Ihmiset

Vuoden 2024 luetuimpia juttuja toiveuusintoina: Inarilainen juomuksilla: Rajakapteeni Mervi Urpilainen jättää huolet metsäjärven avantoon

– Tuttu kapinehan tuo on. Minäkin teen sillä avantoa, mutta en juomuksia varten, vaan avantouintia varten, tuumailee kapteeni, Ivalon Rajajääkärikomppanian päällikkö Mervi Urpilainen, kun toimittaja Ville heittää jääsahan juomusahkioon.

Mervi Urpilaiselle avantouinti kuuluu talven aktiviteetteihin.

– Avannossa pyrin käymään päivittäin, mutta aina ei sinne ehdi. Kun pakkanen on jäädyttänyt avantoon jääkannen, niin sehän on kuin saunassa kävisi, kun sitä avantoa jääsahalla nitkuttaa auki.

– Kun minä nousen sieltä metsäjärven avannosta ylös, kuivattelen, puen päällysvaatteet päälle ja lähden kävelemään kotia, niin kaikki stressaavat asiat, mitä mielessä on mahdollisesti pyörinyt, jäävät sinne avantoon, hän kertoo.

Mervi Urpilainen sanoo, että olo tuntuu kaikin puolin pirteältä avannossa pulahtamisen jälkeen.

– Sehän on ihan tutkittu juttukin, että säännöllinen avantouinti tekee hyvää fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Minä voin sen sanoa niinkin, että jos sattuu, että avannossa käymiseen tulee pitempi tauko, niin kyllä sen huomaa, että nyt mieli ja kroppa kaipaa avantoa.

Verkot veteen selviytymisharjoituksella

Mervi Urpilainen tuumailee, että hänelle verkkojen laitto jään alle on eniten tuttua työn puolesta.

– Talvikalastus kuuluu asiaan varusmiesten selviytymisharjoituksessa. Niitä on yksi harjoitus molemmille erille kesällä ja talvella, ja talvella pilkitään tai laitetaan verkkoja jään alle.

Kinnulassa maalaistalon tyttönä varttunut Mervi kertoo, että kalastus on hänelle tuttua puuhaa lapsuudesta, sillä hän kulki isänsä kanssa innokkaasti kalalla.

– Kesällä koettiin ahkerasti katiskaa ja välillä kuljettiin isän kanssa verkoillakin. Talvella ei kalasteltu, sillä talvet meni yleensä iltaisin hiihtoladuilla ja viikonloppua hiihtokisoissa. Nyt Ivalossa vapaa-ajan kalastus keskittyy pilkkimiseen kevättalvella, sitten kun tulee hyvä kelit. Kevätauringossa on mukava istua pilkillä.

Isosiskon jalanjäljissä Rajaan

Mervi Urpilainen laskee, että juuri nyt verkkojen kokemispäivänä tulee 17 vuotta siitä, kun hänet nimitettiin Lapin rajavartioston virkaan. Lapsena hän haaveili opettajan tai sairaanhoitajan ammatista – kumpaakaan hänestä ei tullut, vaikka tokihan molemmat ammatit tavallaan vähän edustetuiksi tulevat varusmieskouluttajan arjessa.

Mervin isosisko kävi aikoinaan armeijan Mikkelissä ja hän aloitti sitten Rajalla työt.

– Kun ylioppilaskeväänä mietin, että mitä sitä elämässään tekisi, niin siskon jalanjäljissä innostuin varusmiespalveluksesta ja hain Uttiin. Minä olin silloin ainut nainen, joka haki sinne ja pääsykokeissa tuli käytännössä aika selkeästi esille, että tuskin minua tullaan valitsemaan. Vaikkakin pääsykokeissa selviydyin loppuun asti. Ja en tiedä, olisinko välttämättä ollut niin hyväkään, että olisin tullut valituksi.

– Sisko sitten vinkkasi, että Immolassa on Rajajääkärikomppania ja sinne naiset pääsevät varusmiespalvelukseen. No, minä osallistuin Keski-Suomessa kutsuntoihin ja ilmoitin siellä, että haluan Immolaan varusmiespalvelukseen. Ja niinpä sitten heinäkuussa 2002 aloitin varusmiespalveluksen Immolassa.

Urpilaisen palvelus eteni sen verran mallikkaasti, että matka jatkui aliupseerikurssille ja sieltä jälki-RUK:iin – tänä päivänähän jälki-RUK:ia ei enää olekaan.

– Kun kävin sitä jälki-RUK:ia, niin Immolasta vähän painostettiin, että kyllä kai sinä tulet heille sitten töihin soppariksi. Kotiutumisen jälkeen minä aloitin Immolassa työt ja siellä meni ihan hyvin. Seuraava ehto oli sitten, että kun tulit soppariksi, niin kyllähän sinä varmaan Kadettikouluunkin haet. Minä sitten hainkin Kadikseen ja pääsin sinne rajavartiointilinjalle. Ja sillä tiellähän tässä sitten ollaan.

Kun Urpilainen katselee urapolkuaan taaksepäin, niin hän toteaa, että aika monta kertaa häntä ohjattiin ja kannustettiin valintojen tekemisessä.

– Toki olen aina itse sitten tehnyt sen viimeisen päätöksen. Ei minua ole pakotettu lähtemään mihinkään. Ja olen tyytyväinen siihen, että urapolku on vienyt Rajavartiolaitoksen palvelukseen.

Pieni irtiotto Rajasta teki hyvää

– Olen työn ohessa opiskellut liikuntapuolen juttuja, ja sitten jossain vaiheessa alkoi Rajan palveluksessa tuntua siltä, että nyt voisi olla pieni hengähdystauko paikallaan. Niin minä sitten hain ja pääsinkin Inarin kuntaan vapaa-aikasihteerin virkaan. Tein sitä työtä reilun kolme vuotta.

– Aika paljon vapaa-aikasihteerin työssä oli samaa mitä varusmieskouluttajan työssä. Molemmissa tehtävissä ollaan ihmisten parissa ja heitä ohjataan ja neuvotaan, ja asioiden koordinointikykyäkin tarvitaan.

Mervi Urpilaisen työelämä Rajavartiolaitoksen palveluksessa on tapahtunut pääasiassa komppaniassa.

– Olinhan minä Raja-Joosepin vartiolla vajaan vuoden ennen kuin lähdin täydentämään opintoja maisteriksi. Maisterikurssiin valmistautumiseen silloin kuului, että käydään ennen kurssia vartioasemalla. Ja esikunnassa Rovaniemellä olen myös työskennellyt. Kaikki tehtävät ovat olleet mielenkiintoisia. Kuitenkin minulla on enemmän halu tehdä työtä ihmisten ja nuorten kanssa ja sitä työtä saa parhaiten tehdä komppaniassa.

Katso video: Kapteeni kahmaisi verkosta komean kalan!

Video: Ville Vaarala

Urpilainen on hyvillään, että hän teki pienen irtioton Inarin kunnan puolelle.

– Varmasti jokaiselle tulee työssään joskus tunne, että tauko tekisi hyvää ja nyt voisi tehdä jotain muuta. Silloin irtiotto omalta tutulta mukavuusalueelta ihan toisenlaisiin tehtäviin tekee hyvää.

Millaista yhteistyötä kunta ja Rajajääkärikomppania voisivat tehdä?

– Isoin yhteistyökuvio taitaa tänä päivänä olla uimahalli, jota kuntalaiset käyttävät. Rajan ja kunnan tehtävät sekä vastuualueet ovat hyvin erilaisia, mutta ehkä se yhteinen juttu löytyy nuorisopuolesta. Nuorille voisi kertoa mitä on turvallisuus, miten turvallisuutta ylläpidetään ja miten siihen voidaan itse vaikuttaa.

– RjK:n varusmiehet ovat kulkeneet vapaa-ajalla pipolätkässä. Ja mahdollisuus on toki osallistua muihinkin harrastuksiin. Toki täytyy muistaa, että palvelusaikana he sitten suorittavat varusmiespalvelusta, eivätkä valmentaudu johonkin lajiin, paitsi ehkä hiihtoon metsäsuksilla. Urheilu-uraa varten on muut varusmiesyksiköt kuin Ivalon Rajajääkärikomppania.

Komppaniassa hyvä henki ja luottamus

Mervi Urpilainen on varusmieskouluttajana nähnyt satojen nuorten miesten tulevan komppaniaan ja lähtevän sieltä palveluksen jälkeen reserviin.

– Tämän päivän parikymppinen nuori on palvelukseen tullessaan jo aika osaava ja valveutunut. Aika monella saattaa olla muuten jo ammattikin opiskeltuna siinä vaiheessa, kun he tulevat palvelukseen. Eivät he tietenkään ole sotilasarkea vielä eläneet ja se sotilasarki saattaa heidän mielessään olla yhtä kuin sukulaismiesten kertomat tarinat siitä, kuinka hurjaa armeijassa oli vaikka 80-luvulla.

– Kun alokas tulee palvelukseen, niin ensimmäisenä kaikki varustetaan samannäköisiksi ja aloitetaan perusasioista. Heille opetetaan, kuinka tiloissa eletään ja ollaan, kerrotaan millaiset käyttäytymismallit meillä on, tai miten järjestytään ruokailuihin tai oppitunneille. Ensimmäinen viikko on perusteiden opettelua. Aivan samalla tavallahan on silloinkin, kun ihminen menee uuteen työpaikkaan. Kaikki on sielläkin alussa opettelua ja tutustumista. Fiksut nuoret kyllä oppivat aika äkkiä, miten palvelusaikana pitää olla ja toimia.

Urpilainen arvelee, että osaa nuoria saattaa jännittää palveluksen alku. Joitakin se voi myös pelottaa, riippuen vähän siitä, millaisia juttuja isät taikka isoisät ovat nuorisolle kertoneet omilta armeija-ajoiltaan.

– Pelätä ei tarvitse, se ei ole nykypäivää. Ivalon Rajajääkärikomppania on pieni yksikkö. Se on juuri komppanian vahvuus, että koko porukka on käytännössä pienessä nipussa ja oppii tuntemaan toisensa nopeasti. Tämä selittää Ivalon Rajajääkärikomppanian hyvän hengen ja luottamuksellisen ilmapiirin. Jos sitten tulee haasteita ja ongelmia, pystytään niihin puuttumaan nopeasti.

– Maailma on muuttunut vuosikymmenten aikana joka suhteessa ja samoin myös varusmieskoulutus. On hyvin voinut olla joskus 80-luvulla, että ei silloin ole komppanianpäällikköön päin välttämättä uskallettu edes katsoa.

– Tänä päivänä on tärkeää, että asioista pystytään keskustelemaan. Kun me kouluttajat liikumme maastossa tai vaikka komppanian pihalla, niin kyllä siellä kysellään kuulumisia ja keskustellaan varusmiesten kanssa. Sotilashierarkia on toki olemassa nykyäänkin, eli joku on ylempänä ja joku alempana.

Tupaelämä tapahtuu livenä – ei kännykän kautta

Nykyajan nuoret ovat tottuneet kommunikoimaan hyvin paljon puhelimen kautta. Palveluksen alussa saattaakin tuntua hämmentävältä, että tupa on täynnä kavereita, siellä nukutaan ja herätään vieri vieressä, ja kaikki asiat puhutaankin nyt livenä.

– Se on ehkä tänä päivänä se isoin haaste, kun tullaan varusmiespalvelukseen, että siinä ollaankin 24/7 tupalaisten kanssa samassa tilassa kasvokkain. Ei voikaan enää pelkästään sen puhelimen kautta kommunikoida.

Mervi Urpilainen on nähnyt omin silmin vuosien varrella, että varusmiespalvelus on hyvin kasvattava kokemus.

– Kun se varusmies tulee ensimmäisen kerran porteista sisälle, niin hän voi olla ensimmäistä kertaa poissa kotoa pitemmän ajan. Ei olekaan enää isä tai äiti katsomassa perään, mutta olen aina sanonut, että ei ikinä missään nuorta niin hyvin neuvota ja valvota kuin varusmiespalveluksessa.

– Ja kun palvelus sitten päättyy, niin porteista kävelee ulos ihan eri ihminen. Hän on oppinut paljon uutta itsestään ja hän on saanut mielenlujuutta ja oppinut itsenäisyyttä. Siinä oppii tuntemaan itsensä, kun palveluksen aikana laittaa itsensä likoon ja joutuu testaamaan mihin pystyy.

Urpilainen arvelee, että varusmiespalveluksessa jotkut nuoret kokevat ehkä ensimmäistä kertaa myös epäonnistumisen hetkiä.

– Parikymppinen nuori on voinut elää ennen armeijaa hyvin huoletonta ja hyvin huollettua elämää, niin ettei siihen ole vielä mahtunut epäonnistumisia tai isompaa mielipahaa. Kun hän sitten ampumaradalla ampuu ensimmäisen kerran, eikä tauluun tule yhtään osumaa, niin se voi tuntua pahalta. Eikä siinä välttämättä ole kyse muusta kuin että aseen kohdistus oli väärä, tai ampuma-asento huono, kun ei ole vielä kokemusta.

– Melkein toivoisi, että sillä nuorella olisi jo ennen palvelukseen astumista palanut edes makaronit pohjaan muutaman kerran, niin se olisi vähän jo kasvattanut häntä tulevaan elämään. Epäonnistumisia tulee välillä, mutta ei kannata lannistua, vaan pitää miettiä, miksi näin kävi ja yrittää sitten uudelleen. Tulee mieleen nuoruuteni kilpahiihdot. Kun yhtäkkiä ei pärjännytkään suksilla kisatessa, niin olihan se karua huomata, että enkö minä pärjääkään. Se oli uusi tunne, mutta sekin vain täytyi oppia käsittelemään ja se oli hyvää oppia myöhemmälle aikuisiälle.

Ivalosta löytyy tekemistä ulkoilmaihmiselle

Vapaa-ajalla Mervi Urpilainen viettää aikaansa paljon ulkona. Ivalosta tai Ivalon ympäristöstä löytyy ulkoilmaihmiselle tekemistä vaikka kuinka paljon.

– Jänkkävaarassa olisi hyvät ladut, mutta minä enää harvemmin laitan pikkusuksia jalkaan, ehkä sitä tuli nuorempana hiihdettyä riittävästi valmiita latuja pitkin. Mieluummin hiihtelen metsäsuksilla koiran kanssa, välillä mennään valmista baanaa, välillä umpista, niin koira saa sopivasti erilaista liikuntaa.

Kevättalven auringonpaisteella Mervi saattaa istua siellä pilkkiavannollakin, mutta metsästysharrastus häneltä on jäänyt, vaikka metsästyskortti onkin.

– Koira varmaan haluaisi metsästää, mutta minusta tuntuu, että harrastuksia ja tekemistä on nyt ihan tarpeeksi. Harrastan nyt kaikkea sellaista mihin aika järkevästi riittää vapaa-ajalla.

Inarin kunnan vapaa-aikasihteerin toimessa Urpilainen viimeistään vakuuttui siitä, että Inarin kunnassa on hyvät vapaa-ajan harrastusmahdollisuudet.

– Ei täällä ihan kaikkia niitä hienoja juttuja ole mitä kaupungeissa, mutta paljon on kuitenkin. Pieni kunta ei voi tarjota padelhalleja sun muuta, mutta aika paljonhan täällä on tarjolla harrastusmahdollisuuksia myös yritystoiminnan kautta. Toivottavasti ihmiset käyttävät näitäkin palveluita ja sillä tavalla myös tukevat niitä.

– Matkailun kautta meille on tarjolla monipuolista harrastustoimintaa. Ne voivat toki tuntua lompakolle vähän kalliilta, mutta osa yrittäjistä tarjoaa paikalliselle palveluita vähän edullisemmin. Paikalliset ovat kuitenkin täällä vuoden ympäri sitä palvelua käyttämässä.

Ilman kalansaalista emme Ukonjärveltä lähde, sillä verkkoon on tarttunut yksi hyvänkokoinen siika. Alun perin olimme sopineet, että Mervi haluaa luovuttaa kalansaaliin Inarilaisen toimittajille, jotka puolestaan toimittavat sen jollekin kalasta tykkäävälle inarilaiselle ikäihmiselle. Tuumailemme kuitenkin, että juuri yhtä kappaletta siikaa emme kehtaa lähteä viemään seurakunnan tiistaipiirin väelle.

– Ei minua olisi haitannut, vaikka olisi tullut haukeakin. Kun on Kinnulasta kotoisin, niin haukihan oli ihan normaali ykköskala minun lapsuudessa. Kun teillä on tässä näin hyvä avanto ja lyhyt kävelymatka autolle, niin tässähän kannattaisi teidän toimittajien aina kokureissujen aikana pulahtaa myös järvessä, myhäilee Mervi Urpilainen, kun peittelemme kokuavannon pakastearkun kannella ja lumikerroksella ennen kävelymatkaa autolle.