Kulttuuri

Vuoden 2024 luetuimpia toiveuusintana: Muurmannin rannan norjalaiset ja suomalaiset katosivat historian yöhön – Agnessa Haikaran kirja tekee kunniaa Stalinin vainoissa teloitetuille

Jospa maapallo pyörisi niin, että se pyöräyttäisi kaikki kärsineet suomalaiset ihmiset omille kotiseuduilleen. Minut se pyörittäisi silloin Jäämeren myrskyiselle rannalle, jossa mehukkaan jäkälän peittämällä korkealla tunturilla seisoisi minun korkeasarvinen hyväsopuinen poroni ja kirkuen lentäisivät kajavat, ja minä jättäisin mielelläni taakseni vihreän, kehutun Karjalan.

Näin kirjoitti opettaja Tyyne Mantere elämästään asuessaan vanhana ja kovia kokeneena eläkeläisenä Petroskoissa pienessä yksiössä. Hänen muistikuvissaan Muurmannin rannan Uuran kylä oli oikea paratiisi ja sitä hän kaipasi kuolemaansa saakka. Kirjeiden perusteella hän eli Petroskoissa köyhän, unohdetun ja sairaan eläkeläisen elämää. Sivumennen sanoen mainittakoon, että hän mainitsee kirjeissään ohimennen vepsäläisestä miehestään, että mies on raaka ja säälimätön, mutta onneksi tämä onkin paljon kotiseudullaan Vepsälässä poissa Petroskoista.

Tyyne Mantere on yksi niistä Muurmannin suomalaisista, jonka nimi löytyy Agnessa Haikaran (Minerva, 2023) kirjasta Kuka koputtaa ovellesi? Juristi, sosiologi ja tietokirjailija, suomalaisten siirtolaisten jälkeläinen Haikara on laittanut kirjaansa 210 Muurmannin suomalaisen sekä Muurmannin norjalaisen henkilöluettelon ihmisistä, jotka teloitettiin, karkotettiin tai tuomittiin työleireille Stalinin vainon vuosina.

Osa heistä rehabilitoitiin jo Hrustsevin suojasään vuosina 1950-luvulla, mutta Tyyne Mantere sai odottaa rehabilitointiaan aina vuoteen 1993.

Inarilaisia sukunimiä ei listassa näyttäisi olevan, mutta toki siellä on nimiä, jotka varmasti vetävät mietteliääksi myös inarilaisen lukijan. Esimerkistä käy Klas Sjöstrand, joka syntyi 1892 Vuoreijassa Norjassa. Sjöstrand oli opettajana Poljarnyin kylässä, mutta hänet lähetettiin vuonna 1933 pakkotyöleirille ja vuonna 1937 hänet teloitettiin.

Epäilemättä siinä on nyt inarilaisten niin hyvin tunteman William Sjöstrandin esi-isä. ”Wiljamihan” on arktisen jääkiekkomaailman kantavia tukipylväitä, Kirkenes Puckers-joukkueen joviaali ja auttavainen isähahmo. Ennen Ukrainan sotaa Kirkkoniemen Puckers pelasi Barents Hockey -Liigassa yhdessä venäläisten ja ivalolaisten kanssa. Yhteistyö oli niin hyvää ja rajat ylittävää, että Kirkenes Puckers ehti olla ehdolla jopa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Ehdokkuutta perusteltiin ihmisten välisen yhteistyön kehittämisellä Barentsin alueella.

Useimmat, tai käytännössä ilmeisesti kaikki tuon listan kuolemaantuomituista Muurmannin suomalaisista tai Muurmannin norjalaisista eli ”kola-nordmaneista” olivat täysin syyttömiä siihen tuomioon, mistä heitä syytettiin. Täysin syytön oli myös Hans Rygg. Hän ei edes ollut mikään kuolan-norjalainen, vaan Kirkkoniemessä asunut poliisi, joka avusti norjalaista vastarintaliikettä.

Rygg pakeni norjalaisten partisaanien kanssa Neuvostoliittoon, mutta eipä heitä siellä otettukaan sankareina vastaan, vaan heidät otettiin kiinni ja heitä syytettiin saksalaisiksi vakoojiksi. Ryggiä vastaan nostettiin myös mieletön syyte, jonka mukaan hän oli avustanut saksalaisten vakoojaa Osvald Harjua. Todellisuudessa Rygg oli toki auttanut Harjua pakenemaan Neuvostoliittoon, mutta eihän tämä natsi ollut, vaan pesunkestävä kommunisti ja vastarintataistelija. NKVD:n kuulustelijat eivät antaneet arvoa edes sille, että Harju oli Norjassa joutunut Gestapon kuulusteluihin ja kidutettavaksi.

Rygg lähetettiin viideksi vuodeksi vankileirille, missä hän pian sinne tulonsa jälkeen, elokuussa 1943, kuoli aliravitsemukseen ja punatautiin 23-vuotiaana.

Listassa on monta Bodinia, yksi heistä Einar Bodin, syntynyt Norjassa 1922, kansalaisuus Suomen. Taisto-kolhoosin kalastaja Bodin pidätettiin 1933 ja hän joutui kolmeksi vuodeksi työleirille. Einar Bodin lienee sukua vanhojen ivalolaisten hyvin muistamalle Einar Bodinille, vanhalle petsamolaiselle, joka tunnettiin sotien jälkeen Ivalossa taitavana veneentekijänä. Kyse lienee nimikaimoista – vai voisiko kyseessä olla sama ihminen. Tähän asiaan ei taida ihan heti vastausta enää löytyä vuonna 2024.

Satojen ihmisten nimilistassa huomio kiinnittyy myös heidän ammatteihinsa. Muurmannin suomalaiset ja norjalaiset olivat ilmeisen työteliäitä ja alkujaan hyvämaineisia ihmisiä, jotka vaikuttivat monipuolisesti yhteiskuntaelämän eri saroilla. Tähän johtopäätelmään tulee, kun lukee tuomittujen suomalaisten ja norjalaisten mitä erilaisempia titteleitä ja ammatteja; Pohjantähti-kolhoosin kalastaja, Zaseikan puunjalostamon työntekijä, Pohjantähti-kolhoosin lypsäjä, Murmanskin kauppasataman korjaus- ja rakennusosaston työnjohtaja, Komintern-kolhoosin kalastaja, alueellisen sanomalehden Poljarnyin kollektivisti-lehden tekninen toimittaja, Murmanskin alueen Lapin kansallispuiston työntekijä (tällainen kansallispuisto oli siis olemassa jo 1930-luvulla), Neuvostoliiton valtionpankin Murmanskin sivuliikkeen kirjanpitäjä, kaupungin talouskomitean viemärityöntekijä, rajakalastaja-kolhoosin moottoriveneiden kapteeni, höyryvesivaraston puuseppä Kirovin rautatieasemalla, Jyrkkinä-kolhoosin puheenjohtaja, operatiivinen valtuutettu ja valtionturvallisuuden kersantti NKVD:n Murmanskin piiriosastolla…

Agnessa Haikaran kirjan käsittelemä ajanjakso alkaa 1860-luvulta, josta lähtien suomalaiset harjoittivat perinteistä elämäntapaa ja taloutta Kuolan niemimaalla. He vaikuttivat kala- ja maatalouden kehittämiseen sekä alueen talouteen ja kulttuuriin.

Vallankumouksen jälkeen työteliäät suomalaiset ymmärsivät ajan hengen ja alkoivat toimia aktiivisesti Neuvostovenäjän kommunistisessa puolueessa. Muun muassa Agnessa Haikaran isoisäisä Karl Haikara johti Murmanskin alueen suurinta suomalaista puoluesolua. Haikaran venäläinen isoisänsä toimi puolueen palveluksessa ja tapettiin, ilmeisesti myrkytettiin, koska hän oli naimisissa suomalaisen kanssa.

Jotakin suomalaisten Muurmannin rannalle muuton massiivisuudesta kertoo se, että heitä varten perustettiin kymmeniä suomalaisia kouluja. Muurmannin rannalla ilmestyi jopa suomenkielisiä sanomalehtiä. Kun kommunismi ja kolhoosiaika saapuivat Muurmannille, niin suomalaiset eivät jääneet sormi suussa ihmettelemään, vaan ryhtyivät hammasta purren kolhoosilaisiksi. Kolhoosien tuotantoluvut kukoistivat, mutta sitä myötä kun työteliäitä suomalaisia pakkosiirrettiin Muurmannilta pois, alkoivat luvut muuttua huonommiksi, kunnes kirjanpidon sai lopettaa kokonaan, kun kylät oli tyhjennetty kokonaan asukkaista ja työntekijöistä.

Agnessa Haikaran kirja ei ole ensimmäinen teos, jossa käsitellään Muurmannin suomalaisten kyynelten tietä, mutta kirjan erikoisuus on se, että se tuo esille myös Muurmannin norjalaisten karua kohtaloa. Harvemminhan Suomen puolella on edes muistettu, että Muurmannin rannikko veti puoleensa myös norjalaisia muuttajia ja sinne syntyi useita norjalaissiirtokuntia.

Muurmannin rannat, joista aikoinaan käytettiin myös nimitystä Ryssänranta erotuksena Paatsjoen länsi- eli Norjan puoleisesta Ruijanrannasta, eivät oikein houkutelleet puoleensa venäläisiä ja pomoreita. He viihtyivät paremmin Vienanmeren rantamailla, joten Venäjän tsaarin hallinto alkoi 1800-luvun loppupuolella määrätietoisesti houkutella harvaan asutulle rannikolle suomalaisia sekä myöskin norjalaisia. Taka-ajatuksena uuden alueen asuttamisessa oli se, että Muurmannin rannikolla haluttiin lisätä kalastusta ja kaupankäyntiä erityisesti Norjan kanssa, ja tämän uskottiin lisäävän Venäjän pohjoisosien hyvinvointia ja samalla valtion tuloja.

Erityisesti Vuoreijan kanssa Venäjällä ja Muurmannilla oli paljon yhteyksiä. Haikaran kirjassa kerrotaan, että Vuoreijassa painettiin venäjänkielistä Murman-lehteä vuosina 1907-1909. Lehteä luettiin pohjoisessa Kuolan alueella, ja lehden tekoon osallistuivat sekä venäläiset että norjalaiset toimittajat.

Vuoreija näyttää olleen myös paikkakunta, jonne Muurmannin rannikon norjalaisten ja ilmeisesti suomalaistenkin, oli matkustettava papin puheille, jos haluttiin kastaa lapsi tai mennä avioliittoon. Vuoreijastahan löytyi evankelisluterilainen seurakunta ja pappi, mutta Murmanskissa sellaista ei ollut.

Vuonna 1874 Uuravuonon siirtokuntaan nousi luterilainen kappeli, ja luterilainen kirkko sai toimia rauhassa hyvän aikaa aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Arkangelin hengellinen konsistori oli ollut jopa niin avarakatseinen, että se ilmoitti, ettei luterilaisen seurakunnan perustaminen vahingoita ortodoksista uskoa – tosin samalla se antoi loppukaneetin, ettei luterilaisten pappien saarnaamista tai muuta lähetystyötä ortodoksien keskuudessa tietenkään hyväksyttäisi.

1900-luvun alkuvuosikymmeniä suojasää Murmanskin luterilaista kirkkoa kohtaan alkoi loppua. Uuravuonon kirkosta tuli kerhotalo ja se ehti toimia poikamiesupseerien majoitusrakennuksena sekä sukellusvenelaivaston miehistön työhuoneena, kunnes vanha Muurmannin siirtolaisten kirkko purettiin maan tasalle vuonna 2000.

Siirtolaisten elämä Muurmannilla oli tietysti alkuun karua tai kuten Haikara kuvailee, ”jatkuvaa eloonjäämistaistelua”. Lääkärit olivat kaukana, joten heikoimmat kuolivat sairauksiin ja vahvimmat jäivät henkiin.

Ensimmäiset siirtolaiset rakensivat itselleen turvekammeja ensiasunnoiksi. Turve olikin yleensä kaikki kaikessa, sillä valtavat turve-esiintymät mahdollistivat tukevien kammien rakentamisen nopeasti. Turve oli myös erinomainen polttoaine tulisijoissa ja kammien piiseissä paloi talven yli ikuinen tuli, kun jäiset pohjoistuulet pyyhkivät Muurmannin rannikon ylitse.

Kun venäläinen N. Morozov kirjoitti Kuolan suomalaisten elämästä, niin kuvaus on suorastaan ylistävä ja hieman venäläistä elämänmenoa piikittelevä:

”Kaikkialla on siisteyttä pedanttiuteen saakka. Ei pelkästään asunto vaan myös talousrakennukset siivotaan ja puhdistetaan useita kertoja päivässä. Lanta ja roskat eivät loju talojen liepeillä saastuttaen ilmaa hajullaan. Ne kerätään huolellisesti ja viedään laitumille lannoitteeksi, minkä ansiosta karu maasto muuttuu kauniiksi kedoksi.

Karjankasvatus kukoistaa Suomen siirtokunnissa venäläisiin vastaaviin verrattuna. Suomalaisten taloissa huolehditaan mukavuudesta. Miltei jokaisessa on kirjoja, ja he jopa tilaavat sanomalehtiä, mutta eivät tietenkään venäläisiä.”

Agnessa Haikara on haastatellut kirjaansa niitä vähäisiä kuolansuomalaisten rippeitä, jotka jäivät henkiin ja jäljelle Stalinin, tai paremminkin Neuvostoliiton, vainoista. Haikara painottaa, että koko maan johto oli syyllinen – ei yksinomaan Stalin. Hän kirjoittaa myös Murmanskissa asuvista, tai asuneista norjansuomalaisten jälkeläisistä. Yksi heistä oli Murmanskin aluesairaalan lääkäri Vitali Nakiden. Venäläiset tunsivat hänet pätevänä lääkärinä, mutta aikoinaan hän oli ollut myös venäläinen huippuhiihtäjä – ihmekös tuo, kun suonissa virtasi norjalainen ja suomalainen veri.

Vuonna 2020 Haikara tapasi Vladimir Moilasen, joka asusteli Tuuloman rannalla omakotitalossaan. Moilanen muisteli lämmöllä sitä aikaa, jolloin suomalaiset asuttivat Tuuloman ja sen sivujokien rantoja: ”Joessa oli runsaasti kuninkaallisia kaloja, eli lohta, taimenta, harjusta ja siikaa. Murmannin asuttamisen käynnistyessä 1800-luvun puolivälissä Tuuloman rannalle ilmestyi suomalaisten uudisasukkaiden maatiloja. Hylkeet uivat joskus Barentsinmereltä Tuulomaan. Nyt Tuuloman veden pinta on noussut ja sen kauniit rannat ja rakennukset ovat painuneet veden alle.”

Haikara ehti haastatella myös murmanskilaista, hyvin arvostettua taidemaalaria Arvi Huttusta, joka kuoli 97-vuotiaana vuonna 2020. Huttunen oli sotavuosina Tseljabinskin leireillä piikkilangan takana yhdessä toisen kuolansuomalaisen, Kuolan omaksitunnoksikin kuvaillun Sven Lokan kanssa. Lokkahan oli Venäjällä ensimmäinen ihminen, joka ryhtyi taltioimaan ja tuomaan julki kuolansuomalaisten historiaa ja surullista kohtaloa.

Sven Lokka oli paljon tulkkina myös suomalaisille delegaatioille, jotka vierailivat Murmanskissa. Stalinin vainot hyvin muistanut Lokka oli menettänyt uskonsa sosialismiin ja kommunismiin aika päiviä sitten, ja hän pyöritteli päätään hyväuskoisten suomalaistoverien selän takana: ”sininen passi, siniset hyvää uskovat silmät…”

Huttusen suurikokoinen maalaus ”Olemme hammasrattaat” kuvailee Stalinin valtavaksi paisunutta henkilökulttia. Siinä Stalin on jättiläinen ja kansa hänen allaan on kuin miljoonapäinen hammasrattaiden armeija valmiina kumartamaan johtajalleen.

Monenlaista ihmiskohtaloa ja piruparkaa Haikaran kirjansivuilla vilahtaa, yksi heistä Uuravuonon asukas, musikantti Ludwig Arbela. Hänet pakkosiirrettiin Plesetskiin, jossa hän menetti terveytensä ja laahusti likaisena ja hädin tuskin kävelykykyisenä. Hän sai kerran harmonikan käteensä ja istahti soittamaan kuin vanhasta muistista. Mies soitti viimeisillä voimillaan kauniisti kuin ammattimuusikko ikään, muun muassa suomalaisen valssin ”Metsään on tullut jo syys”. Venäläiset liikuttuivat soitosta niin paljon, että palkitsivat nälkiintyneen miehen juhla-aterialla. Arbela söi vatsansa täyteen ja kuoli seuraavana yönä parakissaan – aliravittu ruumis ei sietänyt rasvaista juhla-ateriaa. Aamulla Arbela löytyi parakkinsa sängystä. Rotat olivat jo ehtineet syödä häneltä kasvot yön aikana.

Agnessa Haikara kiinnittää kirjassaan huomiota siihen, että Neuvostoliiton historiankirjoitus vaikeni Kuolan niemimaan suomalaisista. Murmansk on yli 100 vuotta vanha kaupunki ja suomalaiset menivät Muurmanniin yli 163 vuotta sitten, mutta Venäjän historiallisista lähteistä suomalaisten asutushistoria on pyyhitty pois, saatikka että mainittaisiin suomalaisten olevan Kuolan pohjoisen alueen alkuperäiskansaa.

Juristiksi ja sosiologiksi kouluttautunut Haikara koki yllätyksen vuonna 2020 Murmanskissa. Venäjän turvallisuuspalvelu FSB takavarikoi kirjan kaikki kappaleet kirjapainosta. Haikara joutui viranomaisen määräämään arestiin ja hänen pankkitilinsä jäädytettiin. Lopulta hän poistui maasta, eikä ole käynyt entisessä kotikaupungissaan lähtönsä jälkeen.

Stalin ei jättänyt suomalaisia siirtolaisia rauhaan missään päin Venäjällä, mutta ilmeisesti Murmansk otettiin oikein erityisen puhdistuksen kohteeksi. Näin voi päätellä Leningradin NKVD:n työntekijä A.S. Grebenstsikovin todistuksesta vuonna 1937. Hänen näkemyksensä mukaan Murmanskissa on käynnissä jatkuva vastavallankumouksellinen toiminta ja Murmansk on tulvillaan kaikenkarvaisia loikkareita ja vakoojia. Päämääräna oli, että pienen Murmanskin lumisilla kaduilla kulkevat, epämääräiset kansanvihollisten ryhmät, ja ”Suomen eliitti” tuhotaan täydellisesti.

Agnessa Haikara ei olisi koskaan voinut kuvitella, että hän joutuu tutkimuksensa takia poliittisen sorron kohteeksi yhdessä kirjan sivuilla olevien historiallisten henkilöiden kanssa.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Historioitsijat ilman rajoja Suomessa-yhdistyksen puheenjohtaja, ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja. Tuomiojan mukaan Haikaran kirja avaa arvokkaalla tavalla suurelle suomalaisyleisölle tähän asti tuntemattomaksi jääneiden, parempaa elämää ja turvaa Venäjän Kuolasta hakeneiden maahanmuuttaja-ryhmien vaiheita. Sille antaa oman koskettavan sävynsä se, miten kirjoittaja kertoo myös lukuisten omien sukulaistensa kohtaloista.

Tuomiojan mukaan Agnessa Haikara jatkoi työtään Suomessa sen jälkeen, kun kirjoittaminen ja oman turvallisuuden varmistaminen kävi Venäjällä mahdottomaksi.

-Venäjän paluu sivistyneeseen, totuutta, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittavaan yhteistyöhön muun maailman kanssa edellyttää, että venäläiset voivat itse avoimesti käydä läpi omaa tuskaista historiaansa menneisyydenhallinnan merkeissä, kirjoittaa Erkki Tuomioja Agnessa Haikaran kirjan alkulehdillä.

Eero Rautavesi

Klas Sjöstrand oli kerännyt innokkaasti Suomessa ja Norjassa julkaistua kalastusaiheista kirjallisuutta, koska häntä innosti pohjoisen kalastuksen kehittäminen. Tämä koituikin hänen kohtalokseen – ulkomaankielinen kirjallisuus oli todiste vastavallankumouksellisesta toiminnasta – kuolemantuomio oli näin sinetöity.