Ihmiset

Valpu Aikio varrii Nartsamojärven kaamoksesta Kyproksen aurinkoon – Katsoppa videolta, kuinka kotoisa on tunnelma Valpun punaisessa mökissä

Oli vuoden pimein päivä, keskellä kaamosta, kun Valpu-tyttö syntyi hämärään porokämppään Repojoella 1939. Päivä sattui olemaan 21. joulukuuta eli talvipäivän seisaus.

Kämpän ikkunasta ei paljon valoa tuikkinut, mutta olipahan piisissä tulet, mikä valaisi kämppää. Suomessa käytiin talvisotaa ja sota-aika näkyi Inarissakin niin, että Pohjois-Inarin odottavia äitejä oli koottu Repojoelle turvaan. Miesväki oli samaan aikaan Sallivaaran erotuksella. Silloinhan erotuksilla oltiin monta viikkoa, eikä sieltä tultu illaksi kotiin niinkuin nyt.

– Kätilöä siellä porokämpällä ei tietenkään ollut, lääkäristä puhumattakaan, mutta olihan siellä Aikion Marketta. Hänhän se oli semmoinen itseoppinut kätilö ja melkein kaikkien ihmisten kummitäti.

– On se ollut aikaa, kun ajattelee sitäkin, että odottava äiti ajelee talvipakkasella porolla Paatarista jonnekin porokämpälle Repojoelle. Ja porohan ei kulje pikavauhtia. Minäkin olen sen verran poron kyytissä istunut, että tiijän, ettei se mitään lämmintä matkustamista ole, kertoo Valpu kotonaan Nartsamojärven rannalla.

Valpu naurahtaa, että hän on joskus miettinyt, että siksikö hän ei oikein tykkää pakkasesta ja lumesta, kun on sattunut syntymään vuoden pimeimpään aikaan.

– Minähän en onneksi koko talvea olekaan kotona. Olen monet talvikuukaudet asunut Kyproksella tyttäreni Pirren luona. Nytkin minulla on lentoliput varattuna tammikuun alussa ja paluuliput on huhtikuun aluksi.

Valpu siis varrii talvipaikkaansa kuten entisvanhaiset inarinsaamelaiset konsanaan. Valpu puhuu Kyproksesta kuin toisesta kodistaan ja kaikesta voi päätellä, että hänellä on siellä selvät ja tutut kuviot.

– Siellähän on paljon meitä suomalaisia ja meillä on aina omat ohjelmat jokaiselle päivälle. Maanantaina on mölkky, tiistaina petankki ja keskiviikkona golfia. Bingossakin voi käydä, jos haluaa. Tuo kaikki on samalla kuin kuntoilua tämän ikäiselle. Siellä tulee paljon käveltyä ja painokin tippuu talven aikana. Eihän meikäläinen enää täällä Nartsamojärvellä pääse talvella mihinkään kävelemällä, kun sitähän juuttuu hankeen kiinni, Valpu kertoo hymyillen.

Uima-altaaseen Valpu ei enää hyppää, eikä hän myöskään kastele varpaitaan meren rannalla.

– Minulla pitää olla jo tasaista maata jalkojen alla, että pysyy pystyssä. Täällä en halua kävellä lumen päällä ja siellä en voi kävellä pehmeässä meren rannan hiekassa.

Tänä talvena Valpu majoittuu hotellin. Viime talvena hän kortteerasi Pirren kodissa.

– Hyvä siellä Pirren tykönäkin on, mutta tämä hotelli on lähempänä meidän pelipaikkaa.

Valpu sanoo, että onhan se ihanaa, kun Kyproksella aamulla nousee sängystä, eikä heti tarvitse miettiä kuinkahan paljon sitä laittaisi vaatteita päälle että tarkenee.

– Voi että siellä on niin ihanaa ruokaakin. Se on hyvää ja samalla terveellistä. Vaikka minäkin olen ikäni tottunut olemaan vähällä, niin kyllä tuntuu, kun Kyprokselta palaa Suomeen, että tämä suomalainen ruokahan on pahhaa. Se on semmosta tylsää, siellä etelässä se on paljon tasokkaampaa. Sen verran minäkin olen oppinut, että käytän kotona oliiviöljyä. Suolasiika maistuu vieläkin paremmalta, kun siihen laittaa vähän sipulia ja oliiviöljyä.

Valpun joulunalusaika on kulunut mukavasti käsitöitä tehden. Hän on tehnyt erityisesti lapasia ja villasukkia aivan myyntiin asti. Hän esittelee kotonaan kauniita villasukkia, joiden mallistoa löytyy joka lähtöön.

– Nämä sukat ovat inarilaista mallia ja tuossa on kolttasaamelaisten tyyliä. Näihin vanttuisiin otin mallia ja väriä tuolta Karigasniemen suunnalta rajan pinnasta, Valpu esittelee.

Läppäristä hän lukee Inarilaisen ja iltapäivälehdet. Myös pankkiasiat hoituvat tietokoneella, kun eihän Menesjärvellä ole pankkeja eikä mitään.

Valpu oli aikaisemmin innokas kulkemaan monissa tapahtumissa, mutta nyt Lapin hyvinvointialueen aikana kaikki on muuttunut.

– Nyt tuntuu, ettei enää saa kyytejä mihinkään. Kun tämä hyvinvointialue tuli, niin tuntuu, että sitä pitää vain istua kotona kuin putkassa olisi. Sitä on nyt vähän kuin kerjäläinen, niin huonoksi on kyytihommat muuttuneet.

Valpun lapsuuskoti oli Paadarjärven rannalla. Elämä siellä oli vaatimatonta, mutta oli se samalla aitoakin. Tyhjästä ei siihen aikaan valitettu ja töitä tehtiin päivästä toiseen.

– Olihan se vaatimatonta, mutta eihän sitä osannut ajatella, että jotakin parempaakin olisi olemassa. Ehkä sitä ei silloin osannut ajatella sitäkään, että onpa täällä kesällä niin ihanaa. Nyt vanhana olen muistellut, että olihan siellä kesällä kaunista ja ihanaa. Kun Paadarjärvi oli iltasella peilityyni, niin isä sanoi, että nyt lähetään nuottaamaan.

– Meistä lapsista tuntui vähän pelottavaltakin se nuotalle lähtö ja sitä salaa toivottiin, että tulisipa niin kova tuuli, ettei tarttisi lähteä. Eihän lapsi sitä ymmärtänyt, että siellä järvessä on se ruoka. Eikä Paadarjärvellä nälkää nähty. Kesällä syötiin kallaa ja kalapottua ja talvella lihakeittoa. Eikä sitä mitään muuta syötykään, mutta ei me muuta kaivattukaan. Keväällä oli tosin vaihtelua ruokalistalla, kun pojat ampui mettoja.

Valpu on tehnyt elämänsä aikana paljon karvakenkiä. Hän sanoo, että karvakenkähän se oli entisaikaan ainoa talvijalkine, ei ollut mitään muuta.

– Kun karvakengän sisälle laittaa kenkäheinät, niin sehän on maailman lämpimin kenkä talvella. Minä muistan lapsuuden talvista, kuinka pirtti oli täynnä kenkäheinää niinkuin muurahaisen mättäitä pitkin lattiaa. Niin kauan sitä samaa kenkäheinää käytettiin, että se viimein mureni murusiksi. Heinä pölisi pirtissä, mutta ei siihen aikaan tunnettu heinäallergiaa, vaikka toinen olisi kuinka yskinyt.

Nykyajan pussilakanoita ei vielä niin tunnettu Valpun lapsuudessa. Paras petivaate oli silloin porontalja. Ja tyynyt olivat pehmeitä, kun polsterin sisälle vaihdettiin uudet höyhenet kerran vuodessa.

Paadarjärven lapsuuskodissa puhuttiin tietysti inarinsaamea. Suomen kielikylvyn perhe sai evakkomatkalla Ylivieskassa.

– Minä olin viisivuotias, kun olimme evakossa. En minä sieltä paljon muista, mutta sen kieliasian mie muistan. Lapsihan oppii uuden kielen nopeasti ja minusta tuntuu, että minä aloin oppia suomea jo muutamassa päivässä. Mehän olimme jo aika suomalaiset, kun tulimme sieltä evakosta.

Suruakin evakkotaival toi Sietiön perheeseen. Yksi sisko ja veli jäivät Ylivieskaan ja heidät haudattiin kirkkomaan multiin.

– Siellä oli niin erilaiset olot, kun me täältä puhtaasta luonnosta jouduimme Keski-Pohjanmaalle. Väki sairastui kulkutauteihin ja minäkin makasin sairastuvalla siskon ja veljen kanssa. Minä oli vanhin ja ehkä sen takia jäin eloon, mutta sisko ja ja veli jäivät sinne.

Koulua Valpu on käynyt Riutulan asuntolakoulussa. Moni on muistellut ikävin mielin tuota asuntolakoulua ja sen suomenkielistä opettajapariskuntaa etenkin. Ei Valpullakaan kouluajoista kovin lämpimät muistot ole.

– Opettajat ja asuntolan työntekijät olivat etelästä tulleita. Se oli ihan kumma, miksi sieltä etelästä tulikin semmoisia kärtymuoreja. Saamea jos puhui, niin jouduit nurkkaan. Kyllähän ne jotkut muistot sieltä Riutulasta ovat ihan kauheita, Valpu huokaisee.

Aina kun oli tiedossa kaksi vapaapäivää peräkkäin, lähti Valpu hiihtämään kotia kohti.

– Olikohan sitä hiihtomatkaa 20 kilometriä. Ei ollut koulutakseja, mitä tilata, ja mitäpä sillä taksilla olisi tehnytkään, kun maantiet olivat ummessa. Siihen aikaan kaikki oli vaikeaa, mutta ei tiedetty paremmasta.

Valpu muistaa hyvin, että joulupukki kävi Riutulassa ja kun pukki oli siellä jo kerran käynyt, niin Paadarjärven kotiin ei hänen enää tarvinnut tullakaan jouluna.

– Se on jäänyt niin elävästi mieleen, että meillä oli kotona aina iso joulumänty. Kun se pirtti oli iso, niin pojat haki sinne ison männyn, mikä ulottui kattoon asti. Ne joulukoristeet oli vissiin itse tehtyjä, jonkinlaisia Suomen lipun-nauhoja siinä ainakin oli. Ja äiti oli jostakin piiloistaan kaivanut omenoita, joita ripustettiin narulla männyn oksille. Olikohan ne jotakin lahjoitustavaroita ne omenat. Voi että, omenakin oli niin ihana ja ihanalle tuoksuva sen ajan lapsen mielestä.

Joulua Valpu tietysti viettää Nartsamojärven rannallakin. Joulun vakioherkku on nykyisin Norjasta ostettu lampaanliha.

– Se on suolattua ja kuivattua lampaan kylkikappaletta. Me sitä Sannan kanssa liotetaan tuntikausia ja sitten höyrytetään monta tuntia, niin siitä tulee oikein murea. Sen kanssa sitten syödään lanttulaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Sehän on jo se laittaminen oma ohjelmanumero ja siinä ehtii tulla sopivasti nälkäkin.

Valpu kiittelee Menesjärven Hotelli Korpikartanon isäntää Juha Nyströmiä, joka välillä käy pukkaamassa lumet pois Valpun kotitieltä ja pihalta.

– Juha on kyllä niin ystävällinen ja avulias mies, että hänellekin pitäisi joku Inarilaisteko-palkinto antaa. Ja hän on Menesjärven suurin työllistäjä. Onhan se muuten maailma muuttunut, kun miettii, kuinka nykyisin pitää aurata pihat ja tiet, että ihminen pääsee jonnekin. Minun lapsuudessa Paadarjärven rannalla ei edes tunnettu semmoista kapinetta kuin lumikola.

– Eihän niitä lumitöitä tehty, kun ei ollut mitään autoja, joita varten olisi lunta pukattu pihalta pois. Oli vain itsetehty luuta, jolla raput laastiin. Jos johonkin piti päästä talvella, niin ajoporo oli sitä varten taikka sukset. Ja omin voimin piti pärjätä, kun ei ollut edes puhelimia. Viimein muutamissa taloissa oli valtion puhelin, mutta niihinkin oli matkaa, eikä niissä puhelimissa lörpöteltykään tuntikausia niin kuin kännyköissä, Valpu naurahtaa.

Valpu ihmettelee, kuinka kauppamatkatkin olivat hänen lapsuudessaan toisenlaisia kuin nyt. Kun isä lähti kotipihasta pororaidolla Reisivuonoon kaupoille, niin sillä matkalla vierähti kaksi viikkoa.

– Reisivuonossa oli Kunnarin kauppa, josta inarilaiset ostivat jauhoja, sokeria ja vaikka mitä tarpeellista. Isä toi aina joka reissulta hurstisäkillisen kahvia. Tai eihän se mitään valmista kahvia ollut, vaan se oli säkillinen valkoisia kahvinpapuja. Se olikin sellaista aikaa, että jos kahvia halutti, niin siinä menikin aikaa ennen kuin sai kahvikupillisen valmiiksi.

– Kahvinpapuja pantiin rännäliin ja rännäliä sitten veivattiin hellan päällä. Pavut olivat valmiita, kun ne mustuivat. Ei se varmasti joka kerta ollut aivan sama paahtoaste niissä pavuissa. Ja sitten ne pavunmurskeet vielä jauhettiin hienoksi kahvimyllyssä. Kahvin lisäksi vakiotuliainen oli jäinen turska. Sehän oli aivan mahtavaa, kun sai vaihtelun vuoksi syödä Norjan turskaa.

Katso video: Valpu Aikio syntyi 85 vuotta sitten keskelle kaamosta. Nyt hän asuu Nartsamojärven rannalla

Video: Ville Vaarala

Valpun isä oli taitava suunnistamaan ja kulkemaan metsässä ja tunturimaastossa. Kun sana levisi, että Sietiön Oskari on menossa Reisivuonoon, niin moni muukin Inarin mies liittyi samaan raitoon.

– Isommalla porukalla oli turvallisempaa tehdä matkaa. Yksinhän ihminen on avuton, jos hän loukkaa itsensä pitkällä taipaleella keskellä metsää. Matkan varrella yösija löytyi lapintaloista. Jankkilan talo oli niitä kaukaisimpia yöpaikkoja, tai siihen aikaan puhuttiin Jankkilan hotellista. Ja viimeisen kerran ennen kotiin tuloa isä yöpyi Tirrolla. Siihen aikaan sitä saikin yöpyä missä talossa halusi, ovethan oli aina auki ja aina löytyi makuupaikka pirtin lattialta.

Valpu hallitsee aivan hyvin lapsuutensa kielen, inarinsaamen eli Anarâš-kielen.

– Kyllähän minä Inarin kieltä vielä puhun, vaikka nuista puhekavereista moni on muuttanut taivaaseen. Ja en tiedä, miten nyt käy, jos Lapha tekee kyydeistä kovin vaikeaa ja sitä jää tänne neljän seinän sisälle ilman puhekavereita.

Yksi vakituinen ja tärkeä puhekaveri ainakin on vielä olemassa ja hän on tietenkin kylätalonmies Armas Lantto.

– Armaksen kanssa me puhumme yleensä suomea, kun minulle ei ole niin läheinen tuo pohjoissaame, mitä hän puhuu. Minä olin niin iloinen, kun näin, että Armas oli kutsuttu Linnan juhliin. Hän on kyllä mies paikallaan ja elintärkeä auttaja meille vanhuksille. Minä olen jo murehtinut sitä, että miten meille sitten käy, kun Armas joskus lähtee eläkkeelle.

– Minä kyllä jo ajattelin, että kehtaako sitä Armakselle enää puita vejättää ja roskapussia viijä, kun hän on nyt Linnan juhlissakin ollut, Valpu vitsailee ja vakavoituu sitten lisäämään, että Armas on sitä sukupolvea, jolla työnteko on selkäytimessä ja joka tietää miten missäkin mökissä asutaan:

– Ei nämä nykyajan nuoret pojat ole enää sellaisia. Eikä nykyajan ihminen viitti tehhäkkään.

Valpu Aikio viettää 85-vuotispäiviään kotonaan 21.12. kello 14 alkaen. Juhlat on tarkoitus pitää ja Haatajan Vilmalta, joka on taitava leipuri, on jo tilattu suolaiset ja makeat kakut.

– Sen verran osallistumme kakkujen leipomiseen, että hillat löytyvät meidän pakastimesta ja taimenet ja mädit. Kaikki ystävät ja sukulaiset ovat tietenkin tervetulleita käymään.

Valpun ajatukset ovat jo vähän tammikuussa, jolloin hän varrii Kyproksen lämpöön.

– Onhan se eri maailma. Kun lentokoneesta astuu ulos, niin ihan jo nyt tunnen sen lämpimän tuulahduksen. Ei siinä kannata villatakkia silloin päällä pitää. Matkalaukkua en ole vielä pakannut, vaikka suoraan sanottuna en ole vielä kerjennyt sitä edes kokonaan purkaa viime matkan jäljiltä.

Vaikka Valpu lämmöstä tykkääkin, niin koronatalvena meinasi Kyproksen reissu käydä jo liiankin pitkäksi:

– Korona jylläsi aina vain ja aina se paluumatka piti perua. Eipä se muuten olisi haitannut, mutta siinä alkoi tulla kesä ja Kyproksella oli kohta liiankin kuumaa minulle. Mutta sitä mukavampihan se oli palata Nartsamojärvelle, kun täältäkin oli jo lumi sulanut.

Joskus nuorempana Valpua ujostutti, kun ihmiset kyseli, että tässäkö se on se tyttö joka syntyi aijalla.