisimman matalaksi. Pääpostimies Eetu Viekonelon pyörä vain hieman hankaluutti asiaa. Eetu oli hankkinut etelästä itselleen sellaisen pyörän, jollaista juoksupojat käyttivät 1930-luvulla. Edessä oli iso kiinteä tavarateline ja pieni vahvarakenteinen etupyörä.

Pyörän takaosa oli tavanomainen. Tähän vempeleeseen hän pystyi ottamaan kaksi 17 kg:n postisäkkiä, joten kuljetuspalkkiokin kaksinkertaistui. Mutta sopihan veneeseen Eetun pyöräkin kun ei hermoiltu ja sitähän ominaisuutta ei siihen aikaan tunnettu Lapissa. Kaksi meistä ryhtyi soutamaan kaksilla airopareilla ja kolmas peränpitäjäksi, loput istuivat veneen pohjalle, jos meitä oli useampia kuin kolme. Usein joku paikallinen kulkija liittyi matkaamme, mutta hän suoritti aina oman soutuosuutensa.

Turisteja kulki jo silloin Utsjoelle. Etelän konttorineitoset olivat usein matkaseuralaisiamme. Utsjoen silloisen nimismies Enojärven perheen jäsenet ja sukulaiset sekä Utsjoen kirkkoherra Vuornos rouvineen olivat joka kesäisiä kulkijoita. Tenolle meneviä urheilukalastajia oli vähän. Itse en muista muita kuin kuopiolaisen kalastus- ja urheiluvälinekauppias Elorannan ja kuinka ihastelimme Kaamasessa hänen 2000 ja 1500 silloista markkaa maksaneita lohivapojaan. Hänellä oli oma vene ja perämoottori Utsjoella. Nämä olivat Jääkäri-Antin ( Helander ) hoidossa, joka siihen aikaan asusteli pappilan naapurina Mantojärven rannalla. Utsjoelle menevät verkkopaketit olivat näiden Elorannan kesäisten lohenongintamatkojen seurauksena, sillä olihan matkassa ollut kalastusvälinekauppias.

Täällä on nähty piru ja iso...

Syysjärveä soudimme noin 3,5 kilometriä ja lopun matkaa, muutama sata metriä, Kutujokea (lapiksi Katerkuotku). Vedimme veneen teloja pitkin niin pitkälle maihin kuin jaksoimme. Siitä oli silloin hyvä purkaa tavarat. Sidoimme postisäkit ja eväslaukut uudelleen pyörien tavaratelineille ja sen jälkeen pyörällä ajoa tasaista polkua noin 5 kilometriä Säytsjärven rantaan.

Soutumatkaa oli edessäpäin nyt noin kahdeksan kilometriä, mutta poikkesimme aina puolimatkassa olevalla Mujon Kaaperin kesäpaikalla. Usein talonväki oli vetänyt ennen tuloamme nuotta-apajan, jonka saalista, juuri keitettyjä siikoja, he olivat syömässä. Vieraanvaraisen talon emäntä pyysi meidätkin käymään pöydän ääreen ja vielä yli neljän vuosikymmenen jälkeenkin muistan kuinka herkullisilta siiat silloin maistuivat.

Säytsjärven pohjoispäässä, mikäli käyttämämme vene oli kevytkulkuinen, piilotimme sen tai jonkin muun venevalkamassa olevan kepeän veneen. Näin turvasimme itsellemme kepeän soutumatkan palatessamme. Luonnollisesti menettelimme tällä tavoin jokaisen veneosuuden pohjoispään venevalkamassa.

Täältä Säytsjärven pohjoispäästä läksimme polkemaan kohti 10 kilometrin päässä olevaa Petsikon autiotupaa, joka tunnetaan myös ”Punaisen tuvan” nimellä. Tämä tupa oli postimiesten tavallisin yöpymispaikka. Jo 3 kilometrin päässä Säytsjärveltä oli Perim-ämmirin autiotupa, jonka nimi jo silloin suomalaisten suussa oli vääntynyt ”Pieruämpäriksi”. Useimmiten sivuutimme sen, mutta emme kuitenkaan pelosta, vaikka tuvan seinään olikin kirjoitettu: ”Täällä on nähty piru ja iso”. Sietiön Matti oli kerran talvella nähnyt tuvasta lähtevän lapinäijän, joka lumeen jälkiä jättämättä oli häipynyt jonnekin Säytsjärven suuntaan jängälle. Ensikertalaiselle luonnollisesti kerrottiin juttuja, mitkä liittyivät johonkin matkan varrella olevaan paikkaan. Lähimmäisemmillehän sattuu aina kaikenlaisia pieniä tulemuksia, joista sitten pientä vahingoniloa tuntien kertoilemme.

Kerran olivat Kaamasen miehet menossa poroerotukseen ja yöpyivät Pieruämpärissä, Uuno-kummi muiden mukana. Hän oli kiivennyt tuvan yläritsille nukkumaan. Yöllä hän oli herännyt ja tuntenut tarvetta käväistä ulkona, mutta unenpöpperössä oli unohtanut korkean makuupaikkansa ja kuvitteli astuvansa lattialle, joka olisi paljon lähempänä. Kuului vain muksahdus, ja koko nukkuva miesjoukko heräsi. Onneksi Uuno-kummi oli nukkunut peski päällä, mikä teki laskun pehmeäksi, jossa mitään loukkaantumista ei sattunut.

Ennen Petsikon huippua oli kolme nousua, joista varsinkin kaksi viimeistä koettelivat pyöriä työntävän postimiehen voimia. Aina kun nykyisin lähestyn autolla etelästä käsin tätä viimeistä mäkeä ja Petsikon erotusaidan paikkeilta näen nykyisen maantien vieritse kulkevan vanhan kinttupolun, olen näkevinäni itseni, entisen 15-16-vuotiaan koulupojan työntämässä raskasta tarakkaansa mäkeä ylös. Tämän viimeisen mäen päällä, Petsikon huipulta avautuvat mahtavat näköalat joka ilmansuuntaan. Ensi kerran elämässäni näin ikuista jäätä ja lunta Norjan puolelta näkyvän Rastegaissa-vuoren huipuilla ja rinteillä.

Neitosen lonkalla ”Ukkomauseri”

Utsjoen ja Inarin kuntien raja kulki Petsikon huipun kautta ja palovartijan maja oli myöskin rakennettu huipulle. Majan oli 1934 kesällä miehittänyt etelän neitonen, jonka lonkalla oli Kaamasessa heilunut mahtava ”Ukkomauseri” pitkässä nahkahihnassa. Kaamasen nuoret miehet tuumivatkin, että taitaa olla viisainta jättää tyttö rauhaan. Huipulta olikin enää lyhyt matka Punaiselle tuvalle. Siinä oli kaksi huonetta, joista ensimmäisen yleensä miehitimme, jolleivat muut kulkijat olleet tehneet sitä ennen meitä.

Tuvan vieressä oli iso pino piisiin sopivan pituisiksi katkottuja tunturikoivuja, mitkä nimismiehen toimesta valtion varoin oli hankittu tuvan polttopuiksi. Niistä tuli piisiin ja kahvipannuihin vettä polun notkossa olevasta hetteestä.

Vahvasti syötyämme ja kahvit nautittuamme, laitoimme tuvasta löytyvistä porontaljoista karvapuoli alaspäin pehmikettä kyljen alle, reppu tyynyksi ja pian olimmekin päivän rasituksista johtuen sikeässä unessa. Aamulla kello 6-7 välillä ensimmäinen, joka heräsi, teki tulen piisiin ja herätti toisetkin kahvin keittoon.. Ihmettelin miksi tämä aamullinen toimi jäi pelkäksi kahvin juonniksi, mutta minulle selitettiin, että tarvitsemme ensin vähän liikuntaa ja sitten alkaa ruoka maittaa. Tämä pitikin täysin paikkansa. Näin etelän tulokas oppi taasen jotakin uutta Lapin viisautta.

Eräs varhainen, kaunis Lapin aamu Petsikkotuvalta on erikoisesti jäänyt mieleeni, kun kanssamme tuvalla yöpynyt Säytsjärven Holmbergin isäntä herätti meidät veisaten komealla bassollaan virttä: ”Taas siunattu päivä jo nouseepi”. Mutta on tältä tuvalta jäänyt mieleeni ikävämpikin muisto, tavallaan murhenäytelmä. Meiltä kaksi päivää aikaisemmin lähteneessä postimiesryhmässä oli myöskin mukana Martti Saijets , joka niihin aikoihin asusteli jossakin Säytsjärven rantamilla. Martti kuljetti postia kantamalla ja heti Petsikkotuvalle saavuttuaan hän, jonka terveys ei muutenkaan ollut paras mahdollinen, oli valitellut tovereilleen vointiaan huonoksi. Olimme juuri saapumassa tuvalle kun häntä hoivaamaan jääneet postimiehet olivat lähdössä kantamaan häntä omatekoisilla paareilla Säytsjärven pohjoispäähän ja sieltä edelleen veneellä ja kantamalla Syysjärvelle, mistä Vallen Kaaperi kuljetti hänet hevosella autotien päähän Kaamaseen.

Inarista tai Ivalossa Martti sitten tapasi matkansa pään, ei lääkärin apukaan enää auttanut. Viiden kilometrin matka Petsikkotuvalta Mierasjärven eteläpäähän, loivaa alkunousua lukuunottamatta, oli yhtä laskua. Kovasti siinä saikin jarrutella niin, että pyörän kuumenneessa takarummussa oleva vaselliini suorastaan kiehui. Viimeiseen laskuun järven rantaan piti nousta pyörän satulasta pois ja kantapäillä jarrutellen laskea mäki alas. Palatessa täytyi kantaa pyörä olkapäällä tämä sama mäki ylös. Mierasjärvi on ensimmäinen, jonka vedet virtaavat kohti pohjoista. Utsjoessa onkin lukuisia tällaisia suuria järvien nimellä kulkevia suvantoja. Kaikki se mikä on kaventunut jokimaiseksi on koskea tai nivaa. Syysjärveltä alkanut noin kolmisen peninkulmaa leveä koivuvyöhyke on nyt takana päin, samoin Säytsjärven ja Petsikon avarat maisemat. Sekä vene-, että maareittimme kulkee nyt pitkin Utsjoen syvää laaksoa, jossa kasvaa runsaastikin kitukasvuista mäntyä.

Tuore siika takin taskussa

Mierasjärveä soutelimme noin kahdeksan kilometriä. Puolimatkassa on järven rannalla yli 100 vuotta vanha Mierastupa. Joskus Utsjoelta palatessamme yövyimme tuvassa tai keitimme kahvit ja ruokailimme siinä. Seuraavalla noin viiden kilometrin pituisella maataipaleella ovat Mieraslompolon isäntien Uula ja Sammeli Aikion talot. Nyt oli aika aterioida kunnolla ja näissä merkeissä poikkesimme jompaan kumpaan taloon, jotka tiesimme koviksi maitotaloiksi.

Seuraava soutuosuutemme kantaa Tshuoggajärven nimeä ja on pituudeltaan noin kahdeksan kilometriä. Viimeiset parisen kilometriä Ollilan talosta on jatkuvaa nivaa, joten matka sujuu nopeasti. Nivoissa oli hyvin peratut veneväylät, ainoa kivi, jota piti varoa oli ”Jonnen kivi”. Eräs Kaamasen isäntä oli yksin nivaa laskiessaan ajanut sille ja vasta aikansa taajottuaan päässyt sieltä pois. Kivestä tuli luonnollisesti hänen nimikkonsa, kuten aina Lapissa tällaisissa tapauksissa.

Seuraava maataipale oli nelisen kilometriä. Sen varrella oli Leppälän talo, joka taisi olla virallinen postipaikka, ainakin siellä aina poikkesimme. Leppälästä ei ollutkaan pitkä matka Keneshjärven rantaan. Sinne oli rakennettu vuonna 1932 uusi autiotupa, jossa silloin tällöin kohtasimme toisia postimiehiä.

Mikäli jompi kumpi sakki oli palaamassa tyhjine postisäkkeineen Utsjoelta päin, yritettiin aina näiden kavereiden säkkeihin laittaa kiviä. Tietenkään tämä ei pitkään onnistunut ja viimeistään seuraavassa venevalkamassa kaveri tarkasti oliko pussissa mitään ylimääräistä.

Itselläni oli pyörän tavaratelineellä sadetakki, mutta en tarvinnut sitä viikkokausiin. Kerran jouduin siihen turvautumaan ja kun pistin käteni taskuun, tunsin sormieni päissä jotakin pehmeää. Joku velikulta oli pistänyt tuoreen siian sadetakkini taskuun. Haju oli melkoinen, kun käännin taskun nurin saadakseni moskan pois ja pestäkseni sen sisäpuolen.

Keneshjärveä riitti ainoastaan 5 kilometriä, kun noustiin taas pyörän selkään Keneshkosken niskalla ja vain 1,5 kilometrisen ajomatkan jälkeen alkoi nyt Keneshkosken alapäästä peräti 20 kilometrin soutumatka. Aluksi vain vähäsen soutumatkaa ja poikkeamme Tsieskuljoen taloon, jossa vahvistamme itseämme viimeistä pitkää veneosuutta varten talon maidolla tai viilillä omien sapuskoiden lisäksi.

Keneshkosken alapäästä 7 kilometrin soutumatkan jälkeen olimme Jomppalan talon rannassa. Talon isäntä Johan Fredrik Högman oli kuuluisa puukkoseppä. Hän oli suoraan alenevassa polvessa Utsjoen kirkkoherran David Högmanin ja hänen puolisonsa Marian os. Garvolius , jälkeläinen. Heidän vanhimmasta pojastaan, joka jäi Utsjoelle, tuli Utsjoen nimismies ja samalla saamelaistuneen Högmanin suvun kantaisä. Joskus jätimme veneemme talon rantaan ja jatkamme matkaa pyörillä. Tällöin oli edessä voimille käyvä pyörän työntö Utsjoen kirkon kohdalla olevan korkean kirkkopahdan yli.

Mutta useimmiten soutelemme Jomppalasta vielä 13 kilometriä Mantojärven pohjoispäähän. Mantojärveä soutaessamme ensikertalainen ei voinut muuta kuin ihailla tunturin rinteellä olevaa komeaa kivikirkkoa ja sen naapurina olevaa pappilaa. Heti Jomppalan alapuolella on lyhyehkö Patoniva. Sitä laskiessamme kuulen tarinan nuoresta opettajattaresta, joka oli menossa uuteen virkapaikkaansa kirkonkylän kansakoululle.

Huumoria ja laulua

Tämä tapaus kai sattui siihen aikaan, kun autolla pääsi vain Inarin kirkolle. Jos halusi jatkaa matkaa pohjoiseen, ei ollut muuta tarjolla kuin kinttupolku ja venematkat. Postimiehet olivat juuri laskemassa Patonivaa, kun heidän matkassaan kulkenut nuori opettajaneitonen oli yhtäkkiä irrottanut rannekellonsa ja riistänyt sormukset sormistaan ja heittänyt ne Patonivaan. Loputtomalta tuntuva erämaamatka oli saattanut tytön mielenhäiriöön ja paluu etelään oli hänellä välittömästi edessä.

Aina emme soutaneet viimeistä 20 kilometriä ollenkaan, vaan siirryimme veneellä Keneshkosken alapään venevalkamasta, joka sijaitsi vesistön länsipuolella, itärannalle, mistä nousimme pyörinemme sitä puolta kulkevalle polulle. Seitsemisen kilometriä kuljettuamme polku päättyi rantaan ja vastarannalla näkyi jo aikaisemmin mainitsemani Jomppalan talo, minkä pihasta polku jatkui vesistön länsipuolta kohti Utsjoen kirkonkylää.

”Vesivaltio” oli palkannut Jomppalan talon väen kuljettamaan veneellä kapeahkon vesistön yli kulkijat ja itärannalle sai veneen huutamalla, aina huudon talonväestä joku kuuli. Kerran kumminkin postimiehet olivat tulleet vasta sydänyöllä talon vastarannalle ja aikansa huudeltuaan mitään ei tapahtunut. Koska noutajaa ei kuulunut, Vallen Kaaperi riisui vaatteensa ja haki uimalla veneen, jolla he sitten menivät järven yli. Operaatio ei kumminkaan päättynyt tähän, vaan Kaaperi sitoi kaikki talon rannassa olevat veneet letkaan ja souti ne vastarannalle ja tuli itse uimalla takaisin. Talon väellä oli aamulla ihmettelemistä, että onpa yöllä ollut kulkijoita Utsjoelta päin.

Ei tullut aika pitkäksi, vaikka kuljimmekin vesiteitse tämän viimeisen pitkän osuuden. Siinä ennätti kuulla jos minkälaista tarinaa. ”Huumormiehinä” muistan erikoisesti Mattus-Uulan , Musta-Hannun ja Tuuru-Hanssin . Eivät myöskään laulumiehet panneet kynttiläänsä vakan alle. Suosituimpia olivat omatekoiset laulut, jotka kohdistuivat jonkun Kaamasen puolen henkilön persoonaan. Muistan, että Kangasniemen Kaisa ja Musta-Hannu lauloivat usein kaksiäänisesti. Heistä tulikin myöhemmin aviopari, mutta Tuonen tuvilla ovat jo hekin.

Kaamasen nuoria neitosia oli usein postireissuilla mukana. Tämä oli ainoa tapa saada hieman ”omaa rahaa” siihen aikaan, vaikka vaikeaahan se on nykynuorillakin nykyisen työttömyyden vallitessa.

Ensimmäinen lentokone Utsjoella

Mantojärven pohjoispäästä oli vielä viisi kilometriä matkaa Utsjoen postituvalle, jonne saavumme iltasella. Posti- ja lennätinlaitos oli teettänyt sen postimiehiä ja puhelinlinjamiehiä varten. Tupa on vieläkin hyvässä kunnossa.

Hyvin nukutun yön jälkeen veimme postin aikataulun mukaisesti aamulla nimismiehen virkataloon ”Onnelaan”, jossa myös postitoimisto sijaitsi.

Etelään lähtevää postia emme kuitenkaan saaneet sinä päivänä mukaamme, vaan oli oltava vielä toinenkin yö postituvalla. Tätä toista yöpymistä saan kiittää, että näin sen ihmeen kun ensimmäinen lentokone kävi Utsjoella kesällä -34. Opettaja Högmanin rouva oli sairastunut vakavasti ja hänet noudettiin vesitasolla pappilan rannasta etelään sairaalaan. Kun postin sitten saimme, sitä oli yleensä niin vähän, ettei sitä riittänyt kuin muutama kirje pääpostimiehen nahkalaukkuun.

Me ylimääräiset postimiehet olisimme voineet heti häipyäkin, mutta halusimme olla solidaarisia pääpostimiestä kohtaan ja kuljimme samaa matkaa. Muistan vain kerran, kun Kangas-Volmari , Sietiön Juhani ja tämän kirjoittaja lähtivät paluumatkalle yhden nukutun yön jälkeen. Kuljimmekin nukkumatta Kaamaseen asti, missä olimme perillä seuraavan päivän iltapäivällä. Keittelimme kahvia autiotuvilla ja poikkesimme taloissa nauttimassa maitoa ja viiliä omien vähenneitten eväitten lisäksi.

Mieleeni on jäänyt tältä samalta paluumatkalta, että Volmari suunnitteli jo silloin hotellin perustamista Keneshtuvan maisemiin ja ehdotti minulle yhtiökumppanuutta. Volmarin kaavailemat hotellipalvelut olisivat olleet niin mannermaisia, että varmasti olisi asiakkaita riittänyt. Volmari ja Juhani ovat olleet jo kauan tuonentuvilla ja tämän kirjoittajallakin täyttyy kohta 6:s vuosikymmenen, joten meidän kohdalta tämä hieno suunnitelma ei voi enää toteutua, mutta ehkä löytyy yrittäjä, joka voi sen toteuttaa, sillä ko. paikka on Taka-Lapin hienoimpia.

Paluumatka Kaamaseen olikin paljon helpompi, kun postisäkki ei ollut painamassa ja eväsreppukin oli keventynyt. Yöpymispaikkana oli tavallisesti Petsikkotupa, josta seuraavana aamuna jatkoimme matkaa käyttäen samoja maa- ja vesireittejä kuin menomatkallakin. Viimeinen etappi Syysjärveltä Kaamaseen meni usein kilpa-ajoksi, joten olimme perillä hyvissä ajoin keskipäivällä.

Näin olikin neljä vuorokautta ja joskus vähän ylikin kestänyt reissu tehty. Matkaa karttui edestakaisin noin 210 kilometriä, mikä jakautui melko tasan maa- ja venematkan kesken. Tein näitä Utsjoen postimatkoja kesinä 1934-35 yhteensä 25.

Nämä postireissut olivat kovimman luokan treenausta seuraavan talven hiihtokilpailuja varten. Pärjäsinkin mainiosti kotiseutuni poikasarjoissa. En silloin tullut ajatelleeksi mistä tämä johtui. Vasta nyt, kun olen lukenut huippuhiihtäjien hevoskuurivalmennuksesta, sen olen käsittänyt.

Venematkaa vain kerran myötätuulessa

Palkkio tästä matkasta oli muistaakseni 375 mk sen aikaista rahaa. Luulen, etten erehdy paljon, jos sanon, että sen reaalinen ostoarvo oli monessa tapauksessa lähellä nykymarkkaa. Sellaista hienoa keksintöä kuin ennakkovero ei silloin tunnettu lainkaan.

Kesällä 1936 en tullut Kaamaseen Berliinin olympiakisojen vuoksi, mutta kesällä 1937 astuin taas remmiin. Kehityskin postinkuljetuksessa oli mennyt eteenpäin. Veimme postin, nyt 25 kg mieheen, ainoastaan Mierasjärven eteläpäähän, missä Helanderin Jouni otti postin vastaan. Jounilla oli jonkinlaiset kärrypelit, joilla hän veti postisäkit ja veneen perämoottorin lyhyehköt, noin peninkulman pituiset maataipaleet.

Jouni saikin lasketella suurimman osan matkaa perämoottorin voimalla vetten päällä ja laskettelemalla Mantokosken hän pääsi aivan postitoimiston rantaan. Nyt ei meidän Kaamasesta lähtevien postimiesten matka kestänyt kuin vähän yli vuorokauden. Yön vietimme jommassa kummassa Petsikon autiotuvassa ja aamulla lähdimme kohti Kaamasta, missä olimme samana päivänä jo puolen päivän jälkeen. Palkkio matkasta oli nyt 135 mk.

Muistui tässä vielä mieleeni, että vaikka venematkaa olikin pitkälti, niin sopiva myötätuuli helpotti suuresti matkan tekoa. Sopivan pituisista koivuista tehtiin vain lehtipurje veneen keulaan ja niin sai antaa tuulen kuljettaa yhden vain pitäessä perää airoilla. Omalle kohdalleni sattui vain yksi sellainen matka, että saimme nauttia myötätuulen tarjoamasta avusta. Aina oli tyven tai saimme kiskoa airoilla vastatuuleen, mutta sellaista vastatuuleen kiskomistahan oman ikäpolveni elämänkulku on ollut.

Kesällä 1937 alkoi ilmetä tulevia muutoksia enteileviä toimia Kaamasen perän asukkaille. Tien teko Kaamasesta kohti Utsjokea oli aloitettu Lapin teiden rakentajapioneereihin kuuluvan rakennusmestari Eemeli Heleniuksen johdolla. Seuraavana vuonna tie olikin valmis Syysjärvelle asti, mutta siihen sen pää jäi 16 vuodeksi, ennenkuin töitä taas jatkettiin.

Tänä samana kesänä tutkittiin myös tien suunta Kaamasesta Karigasniemeen äskettäin eläkkeelle siirtyneen piiri-insinööri J.E. Roimun johdolla. Mieleeni on jäänyt näistä tientutkijoista, kun he kohti Karigasniemeä lähtivät, ei heitä näkynyt viikkokausiin. He ilmaantuivat Kaamaseen vasta sitten, kun he olivat työnsä tehneet. Niin silloin, nyt ovat tavat toiset. Saman johdon alaisena tutkittiin tien suunta seuraavana kesänä Syysjärveltä Mieraslompolaan. Siitä jatkettiin vasta 1950-luvun alussa Lapin teiden tutkijaveteraani Otto Hyvärisen johdolla.

Tänä kesänä paiskasin myös kättä ensimmäistä kertaa tiemestari Jalmari Heinosen kanssa. Miehen, joka eläkkeelle siirtyessään vuonna 1957 oli palvellut TVL:n Lapin piiriä hieman yli 50 vuotta. Varmasti ennätys alallaan! Eipä 17-vuotias koulupoika tietenkään arvannut silloin, että nyt oli tavannut miehen, jonka merkitys piiri-insinööri Roimun ohella, hänen tuleviin elämänkoukeroihinsa, oli oleva kaikkein merkityksellisin.

Rakas kinttupolku oli tuhottava

Mahdollisiako tulevia, suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia enteilevä oli seuraavakin tapahtuma. Kaksi nuorta saksalaista miestä suunnisti kesällä -35 Aksujärveltä (Karigasniemen tien varressa) halki kairan polkupyörineen suoraan Kaamaseen. Niin väsyneitä he olivat, että toinen heistä nukahti istualleen Thulen ruokapöydän ääreen ruokapala suussaan. Pari päivää levättyään he möivät pyöränsä ja painuivat suureen ”Vaterlandiinsa”.

Oliko kohtalon oikku, että jouduin helmikuussa 1954 mukaan rakentamaan Syysjärveltä uutta Utsjoen tietä kohti pohjoista ja samalla mukaan poikavuosiltani rakkaan kinttupolun tuhoamistyöhön. Uusi tie tuli suurimmaksi osaksi kulkemaan vanhan polun suuntaan, joka jäi monissa paikoin uuden alle.

Utsjoen silloinen kirkkoherra, rovasti Aittokallio suri kovasti polun tuhoamista, olihan se hänelle tuttu jo vuosikymmenien ajoilta. Hän vertasikin tunturikoivua kasvavaa Syysjärvi-Mieraslompola-väliä omenapuutarhaan. Minulle tuli mieleen varsinkin ruskan aikana japanilainen kirsikkapuutarha.

Keväällä 1957 saavutettiin tavoite Saukkos-Villen johdolla. Viimeinkin päästiin autolla Suomen pohjoisimpaan kirkonkylään Utsjoelle. Kun samana kesänä jouduin muissa tehtävissä käymään siellä, nappasin tien päältä kyytiini Viekonelon Franssun , joka yhdessä veljensä Onnin kanssa kuljettivat vielä sen kesän postia vuorotellen vanhoilla konsteilla. Jollei muistini täysin petä, niin jo seuraavana talvena alkoi säännöllinen postiautoliikenne Utsjoelle.

Näin hävisi kartalta Suomen kuuluisin polkutie ja ikivanha postinkuljetustapa polun myötä.

Eihän tietenkään polku itse maastosta ole hävinnyt. Se on näkyvissä monissa paikoissa. Joissakin vain lyhyinä pätkinä, mutta löytyy aina yhden tai viidenkin kilometrin pituisia yhtenäisiä polun osia. Uskon, että ne tulevat näkymään vielä kymmeniä vuosia, sillä ei pohjoisimmassa Lapissa luonto valtaa omaansa takaisin niin helposti kuin täällä etelässä. Sanomalehtitietojen mukaan museovirasto olisi kiinnostunut jonkun Utsjoen polkutien varren autiotuvan ja pätkän itse kinttupolkua säilyttämisestä tuleville sukupolville. Mitäpä siihen tällainen vanha samaisen polun tarpoja voi muuta sanoa kuin kannattaa lämpimästi ajatusta.

”Keväällä 1957 saavutettiin tavoite Saukkos-Villen johdolla. Viimeinkin päästiin autolla Suomen pohjoisimpaan kirkonkylään Utsjoelle.”

Kuluvana kesänä tuli kuluneeksi 44 vuotta, kun neiti Eevi Heikel ensimmäisenä ivalolaisena, toivotti tämän kirjoittajan alkukesällä 1934 tervetulleeksi Ivaloon ja opasti postiautolta ”Vanhan Majan” suojiin, jossa vietin seuraavan yön ja jatkoin aamulla matkaani Kaamaseen. Mistäpä nuori koulupoika Ivaloon saapuessaan aavisti, että hän oli tullut kylään, josta 11 vuoden kuluttua tulisi, sen jälkeen kun sodat oli sodittu, hänen kotikylänsä yli parin vuosikymmenen ajaksi.

Kaamasen Thuleen kutsui minut tätini Hulda Lindström , joka vuonna 1916 oli tullut Isostakyröstä silloisen Thulen omistajan ja Metsähallituksen ”hosmestarin” Ukko Waenerbergin kauppa-apulaiseksi Inarin kirkolle.

Mauritz Waenerbergin puolison kuoleman jälkeen vuonna 1920 tätini ryhtyi hoitamaan Thulen emännyyttä, mikä jatkui aina hänen kuolemaansa 1956 saakka. Ukko Waenerbergin kuoleman jälkeen 1922 Thulen isännyyttä hoiti hänen poikansa Uno Waenerberg (k. 1970), ”Uuno-kummin”, nimellä tunnettu koko Taka-Lapissa. Nimi johtui siitä, että Uuno-setä oli melkein jokaisen Kaamasen perän lapsen kummi. Tähän Uuno-kummin vieraanvaraisuudestaan kuuluksi tulleeseen kotiin tulin kesällä 1934 sukuloimaan.

Jollei muistini aivan petä, niin nimen Thule tilalle antoi kuuluisa Utsjoki-Inarin kirkkoherra Jaakko Fellman , joka aikoinaan omisti sen. Näin muistan Uuno-kummin kertoneen. Ultima Thule oli antiikin kirjailijoitten äärimmäinen Pohjola ja hyvin tämä nimi sopii tilalle vielä 1930-luvullakin.

Näissä muisteluksissani tulee esiintymään asioita, vuosilukuja ja nimiä, jotka kaikki perustuvat ulkomuistiin. Vuosikymmenien saatossa paljon unohtuukin, joten etukäteen pyydän niitä ”väärtejä”, joiden kanssa tuli silloin ”taajottua”, ottamaan tämän huomioon, mikäli virheitä huomaatte. Useimmathan heistä ovat jo Tuonen tuvilla.